Oli kolme veljestä, kaksi hyvää, yksi Tuhkamo. Heiltä kuoli isä ja äiti,
köyhiksi jäivät. Tulivat siitä kovin murheellisiksi ja itkivät
itkemistänsä yhä. Kauan itkettyänsä, käski unissa heitä isävainaja
menemään laivarannalle yöksi hanhia vartioimaan, kunkin aina yöksensä.
Meni ensinnä vanhin veli sinne, vaan kotvasen rannalla istuttuansa,
rupesi pimeä pelottamaan, jotta pois piti lähteä. Kotiin tulleelta
kysyivät toiset: "Mitä sait?" -- "Itsepähän näette, kun vuoronne
käytte", vastasi poika siihen eikä tehnyt muuta selvää. Toissa yönä meni
keskimmäinen veli, ja hänen kävi samoin kuin vanhimmankin. Läksipä
kolmanneksi yöksi Tuhkamo vuoronsa vartioimaan; siinä istui kaiken yön
eikä pelännyt. Tulipa päivän koittaessa aamulla kolme hanhea rannalle ja
korjasivat siipensä aidan alle, niin muuttuivat heti ihaniksi neidoiksi
ja läksivät mereen uimaan. Tuhkamo silloin valitsi kauneimmat siivet
sieltä talteensa ja istausi taas paikallensa. Neidot jonkin ajan
uituansa nousivat jo maalle pois lähteäksensä ja kävivät aidan luokse,
josta toiset kaksi ottivat siipensä ja läksivät lentoon, vaan yksi ei
päässyt, kun siipiänsä ei löytänyt. Ilmoitti siitä nyt itsensä Tuhkamo
ja sanoi neidolle: "Täällä siipesi ovat, vaan et saa, kun et ruvenne
naisekseni!" Neito silloin ilmaisi olevansa kuninkaan tytär, vaan
palvelijoinensa hanhena lentäneensä meressä kylpemään, ja puisti
Tuhkamolta siipiänsä. Mutta Tuhkamo pani entisen ehdon eteen ja sanoi:
"Ottanet minut mieheksesi, niin annan lentimesi." No, neidon ei auttanut
siinä viipyminen, päivä kun alkoi jo valjeta, vaan lupasi ruveta hänelle
puolisoksi, sai siipensä, puki päällensä ja lensi hanhena kotiinsa
kutsuen Tuhkamoa linnoilla käymään. Läksi sitten Tuhkamokin kotiinsa,
niin kysyivät toiset veljet kotiin tulijalta: "No, mitä sait hanhia
vartioituasi?" -- "Sain kuninkaan tyttären puolisokseni", vastasi
Tuhkamo. "Sinäkö semmoinen kuninkaan tyttären", irvistelivät toiset
eivätkä ottaneet uskoaksensa. Vaan Tuhkamo läksi siitä heti kuninkaan
linnoille ja sanoi tytölle: "Täällä minä nyt sitä vasten olen sinua
saamassa, joko nyt lähtenet minulle?" -- "Jopa vainen", sanoi tyttö,
"vaan siitä emme virka kuninkaalle mitään, pidämme salahäitä." -- "Mitä
me häitä pidämme, kun kuninkaalle emme sano", tuumaili Tuhkamo. "Sehän
se on", sanoi tyttö, "vaan isälleni kun sanot, se panee semmoiset
puustit eteesi, ettet niistä pääse ikänäsi." -- "Mitä tehneekin",
vastasi Tuhkamo, "mutta sanon minä." Meni sitten kuninkaan eteen ja
ilmoitti asian. "No, minä sinulle en anna tytärtäni", vastasi kuningas,
"ennenkuin menet, kaikki puut tästä vuomasta kaadat."
Läksi Tuhkamo siitä morsiamensa luokse, sanoi: "Semmoisen nyt pani isäsi
puustin, kaikki puut minun tästä vuomasta kaataa." -- "Enkö minä sitä
sinulle sanonut", vastasi morsian, "vaan pääset sinä siitä, kun ei
pahempaa vasta panisi. Mene, kaada yksi puu ja sano puun kaatuessa:
'Kaikki metsä kaatukoon!' niin silloin ovat puut kumossa." Tuhkamo kohta
meni työllensä, kaasi yhden puun ja sanoi ne morsiamensa neuvomat sanat,
niin sai sillä kaikki puut vuomasta kaadetuiksi. Meni siitä sitten
kuninkaan eteen ja pyysi tytärtä sanoen jo puut kaataneensa. "Et vielä
sillä saa", sanoi kuningas, "sinun pitää nyt mennä, ne kaikki
kannoillensa nostaa." Tuli taas morsiamensa luokse Tuhkamo ja sanoi: "Jo
toisen pani isäsi puustin vielä pahemman, kaikki puut pitäisi minun
kannoillensa nostaa." -- "Arvasin minä sen", vastasi morsian, "vaan
vielä siitäkin pääset, kun ei kolmatta panisi pahempaa. Mene, nosta yksi
puu kannollensa ja sano nostaessa: 'Nouskoot kaikki kannoilleen!' niin
sillä se on tehty." Tuhkamo tekikin kuten morsiamensa neuvoi ja sai puut
kaikki kannoillensa; niin meni taaskin, kuninkaalta tytärtä pyysi. Vaan
ei antanut vielä silläkään, käski kultaviljat taivaasta käydä, sitten
vasta antaisi. Tuli siitä Tuhkamo morsiamensa luokse alla päin pahoilla
mielin ja sanoi: "Nyt vasta puustin pani, kultaviljat taivaasta käydä;
millä minä ne saan?" -- "Voisit vielä ehkä nekin saada", vastasi
morsian, "kun ei ainakin pahempaa vasta tulisi." Sitoi hänelle säkin
päähän, laittoi hevosen selkään ja sanoi: "Aja nyt, kunne hevonen putoaa
altasi, niin hauraise päältäsi ja ota, mikä käteesi puuttuu." Läksi
siitä nyt Tuhkamo ajamaan ja laski yhtä vaahkua yhä. Jo viimein kauan
ajettuansa putosi hevonen, niin hauraisi samassa päältänsä ja sai
kultaviljat käteensä, vaan ne kun raskaita olivat, putosi itse niiden
kanssa ja painui maan sisään, ettei jäänyt kuin vähän hiuksia ylös. Olla
oletteli siinä maan sisässä, niin tuli sotka ja teki pesänsä hänen
päähänsä, muni siihen muniansa ja alkoi hautoa. "Jo tämä nyt ainakin
minulta pään märättää", ajatteli Tuhkamo. Vaan silloin tuli kettu,
juosta ketkutteli, näki pesän ja rupesi munia syömään. Hän sitä kettua
tapasi hännästä, niin se irti ryöstäytyessänsä tempasi häntä ylemmäksi.
Toissa päivänä tuli ahma ja rupesi hänkin munia syömään. Kun taaskin
sitä tarttui häntään, se hänet tempasi vieläkin ylemmäksi. Jo kolmantena
päivänä karhu juosta katkuttelee, tulee jälkimmäistä munaa syömään.
Tarttuipa Tuhkamo karhua jalkaan, niin se hänet nosti kokonansa ylös.
Ylös päästyä ei tiedä kunne lähteä; lähteä sitä pitäisi jonnekin. Astuu,
kävelee, niin kuulee toraamisen ja sinne meni. Toraajat kun näkevät
hänen tulevan, ihastuvat siitä, huutavat iloissansa: "Ahah, jo paisti
tuli!" Sanoi siihen Tuhkamo: "Ei minussa keittämistä eikä paistamista,
vilu, pitkä matka ottanut jo keittämiset, paistamiset." -- "No, kun et
kelpaa paistiksi", sanoivat toraajat, "erota meitä torastamme!" -- "Mikä
teillä välinä?" kysyi Tuhkamo. "Tämä isävainajan sauva; jos keikahuttaa
toisen pään, se vihollisen kaataa, jos toisen keikahuttaa, se oman väen
nostaa ylös; määrää sinä, kummalle tuleepi!" -- "Kuinka minä teidät
siitä voisin erottaa?" sanoi Tuhkamo, "jos toiselle eli toiselle annan,
se minulle suuttuu, kulle en anna; parasta, antakaa minulle koko sauva!"
-- "No, ota, mene matkoihisi!" sanoivat siihen toraajat, antoivat
Tuhkamolle sauvan, ja hän läksi sauvoinensa siitä edelle astumaan. Kulki
vähän matkaa, niin jo toisessa paikassa torataan. Hän sinne meni.
"Ahah", huudettiin vastaan taas, "jo paistin saamme!" Tuhkamo sanoo
toimessansa: "Ei minussa keittämistä eikä paistamista, vilu, pitkä matka
vienyt keittämiset, paistamiset." -- "No, kun ei sinusta paistettavaksi
liene, erota sitten meitä!" sanoivat miehet. "Mikä teillä erotettavana?"
-- "Tämä äitivainajan lakki, kummalle tuleepi; sen kun panee päähänsä,
ei näe kukaan, oli missä tahtonsa." -- "Milläpä teidät siitä
erottaisin", sanoi Tuhkamo; "jommalle kummalle antanen, toinen minulle
siitä suuttuu. Paras, nakkaatte minulle." Miehet päästäksensä torasta
nakkasivatkin hänelle lakin, sanoivat: "Tuoss' on, ota, mene
matkoihisi!" Ja Tuhkamo läksi lakkeinensa edelle astumaan. Vähän matkaa
käytyänsä kuuli kolmannessa paikassa torattavan ja meni ääntä kohti
sinne taas; vaan tuskin pääsikään näkyviin, kun huudettiin vastaan jo:
"Ahah, jo paisti sattui!" -- "Ei minussa keittämistä eikä paistamista",
vastasi Tuhkamo, "vilu, pitkä matka saanut keittämiset, paistamiset." --
"No kun ei sinusta paistiksi ole, erota sinä meitä!" -- "Mikä teillä
toran aineena?" -- "Nämä isävainajan vanhat kuovat; ne näet semmoiset
ovat, panet jalkaasi, kuljet kunne tahdot, ei voi kukaan pahaa tehdä."
-- "Paha teitä erottaa", sanoi Tuhkamo; "toiselle annan, toinen suuttuu.
Paras, annatte kuovat minulle." Miehistä oli tämä neuvo hyvä, ja
antoivat hänelle ne isävainajansa kuovat, joilta eivät muuten sopineet,
niin pääsivät toraamasta ja erosivat kotiinsa.
No Tuhkamo kun sai nekin, läksi hänkin taas matkaamaan ja tuli taloon.
Siellä taaskin, kun ikään nähdään ovesta tulevan, sanotaan: "Hah, jo
kerran tuli, mitä syödä!" -- "Vähän minussa syömistä", vastasi Tuhkamo,
"vilu, pitkä matka vienyt jo syömiset sekä juomiset -- se vettä, mikä
verta, se luuta, mikä lihaa" -- "No, olisiko sinun itsesi nälkä?" --
"Mikäpä se olisi, kuutena kuukautena kun en ruokaa ole nähnyt", sanoi
Tuhkamo. Sai ruokaa, söi ja kysyi syötyänsä, jos eivätkö tietäisi sen
kuninkaan aluetta, johon olisi kulkeva. "Emme tiedä", vastattiin
talossa, "vaan on meillä metsän viljat, tiennevätkö ne." Kutsuttiin
kokoon kaikki ja kysyttiin, vaan eivät tienneet. Annettiin Tuhkamolle
sitten kivi ja käskettiin tallella pitämään, jos tarve mikä tulisi.
Panikin kiven talteensa, läksi siitä talosta pois ja tuli toiseen.
Siellä häntä taaskin syödä aiottiin, vaan kun ei sanonut itsessänsä
syömistä olevan, pantiin hänelle ruokaa ja kysyttiin, mitä asioitsisi.
Tuhkamo ei sanonut muuta asioivansa kuin että neuvottaisiin sen
kuninkaan maahan, jonka nimitti. "Itse emme tiedä siitä kuninkaasta
mitään", sanottiin talossa, "vaan on meillä metsän pedot, tiennevätkö."
Kutsuttiin siinä sitten metsän pedot kokoon kaikki ja tiedusteltiin
heiltä sitä maakuntaa, johon olisi Tuhkamolla matka ollut, vaan eivät
tienneet nekään sanoa. No, kun ei siihen muuta voitu, annettiin hänelle
siitäkin talosta kivi, ja niin meni edellensä ja tuli kolmanteen taloon.
Sielläkään ei tietty sen kuninkaan maata, jota kysyi, vaan sanottiin
taivaan linnut olevan, joilta kysyttäisiin. Kutsuttiin koolle linnut,
niin tulivat heti muut, kokko yksin ei tullut, vaan heiltäkin kun sen
kuninkaan maata kysyttiin, eivät sanoneet tietävänsä. Käytiin taas
kokkoakin kutsumassa, vaan ei ollut kuullaksensa; vasta kolmannella
kutsumuksella tuli, vaan ei sanonut hänkään tietävänsä. "Tiedät kyllä",
sanoi talon väki, "vaan vaivojasi pelkäät." -- "No tiedän minä
sentähden", sanoi kokko, "vaan sinne on hirveän pitkä matka." Käskettiin
vain viemään mies sinne, ei matkaa katsomaan. Tuhkamo sai siitäkin
talosta kiven, ja niin nousi kokolle selkään. Kokko läksi lentämään,
lensi, lensi, joko lie useampia viikkojakin lentänyt, niin kysyi
mieheltä: "Saitko kiveä ensimmäisestä talosta, jossa kävit?" -- "Sain."
-- "No, luo se kivi mereen!" Tuhkamo sitten loi kiven mereen, niin siitä
paikalla kasvoi kallio, jolla kokko vähän aikaa lepäsi ja läksi
uudellensa lentoon. Kotvan lennettyänsä kysyi taas mieheltä, jos eikö
saanut toisestakin talosta kiveä. Sanoi mies saaneensa, niin kokko
senkin käski mereen lähettämään, ja se kun taas mereen luotiin, siitä
samatse kallio kasvoi, jolle kokko istui lepäämään. Siitä taaskin
lentoon kohosi kohta ja kotvan lennettyänsä kysäisi mieheltä: "Antoiko
minun emäntäni kiveä sinulle?" -- "Antoi", vastasi Tuhkamo. "Pudota
sekin vielä mereen!" neuvoi kokko; ja mies kun pudotti, siitä tuli
kolmas lepäyspaikka kokolle, josta kun läksi lentämään taas, niin
kerrassaan vei jo miehen rannalle ja maalle laskettuansa kysyi: "No,
mitä minulle nyt palkasta annat?" Oli kaksi sonnia rannalla siinä, niin
Tuhkamo sanoi: "Ota noista kumpi tahansa!" No, otti siitä lihavamman
kokko, söi suuhunsa ja läksi takaisin lentämään.
Tuhkamokaan ei kaukaa siinä viipynyt, vaan meni kuninkaan linnaan, se
toraamapaikassa saamansa lakki päässä, joka teki hänet näkymättömäksi,
ja tuli morsiamensa huoneeseen. Siellä morsian itku silmissä ja kaikki
murheissansa, vaan häntä ei nähty. Jonkin ajan näkymätönnä siellä
istuttuansa kuuli morsiamensa käskevän piikaa vettä kaivosta noutamaan,
ja kun meni piika kaivolle, meni hänkin jälkeen ja murensi
kultaviljoista vähäsen astiaan. Tuli piika veden kanssa, niin kuninkaan
tytär katseli sitä, sanoi: "Ei tämä ole puhdasta, käy toista!" Se kun
toista läksi käymään, Tuhkamo taas jäljessä meni ja enemmän viljoista
veteen murensi. Ei kelvannut sekään vesi sitten kuninkaan tyttärelle,
käski kolmannesti käydä, puhtaampaa tuoda. Kävi piika taas kaivosta
toista noutamaan, niin Tuhkamo siihen loi kaikki kultaviljat, jotka oli
taivaasta saanut, ja vesi kannettiin kuninkaan tyttärelle. Sepä näki jo
viljat siinä, tunsi heti ja sanoi: "Tässä olet nyt, sulhoseni, missä
oletkin, elä piileskele!" Tempasi Tuhkamo silloin lakin päästänsä, tuli
näkyväiseksi ja sanoi: "Tässä olen jo kotvasen istunut; missä kuningas,
kun ei hänestä kuulu mitään?" -- "Elä puhukaan kuninkaasta!" sanoi
tytär, "se on tappanut kaiken väkensä sodassa, siellä on vieläkin, liekö
hengissä vai hengetönnä, ei ole enää kotvin sanomia saatu." -- "No sinne
sitä pitää minunkin paikalla lähteä häntä auttamaan", sanoi Tuhkamo.
"Elä lähde, viikon jo viivyit matkallasi ilmankin", rukoili morsian ja
koki estää häntä lähtemästä. Vaan Tuhkamo sanoi: "Lähden kuin lähdenkin,
en enää taida kauan viipyä." Läksi siitä sotatantereelle kulkemaan. Jopa
tuli vähän matkan päässä kuningas tiellä vastaan ja murheelliselta
näytti hyvin. Tervehtii Tuhkamo häntä, sanoo: "Elä huoli murehtia, lähde
vävypoikasi kanssa sotapaikalle jällensä! Katsomme, jos mitä voimme."
Antoi kuninkaalle kuovat ja lakin, itse piti sauvan, ja saivat yhtenä
kulkemaan. Tulivat sotakentälle. Vihollinen siellä yhä saaliita
korjailee, niin huutaa Tuhkamo: "Onko vielä vastaanottajata?" -- "On
vielä jos ennenkin!" huudettiin sieltä vastaan. Tuhkamo silloin
keikahutti toisen pään sauvastansa, niin kaikki oma väki samassa nousi
ylös; vaan toisen pään kun keikahutti, kaikki viholliset maahan
kaatuivat. Kysyi sitten kuninkaalta: "No, kuinka nyt näit vävypoikasi?"
-- "Elä semmoisia enää kyselekään!" vastasi kuningas. "Ota tyttäreni, ja
puolen valtakuntaa annan sinulle morsianlahjoiksi. Vaan viikon viivyit
matkoillasi, viikon viivyit, kauan katsoit, viimein tulit viisahaksi!"
-- Siihen se loppuikin.