VI.

Kautt' ikkunain nyt tiellä

saa nähdä kulkijat:

epäsointujen tahtiin siellä

pahat henget liikkuvat,

läpi hämärän oven ryntää

nyt haamuja virtanaan,

ja se hirveä lauma nauraa

— mut ei hymyile milloinkaan.

Muistan, että tämän ballaadin aiheuttama mielipiteiden vaihto johti

Usherin lausumaan ajatuksen, jota en mainitse niin paljon sen uutuuden

vuoksi (sillä monet muut [Watson, toht. Percival, Spallanzani ja

erikoisesti Llandaffin piispa. — Katso »Chemical Essays», osa V.]

ovat ajatelleet samaan tapaan) kuin itsepintaisuuden tähden, jota hän

osoitti sitä puolustaessaan. Tämä käsitys oli ylipäänsä sama kuin

teoria kaiken kasvullisuuden tuntoherkkyydestä. Mutta hänen sekavassa

mielikuvituksessaan tämä ajatus oli saanut paljon uskaliaamman muodon

ja vissein rajoituksin tunkeutunut epäelimellisen luomakunnan alueelle.

Minulta puuttuu sanoja kuvatakseni hänen vakaumuksensa täyttä laajuutta

ja hänen kiihkeätä antaumustaan siihen. Tämä usko kuitenkin yhtyi

(niinkuin jo aikaisemmin olen viitannut) hänen esi-isiensä talon

harmaisiin kiviin. Hän kuvitteli, että tuntoherkkyyden ehdot täytti

näiden kivien sovittelutapa — niiden järjestely samoin kuin monet

loiskasvit, jotka peittivät ne, sekä lahonneet puut, jotka seisoivat

sen ympärillä — ennen kaikkea se seikka, että ne pitkiä aikoja olivat

häiritsemättä olleet samassa asemassa, sekä niiden kuvastuminen

vallihaudan hiljaiseen veteen. Todistus — tuntoherkkyyden todistus

— näkyi, sanoi hän (ja minä vavahdin hänen puhuessaan), vettä ja

seiniä ympäröivän ilmakehän hitaassa mutta varmassa tihentymisessä.

Tuloksen huomasi, hän lisäsi, tuossa hiljaisessa mutta painostavassa ja

kauheassa vaikutuksessa, joka vuosisatoja oli johtanut hänen sukunsa

kohtaloita ja joka teki hänet sellaiseksi, millaisena nyt näin hänet —

millainen hän oli. Sellaiset käsitykset eivät tarvitse selityksiä, enkä

aio niitä antaakaan.

Kirjamme — kirjat, jotka vuosikausia olivat olleet huomattavana

osana tuon sairaan elämässä — olivat niinkuin saattaa otaksua aivan

tämän haaveellisuuteen taipuvaisen luonteen kaltaisia. Me tutkimme

sellaisia teoksia kuin Gressetin »Ververt et Chartreuse», Machiavellin

»Belphegor», Svedenborgin »Taivas ja helvetti», Holbergin »Niilo

Klimmin maanalainen matka», Robert Fludin, Jean D’Indaginén ja De

la Chambren »Kiromantia», Tieckin »Matka siniseen kaukaisuuteen»

ja Campanellan »Auringon kaupunki». Eräs lempiteoksia oli pieni

oktaavilaitos dominikaanimunkki Eymeric de Gironnen »_Directorium

Inquisitoriumista_», ja Pomponius Melassa oli kappaleita vanhoista

afrikkalaisista satyyreistä ja egipaneista, joiden seurassa Usher

saattoi uneksia tuntikausia. Hänen kaikkein mieluisinta luottavaansa

oli kuitenkin erittäin vanha ja harvinainen kirja goottilaista

kvarttokokoa — hävinneen kirkkokunnan käsikirja — »_Vigiliae Mortuorum

secundum Chorum Ecclesiae Maguntinae_.»

En voinut olla ajattelematta tämän teoksen omituista rituaalia ja sen

mahdollista vaikutusta sairaaseen, kun hän eräänä iltana ilmoitettuaan

äkkiä, ettei lady Madelinea enää ollut, sanoi haluavansa, että ruumista

pidettäisiin kaksi viikkoa (ennen lopullista hautausta) eräässä niitä

lukemattomia kellariholveja, joita rakennuksen alla oli. Ulkonainen

syy, jolla hän puolusteli tätä omituista menettelyä, oli kuitenkin

sellainen, etten katsonut asiakseni ryhtyä väittelemään. Veljen

olivat tähän päätökseen johtaneet (niinkuin hän kertoi minulle)

vainajan sairauden omituinen luonne, lääkärin itsepintaisen innokkaat

vaatimukset ja perheen hautausmaan kaukainen ja syrjäinen asema. En

tahdo kieltää, että muistellessani sen henkilön epävarmoja kasvoja,

jonka saapuessani tähän taloon olin portailla tavannut, minua ei

lainkaan haluttanut vastustaa tätä mielestäni joka tapauksessa

vahingoittamatonta eikä mitenkään luonnotonta varovaisuutta.

Usherin pyynnöstä autoin häntä väliaikaisen hautauksen järjestelyssä.

Kun ruumis oli asetettu kirstuun, niin me kaksin kannoimme sen

leposijalleen. Holvi, johon sen asetimme (ja joka oli ollut niin kauan

suljettuna, että sen tunkkautunut ilma esti soihtujamme kirkkaasti

palamasta) oli pieni, kostea ja aivan vailla minkäänlaisia valoaukkoja

ja oli hyvin syvällä, aivan juuri sen rakennuksenosan alla, jossa

minun makuuhuoneeni oli. Ilmeisesti sitä kaukaisina feodaaliaikoina

oli käytetty pahimmanlaatuisiin vankilatarkoituksiin ja myöhemmin

ruudin tai jonkin muun helposti syttyvän aineen säilytyshuoneena,

sillä osa sen lattiaa ja koko siihen johtava käytävä oli huolellisesti

päällystetty kuparilevyillä. Samalla tavoin oli suojattu myös vankka

rautaovi. Sen suunnaton paino sai aikaan tavattoman terävän kitinän,

kun sitä liikutettiin saranoillaan.

Laskettuamme surullisen taakkamme kannatinpukeille tähän kauhun

paikkaan me osittain siirsimme syrjään vielä naulaamattoman

kirstunkannen ja katsoimme vainajan kasvoja. Huomasin nyt ensimmäistä

kertaa veljen ja sisaren tavattoman yhdennäköisyyden, ja Usher ehkä

tajuten ajatukseni mutisi muutamia sanoja, joista sain tietää, että

vainaja ja hän olivat olleet kaksosia ja että heidän välillään oli aina

vallinnut aivan käsittämättömän voimakas myötätunto. Emme kuitenkaan

kauan katselleet vainajaa — sillä kauhistumatta ei häntä voinut nähdä.

Sairaus, joka oli murtanut ladyn hänen nuoruutensa kukkeudessa, oli

niinkuin tavallisesti kataleptiset taudit jättänyt pettävän, vienon

punerruksen hänen rinnalleen ja kasvoilleen ja hänen huulilleen tuon

epäilevästi viivyttelevän hymyn, joka vaikuttaa kuolleella niin

kauhistuttavalta. Panimme kannen paikoilleen ja ruuvasimme sen kiinni

ja lukittuamme rautaoven läksimme hitaasti talon yläkerran melkein yhtä

synkkiin huoneisiin.

Ja nyt, kun muutamia katkeran surullisia päiviä oli kulunut, tapahtui

ystäväni henkisessä sairaudessa huomattava käänne. Hänen tavalliset

tapansa katosivat. Hän laiminlöi tai unohti tavalliset askareensa. Hän

kuljeksi huoneista toisiin kiireisin, epätasaisin ja tarkoituksettomin

askelin. Hänen kasvojensa kalpeus oli muuttunut jos mahdollista vielä

aavemaisemmaksi — mutta silmien loisto oli kokonaan sammunut. Tuota

äänen satunnaista käreyttä ei kuulunut enää milloinkaan, ja hänen

puheensa oli yhtämittaista värinää, aivan kuin hän olisi äärettömästi

pelännyt jotakin. Joskus ajattelin, että hänen alituisesti kiihtynyt

mielensä hautoi jotakin painostavaa salaisuutta, jonka ilmaisemiseksi

hän kamppaili rohkeutta itselleen. Välistä taas minun täytyi selittää

kaikki pelkiksi mielisairauden käsittämättömiksi oikuiksi, sillä näin

hänen tuntikausia tuijottavan avaruuteen äärimmäisen jännittyneenä

aivan kuin kuunnellakseen jotakin kuviteltua ääntä. Ei ihme, että hänen

tilansa peloitti minua — että se tarttui minuun. Tunsin, miten hitaasti

mutta varmasti hänen haaveellinen mutta väkevä taikauskonsa rupesi

vaikuttamaan minuun.

Näiden tunteiden voiman huomasin varsinkin mennessäni nukkumaan myöhään

illalla noin seitsemän, kahdeksan päivää sen jälkeen kuin olimme

sijoittaneet lady Madelinen maanalaiseen kellariin. Uni ei tullut

lähelle vuodettani, vaikka tunti kului toisensa jälkeen. Ponnistelin

järkeilläkseni hermostuneisuuden tiehensä. Koetin uskotella itselleni,

että suuri osa tunteistani, elleivät kaikki, johtuivat huoneen

synkästä sisustuksesta — tummista ja repaleisista seinäverhoista,

joita nousevan myrskyn henkäykset liikuttivat seinällä edestakaisin

ja kahisuttivat vuodeverhojani vastaan. Multa ponnistukseni jäivät

hedelmättömiksi. Voittamaton väristys tunkeutui vähitellen ruumiini

läpi, ja lopulta tämä aivan aiheeton, mutta äärimmäinen rauhattomuus

puristi painajaisena sydäntäni. Voimani ponnistaen pudistin tämän pois,

nousin istumaan patjoilleni ja tuijottaen kiihkeästi pimeään huoneeseen

kuulostelin — en tiedä miksi, mutta vaistomainen tunne pakotti minua

— jotakin matalaa ja epämääräistä ääntä, joka pitkin väliajoin,

myrskyn aina joskus hiljetessä tuli — en tiedä mistä. Väkevän kauhun

valtaamana, joka oli sitä sietämättömämpi, kun sitä ei voinut selittää,

minä kiireesti heitin vaatteet ylleni (sillä tunsin, etten enää sinä

yönä voisi nukkua) ja koetin päästä tästä surkuteltavasta mielentilasta

kävelemällä nopeasti edestakaisin.

Olin tehnyt vain muutamia kierroksia, kun portailta kuuluvat kevyet

askelet kiinnittivät huomiotani. Tunsin ne kohta Usherin askeliksi.

Hetkeä myöhemmin hän kevyesti koputti ovelleni ja astui sisään lamppua

kantaen. Hänen kasvonsa olivat raihnaat niinkuin tavallisesti — mutta

hänen silmistään loisti eräänlainen mielipuolinen pirteys, ja koko

hänen käytöksensä todisti pidätetystä hysteriasta. Hänen ulkonäkönsä

säikähdytti minua — mutta mikä tahansa oli parempaa kuin yksinäisyys,

jota olin niin kauan kärsinyt, ja niinpä hänen tulonsa tuntui

helpotukselta.

»Ja sinä et ole sitä nähnyt?» sanoi hän äkkiä katseltuaan kotvasen

hiljaa ympärilleen — »etkö ole nähnyt sitä? — mutta odotahan,

niin saat nähdä!» Niin puhuen ja asetettuaan lampun huolellisesti

syrjään hän kiiruhti erään ikkunan luo ja työnsi sen auki myrskyn

heiteltäväksi. Raivokas tuulenpuuska oli melkein heittää meidät kumoon.

Yö oli myrskyinen, mutta kuitenkin synkän kaunis ja aivan erikoinen

kauheudessaan ja kauneudessaan. Pyörremyrsky oli ilmeisesti koonnut

kaikki voimansa meidän ympäristöömme, sillä tuulen suunnassa tapahtui

alituisia ja voimakkaita muutoksia, ja harvinaisen tiheät pilvet (jotka

kulkivat niin alhaalla, että talon tornit katosivat niihin) eivät

estäneet meitä näkemästä, miten ne nopeasti, aivan elollisten olentojen

kaltaisina lensivät kaikilta suunnilta toisiaan vastaan poistumatta

etäisyyteen.

Sanon, ettei niiden harvinainen tiheys estänyt meitä tätä kaikkea

näkemästä — eikä kuitenkaan näkynyt vilahdustakaan kuusta tai

tähdistä — eikä salama kertaakaan välähtänyt. Mutta näiden valtavien

höyrymassojen alapinnat samoin kuin ympärillämme olevat esineet

loistivat luonnottomassa valossa, jota loivat taloa ympäröivät

himmeänvälkkyvät ja selvästi näkyvät kaasuhöyryt.

»Et saa — sinun ei pidä katsella tätä!» sanoin väristen Usherille

ja vein hänet lempeällä väkivallalla ikkunan luota tuolille. »Nämä

ilmiöt, jotka sinua niin kiihoittavat, ovat vain verrattain tavallisia

sähköilmiöitä, tai ehkä ne johtuvat vallihaudan mätänemishöyryistä.

Pistäkäämme ikkuna kiinni; ilma on kolea ja vaarallinen sinun

terveydellesi. Tässä on niitä sinun mielikirjojasi. Minä luen ja sinä

kuuntelet; ja niin me vietämme tämän hirvittävän yön yhdessä.»

Se vanha kirja, jonka olin ottanut käteeni oli Sir Launcelot Canningin

»Hullu Trist», mutta olin sanonut sitä Usherin mielikirjaksi enemmän

leikillä kuin vakavissani; totta puhuen näet sen kömpelössä ja

mielikuvituksettomassa pitkäveteisyydessä oli sangen vähän sellaista,

mikä saattoi herättää mielenkiintoa ylevään tähtäävässä ja henkevässä

mielenlaadussa. Se oli kuitenkin ainoa käsillä oleva kirja, ja minua

kannusti heikko toivo, että sairasta vaivaava kiihtymys tyyntyisi

(sillä henkisten sairaalloisuuksien historia on täynnä samanlaisia

tapauksia) näistä äärimmäisistä typeryyksistä, joita aioin lukea.

Ja jos olisin voinut päätellä siitä ylipingoitetun innokkaasta

mielenkiinnosta, jonka vallassa hän kuunteli tai ilmeisesti kuunteli

kertomuksen sanoja, niin olisin voinut onnitella itseäni tarkoitukseni

onnistumisesta.

Olin tullut siihen tunnettuun kohtaan, jossa Ethelred, kirjan sankari,

koetettuaan sovinnolla päästä erakon majaan, päättää tunkeutua sinne

väkisin. Niinkuin muistetaan, kertomuksen sanat kuuluvat:

»Ja Ethelred, joka oli luonnostaan rohkea ja sitäpaitsi nyt

kiihoittunut viinistä, jota hän oli juonut, ei ruvennut enää

neuvottelemaan erakon kanssa, joka todellakin oli itsepintainen ja

pahansuopa luonteeltaan, vaan tuntien sateen kastelevan hartiansa ja

peläten myrskyn nousevan, kohotti tapparansa ja iski oven laudoitukseen

niin suuren reiän, että hänen rautakintainen kätensä siitä mahtui;

siitä hän nyt veti väkevästi ja ravisti ja repi kaiken rikki, niin että

kuivan ja räiskähtelevän puun ääni kaikui läpi metsän.»

Lopetettuani tämän lauseen hätkähdin ja pysähdyin hetkiseksi, sillä

minusta tuntui (vaikka kohta päättelin, että kiihtynyt mielikuvitukseni

oli minut pettänyt) — minusta tuntui, että jostakin talon hyvin

kaukaisesta osasta kantautui korviini epäselvä ääni, joka aivan

tarkassa samankaltaisuudessaan saattoi olla Sir Launcelotin niin

tarkasti kuvaaman räiskähtelevän äänen (tosin tukahtunut ja himmeä)

kaiku. Epäilemättä tämä yhteensattuma yksinään oli saanut huomioni

kiintymään; ikkunanpuitteiden ritinä ja yhä kasvavan myrskyn

sekalaisten äänien joukossa ei tuo ääni itsessään olisi varmasti

mitenkään voinut kiinnittää mieltäni tai häiritä minua. Jatkoin

kertomusta.

»Mutta uljas sankari Ethelred, joka nyt astui ovesta, kiukustui ja

hämmästyi, kun ei huomannut jälkeäkään tuosta pahansuovasta erakosta;

mutta sensijaan näki hän suomuisen ja hirvittävän tultasyöksevän

lohikäärmeen vartioimassa kultaista palatsia, jonka lattiat olivat

hopeaiset; ja seinällä riippui kiiltävä kuparikilpi, jossa oli

tällainen reunakirjoitus:

Vain voittaja saa täältä asunnon;

lohikäärmen tappajan kilpi on.

Ja Ethelred kohotti tapparansa ja iski lohikäärmettä päähän, joka

vieri hänen eteensä ja puhalsi ulos saastaisen henkensä huutaen niin

kamalasti ja käreästi ja myöskin niin vihlaisevasti, että Ethelredin

oli melkein pakko painaa kädet korvilleen tätä kaameata huutoa vastaan,

jonka kaltaista ei milloinkaan oltu kuultu.»

Tähän taas pysähdyin äkisti ja aivan tyrmistyneenä — sillä en voinut

epäilläkään, että juuri sillä hetkelläkin kuulin (vaikka mahdotonta

sanoa miltä suunnalta) matalan ja ilmeisesti kaukaisen, mutta käreän,

pitkäveteisen ja ihan epätavallisen rääkyvän tai kirskuvan äänen,

aivan samanlaisen kuin se lohikäärmeen luonnoton kiljunta, jonka

mielikuvitukseni oli jo loihtinut esiin.

Vaikka tämä toinen ja tavattoman erikoinen sattuma täytti sieluni

tuhansilla risteilevillä tunteilla, joista väkevämmät olivat ihmettely

ja äärimmäinen kauhu, pysyin kuitenkin tarpeeksi kylmäverisenä

välttääkseni millään huomautuksella kiihoittamasta toverini hermoja.

En ollut lainkaan varma, oliko hän kuullut tuota ääntä, vaikkakin

muutamien viime minuuttien aikana hänen käytöksessään oli tapahtunut

omituinen muutos. Istuttuaan aivan kasvot minuun päin hän vähitellen

oli kääntynyt tuolillaan ja istui nyt oveen päin; niinpä vain

puolittain näin hänen piirteensä, vaikka kyllä huomasin, että hänen

huulensa värisivät, aivan kuin hän olisi kuulumattomasti mutissut

jotakin. Pää oli vaipunut rinnalle, mutta tiesin, ettei hän nukkunut,

sillä sivusta näin silmän avoimesti ja jäykkänä tuijottavan. Samaa

todisti myöskin ruumiin liikkuminen, sillä hän kiikutti sitä

sivulta toiselle hiljaa, mutta alituisesti ja yksitoikkoisesti.

Nopeasti pantuani tämän kaiken merkille minä palasin Sir Launcelotin

kertomukseen, joka jatkui näin:

»Ja nyt, kun sankari oli päässyt lohikäärmeen peloittavasta raivosta,

hän muistaen vaskikilven ja murtaen lumouksen, jonka vallassa se oli

ollut, poisti raadon tieltään ja astui urheasti linnan hopealattian

yli sinne, missä kilpi riippui seinällä; se ei kuitenkaan odottanut

hänen saapumistaan, vaan putosi lattialle hänen jalkoihinsa hirvittävän

kovasti ja peloittavasti rämähtäen.»

Juuri kun nämä sanat olivat tulleet huuliltani, minä — aivan kuin

vaskikilpi olisi siinä samassa pudonnut raskaasti hopealattialle —

kuulin selvän, onton ja metallimaisen, vaikkakin ilmeisesti verhotun

kajahduksen. Aivan hermot piloilla ponnahdin jaloilleni, mutta Usherin

mittamääräinen keinutteleminen ei häiriytynyt. Juoksin hänen tuolinsa

luo. Hänen silmänsä tuijottivat jäykkinä suoraan eteenpäin, ja kasvot

olivat kuin kivettyneet. Mutta laskiessani käden hänen olkapäälleen

hänen koko ruumiinsa läpi kulki ankara värähdys; sairaalloinen hymy

väreili hänen huulillaan, ja näin, että hän mutisi hiljaa, nopeasti ja

soperrellen, aivan kuin ei olisi tietänyt mitään minun läsnäolostani.

Kumarruin aivan hänen lähelleen ja lopulta pääsin selville hänen

sanojensa kamalasta sisällöstä.

»Ei kuulla sitä? — kyllä minä kuulen sen ja olen kuullut. Kauan — kauan

— kauan — monta minuuttia, monta tuntia, monta päivää olen sen kuullut

— mutta en uskaltanut — voi minua kurjaa raukkaa! — en uskaltanut —

_en uskaltanut_ puhua! _Me olemme haudanneet hänet elävänä!_ Enkö ole

sanonut, että aistimeni ovat terävät? Sanon nyt sinulle, että kuulin

hänen ensimmäiset heikot liikkeensä arkussaan. Kuulin ne — monta, monta

päivää sitten — mutta en uskaltanut — _en uskaltanut puhua!_ Ja nyt,

tänä yönä — Ethelred — hahhah! — erakon oven särkeminen ja lohikäärmeen

kuolinhuuto ja kilven räminä! — sano ennemmin: hänen kirstunsa

särkyminen ja hänen vankilansa rautaoven saranoin kirskuminen ja hänen

kamppailunsa holvin kuparoidussa käytävässä. Oi, minne minä pakenisin?

Eikö hän ole täällä aivan kohta? Eikö hän kiiruhda soimaamaan minua

kiireestäni? Enkö ole kuullut hänen askeleitaan portailla? Enkö erota

hänen sydämensä raskasta ja kamalaa tykintää? Hullu!» Hän ponnahti

pystyyn ja kirkaisi tavut, aivan kuin ponnistus veisi hänen henkensä:

»Hullu! _Sanon sinulle, että hän seisoo oven takana!_»

Aivan kuin huudahduksen yli-inhimillisellä tarmolla olisi ollut

loihtuvoima — valtava antiikkinen ovi, johon puhuja osoitti, avasi

samassa hitaasti raskaat, eebenmustat leukansa. Se oli raivoisan

tuulenhenkäyksen työtä — mutta ulkopuolella seisoi lady Madeline

Usherin viittaan kääriytynyt korkea vartalo. Hänen valkoisissa

käärinliinoissaan oli verta ja kaikkialla hänen riutuneella ruumiillaan

merkkejä katkerasta kamppailusta. Hetkiseksi hän jäi kynnykselle

vavisten ja hoippuen edestakaisin — sitten hiljaa valittavasti

huudahtaen hän kaatui raskaasti eteenpäin veljensä päälle ja ankarassa,

lopullisessa kuolintuskassaan kaatoi hänetkin — ruumiin ja niiden

kauhujen uhrin, joita hän oli ennustanut.

Pakenin kauhistuneena siitä huoneesta ja koko talosta. Myrsky riehui

täydessä vimmassaan, kun ajoin laskusillan yli. Äkkiä lankesi polulle

kirkas valo, ja minä käännyin katsomaan, mistä niin omituinen hohde

saattoi tulla, sillä takanani oli vain suuri talo ja sen varjot.

Valo tuli laskevasta, verenkarvaisesta täysikuusta, joka paistoi

kirkkaana läpi sen kerran tuskin huomattavan halkeaman, josta olen

puhunut ja joka ulottui murtoviivana talon katosta sen perustukseen.

Tuijottaessani tämä halkeama leveni nopeasti; sitten tuli raivokas

tuulenpuuska; kuun koko kehä tuli samassa näkyviin; päätäni huimasi,

kun näin noiden valtavien seinien sortuvan; kuului pitkä kumiseva

ääni, aivan kuin tuhannet kosket olisivat pauhanneet, ja syvä ja musta

lammikko peitti yrmeästi ja hiljaa Usherin talon jäännökset.