TUHKIMO

Oli ukko, jolla oli kolme poikaa: kaksi vilkasta ja toimeliasta, kolmas

Tuhkimo, nuorin ja perätse kunnoton. Ukko kun oli vanha ja kykenemätön,

oli pojillensa jo antanut talon katsannan. Vanhimmat pitivätkin kaikki

hyvässä kunnossa, jotta talossa hyvin tultiin aikoihin. Työtä tekivät

ahkerasti, kävivät kauppaa, vaatehtivat itsensä somasti ja olivat

kuninkaalta ja kaikilta toimensa tähden kiitetyt sekä rakastetut.

Tuhkimo puolestansa -- se ei viitsinyt töillä eikä muilla yrityksillä

hartioitansa konsaan kiskoa, majaili laiskana uunilla, josta nokisena ja

likaisena vetäysi vain muiden keralla aina syömään. Tahtoi vain, oli hän

kuitenkin sukkela ja viisas kaikessa, etenkin puheillensa. Isänsä

rakastikin häntä sentähden ja piti yhtä hyvänä kuin toisiakin, josta

veljensä juuri vihasivat häntä. Ukko kun tienoille vain ei sattunut,

toruivat häntä yhtenänsä, häventelivät häntä roskaisuudestansa ja

laiskuudestansa ja pitivät aina pilkkanansa haukkuen häntä Tuhkimoksi,

Tuhkapöperöksi ja miksi milloinkin sattui. Tuhkimo siitä vähän

kuitenkaan huoli, naurahteli vain veljiensä komppi- ja pilkkapuheille,

kääntelihe uunilla toiselta kupeeltansa toiselle ja jonkin viisassanan

välistä itsekin työnsi heille takaisin. Näin kului monta vuotta. Ukko

vanheni vanhenemistansa, kunne lankesi kovaan, pitkään tautiin, jotta

tunsi jo kuolemansa lähestyvän, niin kutsui poikiansa kerran luoksensa.

He tulivat, Tuhkimokin vetihe uunilta alas jäähyväiset isältänsä

ottamaan. Ukko katseli siinä poikiansa vähän aikaa ääneti, käänsihe

heihin ja lausui vesissä silmin: "Rakkaat poikani! Näette olevani jo

haudan partaalla, monta silmänräpäystä ei ole enää minulla elettävänä,

pois lähden kohta ja heitän teidät tänne. Ennen eroani tahdon minä jakaa

teille kaikki omaisuuteni yhdentasan kolmeen osaan, osa kullekin.

Pitäkää se ja eläkää aina rakkaudessa ja suosiossa; vaan kuulkaa,

muistakaa, mitä vielä viimeiseksi sanon: Kuoltuani haudatkaa minut

kunnialla ja käykää haudallani Jumalata edestäni rukoilemassa,

vuorostansa kukin kolme yötä perätysten, muistakaa -- luvatkaa se

minulle!" Pojat lupasivat, vesi valui karpaloina silmistänsä, ja

sanottuansa nämä sanat vaipui ukko kuoleman uneen. Hautajaiset pidettiin

ukon käskyn mukaan kaikella kunnialla; ei muuta kuin haudalle

rukoilemaan tuli poikien nyt vain mennä, niin olivat lupauksensa

täyttäneet.

Vanhimman vuoro oli ensin; vaan häntä pelotti, ei uskaltanut öillä yksin

kalmistossa olla, niin sanoi Tuhkimolle: "Mene edestäni isän haudalle

rukoilemaan, minä lähden kaupalle, tuon sinulle sieltä hyvät vaatteet!"

Tuhkimo aina oli hellästi rakastanut isäänsä, niin läksi nytkin veljensä

edestä haudalle, rukoili siinä kaksi yötä ja kolmantena kaivoi isänsä

arkun haudasta, aukaisi sen ja suuteli isänsä ruumista. Ukko kohensihe

istuillensa, aukaisi silmänsä ja nähtyänsä Tuhkimon sanoi: "Veljesi joko

ovat käyneet haudallani rukoilemassa?" -- "Ei", vastasi Tuhkimo.

"Kumpikaan -- eikö?" kysyi isä. "Ei", vakuutti Tuhkimo, "vanhin veli,

jonka vuoro nyt olisi, pelkäsi kalmistoa, ei uskaltanut tulla, pyysi

minua edestänsä, niin minä läksin." -- "Poikaseni!" lausui isä siitä

Tuhkimolle, "mene kotiin, pihalla löydät siellä lähteen, pesey siinä

ensinnä, mene siitä riihen taakse, huuda kolmasti pahan äänellä, pesey

uudellensa ja tule jällensä luokseni!" Tuhkimo teki niin. Meni kotiinsa,

löysi pihalla lähteen ja pesihe siinä, niin muuttui niin kauniiksi,

jott'ei maailmassa kauniinpata löydy. Katselihe vähän aikaa lähteessä

kummeksien kauneuttansa, meni sitten riihen taakse ja huusi kolmasti

pahan laatuun niinkuin oli neuvottu. Heti ilmestyi siihen kaunis, musta

hevonen, vaskisiloilla koristetut suitset suussa ja satula selässä,

jonka hirnuminen ja juoksu kuului jo kolmen virstan päästä ja jonka tuli

suihkusi suusta ja tulisäkeet sieraimista. Tuhkimo katseli hevosta,

silitteli lautasta, kohensihe selkään ja ratsasti vähän aikaa

huviksensa, niin ajoi lähteelle takaisin ja pesihe uudellensa. Samassa

katosikin hevonen, ja itse muuttui ennallensa. Siitä läksi sitten

kalmistoon jällensä, jossa kertoi isällensä, mitä oli tapahtunut, pani

arkun ukon käskystä hautaan takaisin ja tuli kotiinsa. Veljet heti

kysyivät: "Mitä näit, hahmut eivätkö näyttäyneet, pahaa eivätkö

tahtoneet tehdä sinulle?" -- "Ei", vastasi Tuhkimo ja nousi uunille

venyttelemäänsä. Illan tullen oli toisen vuoro haudalle mennä, mutta

häntäkin pelotti, pyysi Tuhkimoa edestänsä, lupasi hyvät saappaat siitä

hänelle. Tuhkimo meni nytkin, rukoili kolme yötä toisenkin veljensä

edestä ja kaivoi kolmantena isänsä taas haudasta, katseli ja suuteli

häntä. Ukko kohennaikse taas istuillensa, aukaisee silmänsä ja kysyy:

"Eikö toinenkaan veljesi tullut?" -- "Hänkin pelkäsi, ei uskaltanut

tulla", vastasi Tuhkimo. "Poikani!" virkkoi siihen ukko, "mene kotiisi,

pellolla löydät lähteen, pesey siinä! Mene siitä sitten pellon päähän,

huuda kolmasti immen äänellä, pesey lähteessä uudellensa ja tule, kerro

minulle, mitä siellä kohtaat!"

Tuhkimo meni, löysi lähteen ja pesihe siinä, niin tuli siitä niin

iloiseksi, jotta mitkään surut eli murheet eivät voineet iloansa

rasittaa. Meni sitten pellon päähän, huusi kolmasti immen laatuun, niin

kaunis, vedenkarva hevonen tuli hirnuen hänen luoksensa, hopealla

siloitetut suitset suussa ja satula selässä, jonka juoksu kuului kuuden

virstan päästä, tuli läksi suusta ja tuli säihkyi sieraimista. Tuhkimo

katseli hevosta, silitteli karvaa ja nousi selkään. Vähän aikaa

ajettuansa palasi jo lähteelle takaisin ja pesihe taas uudellensa, niin

hevonen katosi, ja hän tuli samannäköiseksi kuin ennenkin. Meni sitten

isänsä haudalle, kertoi hänelle, mitä oli tapahtunut, pani ukon hautaan

jällensä ja läksi kotiinsa. Veljet kysyivät taas, mitä hän haudalla näki

ja eikö siellä pelottanut. -- "Ei", sanoi vain Tuhkimo, vetihe uunille

ja panihe maata.

Ilta kun tuli, oli Tuhkimon oma vuoro mennä isänsä haudalle rukoilemaan.

Hämärissä nousikin jo makaamasta ja läksi kalmistoon. Kolme yötä

perätysten rukoili siellä hartaasti, viimeissä yönä taas kaivoi isänsä

haudasta, aukaisi arkun ja suuteli kuollutta. Ukko siitä kohensihe

istuillensa, loi silmänsä auki, katseli Tuhkimoa ja sanoi: "Rakas

poikaseni! Mene kolmannen kerran vielä kotiin nurmelle, sieltä löydät

lähteen, pesey siinä ja mene nurmen päähän, huuda kolmasti miehen

äänellä. Käy siitä sitten lähteelle takaisin, pesey uudestansa ja tule

luokseni tänne!" Tuhkimo teki taas kuten oli käsketty. Meni nurmelle,

josta löysi lähteen ja pesihe siinä, niin pukeutui tuossa paikassa

välähtäviin kultavaatteisiin. Kulki sitten nurmen päähän ja huusi

kolmasti miehen äänellä niinkuin oli neuvottu. Siitäpä lumivalkea

hevonen hirnuen tuli häntä vastaan, kullalla siloitetut suitset suussa

ja kultasatula selässä, jonka juoksu ja hirnunta kuului jo yhdeksän

virstan päästä ja jonka tuli suihkusi suusta ja tulisäkeet sieraimista.

Tuhkimo ihmetteli sitä kummaa, katseli kultapukuansa, katseli kaunista,

valkeata hevosta, silitteli lautasta, kohensihe selkään ja läksi

nurmella ratsastaman. Ratsasti siinä, ajaa karetteli vähän aikaa

edestakaisin, niin palasi taaskin lähteelle ja pesihe uudellensa, niin

hevonen kohta oli poikessa ja hän kuin ennenkin. Kävi siitä sitten

kalmistolle takaisin ja kertoi isällensä, mitä oli kohdannut. Lausui

ukko silloin Tuhkimolle: "Kuuliaisuutesi, rakkautesi ja nöyryytesi

tähden kuollutta isääsi kohtaan mitä, poikani, tahdot? Tahdotko

kauppamieheksi ruveta, vai tahdotko ikuisen hyvyyden, jott'et konsaan

työtä tarvitse raataa, vai ikuisen viisaudenko tahdot? Ota jompikumpi,

laske minut hautaan jällensä, tästä edes toisiamme emme enää näe!"

Tuhkimo otti viisauden, laski isänsä hautaan, peitti sinne ja meni

kotiinsa. Veljet taaskin kyselemään, mitä hän näki, ja eikö hän

pelännyt. Vaan Tuhkimo nytkään ei virkkanut mitään, sanoi vain: "Enkä

pelännyt", ja väänsihe uunille levolle.

Muutamia vuosia kului. Vanhimmat veljet kumpikin pitivät talon kunnossa,

mutta Tuhkimo aina vain rakasti uuniansa, oleksi siellä yhtenänsä eikä

muusta ollut millänsäkään. Toiset puoleltansa olivat siinä vihaiset, kun

isä Tuhkimolle antoi yhtä suuren osan kuin heillekin, ja hän sittenkään

ei työhön ruvennut. Kerran sitten läksivät vanhimmat veljet kaupalle ja

Tuhkimon jättivät kotiin sillä käskyllä ja varoituksella, että kaikessa

noudattaa naisien mieltä, hankkia heille puut, vedet ja kaikki, mitä

talossa tarvittaisiin. Tuhkimo suostui siihen, ja veljet läksivät

kaupoillensa. Samana päivänä loppui jo talosta vesi, ja naiset Tuhkimoa

vedelle käristämään. Tuhkimo nousi uunilta alas, otti korennon, pani

kumpaankin nenään korvon, väänsi ne olallensa ja läksi rantaan. Ammensi

siellä korvot vettä täyteen ja istui avannon reunalle lepäämään. Siinä

istuessansa näki suuren hauen veden kalvossa uiskentelevan. "Ahaa!"

arveli Tuhkimo iloissansa, "tuoresta kalaa kaukaan en ole syönyt, tuon

hauen tuolta pyydän." Otti, teki ansan, piiritti sen hauen pään

ympärille ja alkoi vetää jännistää, mitä jaksoi. Veti, veti, kunne sai

jo pään jäälle, niin hauki rupesi rukoilemaan: "Elä, elä vedä minua,

mieskulta, täältä, minä kuolen!" -- "Tuoresta kalaa kotvin en ole

syönyt, tapan sinut kuin tapankin", sanoi Tuhkimo. "Elä tapa minua!"

pyysi hauki yhä, "elä tapa! Saat ikuisen voiman ellet tapa, semmoisen

voiman, jolla kaikki, mitä ikänänsä tahdot, toimeen saat." Tuhkimosta

oli hauen puhe soma, vaan koettaaksensa puhuiko totta, pyysi hän

kerraksi vain tätä voimaa. Hauki antoi neuvoen: "Sano vain: 'Hauen

sanoilla, omilla aivoituksillani!' Sillä kaikki saat toimeen." Tuhkimo

käski vesikorvoja näillä sanoilla kotiin menemään kantamatta. No, ne

samassa menivät. Päästi siitä jo Tuhkimo hauen ansasta ja otti sen

voiman häneltä. Istui korennolle selkään ja sanoi: "Hauen sanoilla,

omilla aivoituksillani kanna minut kotiin!" Korento kantoi, ja Tuhkimo

pääsi uunille makaamaan.

Huomenna loppuivat puut; naiset Tuhkimoa puulle. Tämä läksi kirves

kädessä pihalle, istui rekeen takaperin ja sanoi hauen neuvomat sanat.

Reki siitä juosta vilisemään. Juoksi, juoksi ennättämistänsä yhä, kunne

tuli kuninkaan satuun. "Tuossa näkyy olevan kauniita puita, tuosta

otan", arveli Tuhkimo ja pani kirveen hauen sanoilla, omilla

aivoituksillansa satuun puita hakkaamaan. Kirves hakkasi siellä,

hakkasi, jotta linna kaikui vastaan. Kuuli kuningas tämän ja laittoi

sotaväkeä satuun katsomaan. No, kun tultiin siihen ja nähtiin puut,

miten kaatuivat itsestänsä ja latoutuivat kantamatta Tuhkimon rekeen,

rupesi sotaväki häntä kiinni ottamaan. Mutta Tuhkimo lähdettihe

rekeensä, sanoi sanat ja mennä vilisti kotia kohti. Hukkaan sotaväki

perästä, täytyi palata linnoille. Kuningas heiltä kun kuuli asian,

viestiä lykkäämään heti tiedustaaksensa, ken olisi mies hänen

valtakunnassansa, joka tämmöisiä ihmeitä teki; vaan ei saada tietoon.

Tuhkimo kun pääsi rauhassa kotiinsa, tulivat hauen sanoilla puut

itsestänsä pinoon ja lämmityksen verta kantamatta tupaan; vaan jott'ei

kukaan voisi varastaa puita pinosta, sanoi Tuhkimo heille: "Hauen

sanoilla, omilla aivoituksillani tarttukoon kiinni teihin, ken vieras

teitä koskee!" Sattuikin niin, jotta naapurit nähtyänsä Tuhkimon kodissa

nämä kauniit puut tulivat yöllä, ottivat muutaman halon katsellaksensa

ja tarttuivat kiinni pinoon. He kun älysivät Tuhkimon tämän taian heille

tehneen, rukoilivat häntä irtauttamaan itsensä, ja Tuhkimo tuli

päästämään. Mutta naapurit suuttuivat kuitenkin ja kantelivat

kuninkaalle Tuhkimon varkauden. Kuningas hyvillänsä, kun pääsi tämän

kauan jo etsityn miehen perille, kutsui Tuhkimoa luoksensa; vaan

Tuhkimopa ei ollut millänsäkään, vaikka monta käskyä jo tuli. Viimein

tuli kuninkaan uskollisin palvelija ja semmoista viinaa toi kerallansa,

josta muut pisarankaan maistettuansa humaltuivat, tarjoili sitä

Tuhkimolle, jotta humaltuneena veisi hänet sitten kuninkaan eteen.

Tuhkimo kyllä arvasi viekkauden, vaan sanoi: "Hauen sanoilla, omilla

aivoituksillani en humaltuko minä tästä!" otti koko ryypyn ja ei

lähtenyt sittenkään. Viikon päästä lupasi kuitenkin itsestänsä tulla; ja

tulikin uunilla ajaen linnan pihaan. Kuningas naurussa suin häntä

tervehtimään, rupesi puhuttelemaan ja kysyi: "Miten sinä, veikkonen,

noin uunilla kuljet?" -- "Kuljenpahan", virkkoi Tuhkimo, nokea ja muuta

likaa hieroi silmistänsä vähemmäksi ja sanan sanansa perästä vastasi

kuninkaalle aina viisaammasti. Se kuninkaasta mieleen vain, ei suuttunut

Tuhkimon puheille. Kotvan aikaa siinä kuninkaan kanssa keskusteltuansa

sattui Tuhkimo luomaan silmänsä linnan yläkertaan, jossa näki kuninkaan

tyttären ikkunassa istuvan, häntä sieltä katselevan. Tyttären kaunis ja

ihana näky heti sykähytti Tuhkimon sydäntä, jotta lausui: "Hauen

sanoilla, omilla aivoituksillani palakoon tuo minua!" Kesti sitten vähän

aikaa puhetta vielä kuninkaan kanssa, niin Tuhkimo laskettiin pois.

Jonkin ajan kuluttua tuli kuninkaalle suuri huoli. Tytär kävi päivä

päivältä kalmakkaammaksi, ja syytä ei tiennyt kukaan. Itse ilmoitti

tytär kuninkaalle viimeinkin mielialansa, vaan ei tiennyt itsekään, ketä

hän paloi. Kuningas tytärtä naittamaan. Viestiä viedään ympäri koko

valtakunnan; kolmessa päivässä piti sulho oleman löydetty. Se saisi

tyttären, ken yhdellä hyppäämällä ratsastaisi linnan yläkertaan, jossa

kuninkaan tytär ikkunasta painaisi sormuksen merkin hänen otsaansa, että

hänet muka tunnettaisiin. Kaikki ylhäiset sekä alhaiset tulivatkin

linnalle kokoon katsomaan ja koettamaan tätä ihmettä, mutta kaikki

hukkaan; ei linnan kolmannellekaan kerralle voinut kenenkään hevonen

hypätä. Tuhkimo vielä oli jälellä koettamatta. Vanhemmat veljensä kun

palasivat linnalta kotiinsa, olivat pahoilla mielin, kun kuninkaan

tytärtä eivät saaneet, ja sanoivat Tuhkimolle: "Sinuakin kutsuttiin

koettamaan, mene sinäkin, niin saavathan muut edes nauraa!" Tuhkimo ei

virkkanut mitään, mietti vähän aikaa mielessänsä, niin muisti jo

muinoiset hevosensa, laskihe uunilta ja meni ensimmäiselle lähteelle.

Siinä kun pesihe sitten ja kävi riihen takana pahan äänellä huutamassa,

tuli hänelle kaunis, musta hevonen eteen, jolle istui selkään ja

ratsasti linnalle; mutta ainoastansa kolmannelle kerralle jaksoi hevonen

hypätä. Toinen päivä tuli, vaan ei ollut kellekään onnellisempi,

Tuhkimonkaan toinen hevonen ei voinut hypätä kuin linnan kuudennelle

kerralle. Kolmanneksi päiväksi varustautuivat kaikki hyvillä hevosilla,

Tuhkimon veljetkin, ja ratsastivat linnalle koettamaan, vaan kaikki

hukkaan, heille kävi samoin kuin eilenkin. Kotiin tultuansa käskivät

veljet taas naurussa suin Tuhkimoakin linnalle menemään, sanoen sinne

kutsutun, koska muiksi päiviksi ei ollut mennyt. Tuhkimo laskihe

sukkelasti uunilta, meni, pesihe joka kolmessa lähteessä, jotta muuttui

ylen kauniiksi, ja kävi siitä nurmen päähän, jossa kolmeen kertaan huusi

innokkaasti miehen äänellä, niin hänelle tuli siihen lumivalkea,

kultasiloilla koristettu hevonen, jolle istui selkään ja ratsasti

linnalle. Kokoontunut väki ihmetteli, kyseli, ken tuo pulska ja kaunis

kultavaatteisiin puettu mies olisi tuon noin komean, valkeanvälähtävän

hevosen selässä, jonka tuli suusta läksi ja tuli suihkusi sieraimista.

Mutta kenkään ei tiennyt. Tuhkimo vain ajaa karetteli linnan pihalla

edestakaisin, silitteli ärjyvän ja hirnuvan hevosensa lautasta ja odotti

käskyä, milloin saisi koettaa hyppyä. Käsky tulikin kohta. Tuhkimo

kannusti hevostansa ja ajaa kavahutti ensi hypyllä linnan yhdeksännelle

kerralle, jossa kuninkaan tytär istui ikkunassa. Se painoi

sormuksellansa hänelle merkin otsaan, ja Tuhkimo ajaa hyppähytti pois.

Siitä hälveni jo muukin väki linnan pihalta odottaen häitä pidettäviksi,

jotta saataisiin tietää, ken se onnellinen oli, joka kuninkaan tyttären

ansaitsi puolisoksensa. Odotettiin, odotettiin sulhoa tulevaksi, joko

lie useampia päiviäkin odotettu, vaan ei tule. Etsittiin viimein yli

koko valtakunnan, vaan hukkaan; merkkiä ei löytynyt kenenkään otsasta.

No, kun ei muita enää ollut jäljellä, kutsuttiinpa Tuhkimoakin.

Suruksensa löysikin kuningas hänen otsastansa merkin. Kuninkaallinen

lupansa oli kuitenkin kova ja vahva, ei käynyt sitä rikkominen, pidätti

häät; vaan luoksensa ei suvainnut semmoista vävyä, teetti umpipuolikon,

siihen pani tyttärensä ja Tuhkimon ja työnnähytti mereen tuulen nojaan.

Olivat siellä sitten aaltojen vallassa. Puolikko vieri, vieri meressä,

kunne tuuli tuuditti rannalle. Tuhkimo tunsi tämän ja sanoi: "Hauen

sanoilla, omilla aivoituksillani halkea puolikko!" Se halkesi kohta,

hajosi siihen, ja Tuhkimo puolisoinensa pääsi maalle. Täälläpä kaunis

saari, joka kasvoi täpösen täynnä kaikenlaisia viina- ja muita

hedelmäpuita, marjoja, kukkia, ruusuja vain. Ihana haju tuoksusi heistä,

ja linnut visertelivät niiden keskellä. Siitä kävi Tuhkimokin iloiseksi,

lohdutti surunalaista puolisoansa ja sanoi: "Hauen sanoilla, omilla

aivoituksillani yletköön linna keskelle saarta!" No, tulihan siihen

linna, ja komea, monenkertainen linna tulikin. Siinä asuivat sitten

kotvan, minkä aikaa lienevät asuneetkin, kunne tuli heille ikävä kotiin

vanhoja ystäviänsä näkemään. Tämä rupesi nyt ajatteluttamaan Tuhkimoa,

miten saaresta mantereelle pääsisi. Asiata miettiessä muistui hänelle

hauen antama voima mieleen, niin pääsi jo arvelemasta ja sanoi: "Hauen

sanoilla, omilla aivoituksillani tulkoon silta meren yli kuninkaan

linnan ohitse!" No, silta ja oikein kultainen tulikin samassa meren

poikki. Tuhkimo lennähytti sitä myöten kotiinsa, tervehti veljiänsä,

jotka luulivat hänet ammon aikoja kuolleeksi, ja kertoi heille kaikki

elämänsä vaiheet. Meni sitten joka lähteelle, pesihe jokaisessa, huusi

kolme hevostansa yhteen, tuotti hauen sanoilla, omilla aivoituksillansa

kultavaunut ja ajaa karetteli ensinnä veljiensä luokse ja siitä

ikävöitsevän puolisonsa luokse saarelle takaisin. Rauhassa ja

rakkaudessa eleskelivät saarella linnassansa monta, monta vuotta.

Kuningas, joka näki komeat vaunut ja hevoset linnastansa ohitse aina

kulkevan, tiedusteli, ken se voimakas ruhtinas olisi, joka hänen

linnansa ohitse aina ajoi, mutta kenkään ei tiennyt. Päätti viimein

pitää pidot, kutsui niihin kaikki valtakuntansa, kutsui Tuhkimonkin.

Pitoja pidettiin; kuningas tunnusteli tytärtänsä, vaan luuli

harhailevansa. Mieli kuitenkin jollakin neuvoin kurittaa sitä, olipa

sitten ken tahtonsa, joka luvatta on asettaunut hänen valtakuntaansa.

Tuhkimo älysi jo kuninkaan käytöksistä, jotta sillä jotakin oli

mielessä, ja tiesi olla varoillansa. Syötiin siinä, juotiin kyllältä

kaikenlaisia herkkuja ja hedelmiä, kultapikari oli jokaisen edessä,

Tuhkimon ei. Se kun ei viinaa maistellut ollenkaan, lausui kuningas:

"Juo, ystäväni, vieraana kerran luonani ollessasi!" Tuhkimo kiitti,

sanoi itsellänsä pulloa ei olevan, josta joisi. "Kaikille on pikari

pantu, tiettävästi sinullekin", sanoi kuningas vihaisesti, "olet

varastanut." Tuhkimo kielsi kovasti, väitti, ettei hän ole ottanut. "No

muut sitten", otteli kuningas, "eihän niin ole, ettei selvää saada."

Käski kaikkien lakkareita koettelemaan, tarkasti jokaiselta etsimään;

keltä löydettäisiin, se päältänsä pantaisiin. No, etsittiin, etsittiin

kaikilta, vaan ei löydetty pikaria keltään. Viimein sanoi Tuhkimo:

"Itse, korkea kuningas, olette kuoleman ansainnut, omassa lakkarissanne

on pikari!" Katsottiin, niin siellä olikin; Tuhkimo oli hauen sanoilla,

omilla aivoituksillansa toimittanut sen sinne, vaikka kuningas oli

panettanut sen hänen lakkariinsa saadaksensa Tuhkimoa syynalaiseksi.

Sekös nyt kummaa kuninkaasta, kun pikari häneltä itseltänsä löytyi,

ihmetteli sitä eikä tiennyt, miten asian laita oli. Tuhkimo silloin

tietää antoi itsensä sekä vaimonsa, näytti merkin otsastansa ja sai

kuninkaalta sovinnon ja puolen valtakuntaa. Siellä eleskelee Tuhkimo

vielä tänäkin päivänä. -- Sen verta sitä.