Valoa pimeydessä.
Se uutinen, jonka Lestrade toi meille, oli niin tärkeä ja
odottamaton, että me seisoimme hämmästyksestä mykkinä. Gregson
hyökkäsi ylös tuoliltaan ja kaatoi whiskylasinsa. Minä tuijotin
Sherlock Holmes'iin, joka puri hampaansa yhteen ja rypisti otsaansa.
"Stangerson myöskin!" mutisi hän. "Asia käy sekavammaksi."
"Se oli aivan tarpeeksi sekava ennestäänkin", mutisi Lestrade
kiukkuisesti, istuutuessaan. "Minä näyn tulleen häiritsemään herrojen
sotaneuvottelua."
"Oletteko -- oletteko aivan varma tästä?" änkytti Gregson.
"Minä tulen suorastaan hänen huoneestaan", sanoi Lestrade. "Minä
huomasin ensimäiseksi, mitä oli tapahtunut."
"Me olemme juuri kuulleet Gregsonin käsityksen asiasta", huomautti
Holmes. "Tahtoisitte ehkä antaa meidän kuulla, mitä te olette tehnyt
ja nähnyt?"
"Ei minulla ole mitään vastaankaan", vastasi Lestrade. "Minä myönnän
julkisesti, että olin siinä käsityksessä, että Stangerson oli
sekaantunut Drebberin kuolemaan. Tämä uusi kehitys on osoittanut,
että olen täydellisesti erehtynyt. Tämän käsityksen valtaamana aloin
etsiä sihteeriä. He olivat olleet yhdessä Euston asemalla noin kello
puoli 9 illalla t.k. 3:na p:nä. Klo 2 aamulla oli Drebber löydetty
Brixton Roadilta. Kysymys, joka mielestäni oli ratkaistava, oli, mitä
Stangerson oli tehnyt kello 1/2 9 ja sen ajan välillä, jolloin rikos
tehtiin, ja mikä hänestä oli tullut sitten. Sähkötin Liverpooliin
ja pyysin heitä pitämään silmällä Amerikkaan meneviä laivoja. Sen
jälkeen tein kyselyjä kaikissa aseman lähellä olevissa hotelleissa;
sillä minä ajattelin näin: Jos Drebber ja hänen seuralaisensa ovat
eksyneet toisistaan, niin kaiketi jälkimäinen oli ottanut huoneen
yöksi jostakin läheltä ollakseen seuraavana aamuna lähellä asemaa."
"He olivat varmaankin sopineet edeltäpäin jostakin
kohtaamispaikasta", huomautti Holmes.
"Niin, siten se näyttäytyi olevankin myöhemmin. Koko eilisen
illan tein turhaa työtä. Tänä aamuna alotin taas varhain jo klo 8
saavuin Hallidayn yksityishotelliin Little Georg Streetin varrella.
Kysymykseeni josko siellä asui joku Mr. Stangerson, sain myöntävän
vastauksen."
"'Te olette epäilemättä se herra, jota hän on odottanut', sanoivat
he. 'Hän on odottanut erästä herraa kaksi päivää'.
"'Missä hän on nyt?'
"'Hän on huoneessaan ja makaa vielä. Hän pyysi herättämään itsensä
klo 9.'
"'Minä menen heti hänen luokseen', sanoin minä.
"Minä arvelin, että äkkinäinen ilmestymiseni tekisi sen että hän
menettäisi malttinsa ja sanoisi jotakin erehdyksestä. Harjaaja
tarjoutui saattamaan minut hänen huoneeseensa; se oli toisessa
kerroksessa ja sinne vei kapea käytävä. Harjaaja näytti minulle
oven ja oli juuri menossa alas, kun minä näin jotakin, joka
saattoi minut voimaan pahoin huolimatta kahdenkymmenen vuotisesta
kokemuksesta. Oven alta tuli esiin pieni verivirta, joka oli juossut
yli käytävän ja muodostanut pienen lammikon toisella puolella listan
vieressä. Minulta pääsi huudahdus, jonka kuullessaan harjaaja tuli
takaisin. Hän oli pyörtymäisillään nähdessään sen. Ovi oli sulettu
sisäpuolelta, mutta me painoimme olkapäillämme sen auki. Akkuna oli
auki ja sen vieressä makasi yöpuvussa oleva miehen ruumis. Hän oli
aivan kuollut ja oli ollutkin jo jonkun aikaa, sillä hänen jäsenensä
olivat kylmät ja kankeat. Kun me käänsimme ruumiin niin tunsi
harjaaja hänet siksi herraksi, joka oli vuokrannut huoneen nimellä
Joseph Stangerson.
"Syynä kuolemaan oli syvä puukonpisto vasemmassa kyljessä, jonka
piston oli täytynyt sattua sydämmeen. Ja nyt tulee ihmeellisin
kaikesta. Mitä te luulette löytyneen murhatun miehen yläpuolelta?"
Minä tunsin väriseväni ja aavistin jotakin kauheaa jo ennenkuin
Sherlock Holmes vastasi:
"Sana 'Rache' kirjoitettuna verellä."
"Niin, aivan", sanoi Lestrade hämmästyen; ja me olimme vaiti muutamia
hetkiä.
Tuntemattoman murhaajan teoissa tuntui olevan jotakin niin
järjestelmällistä ja selittämätöntä, että se lisäsi hänen rikoksiensa
kamaluutta. Hermoni, jotka olivat tyynet taistelukentällä, pettivät
nyt.
"Mies nähtiin", jatkoi Lestrade. "Eräs maitopoika, joka oli matkalla
maitomyymälään, kulki sattumalta sitä kujaa myöten, joka lähtee
hotellin takapihalta. Hän huomasi, että tikapuut, jotka tavallisesti
olivat maassa pitkällään, olivat nostetut erästä avonaista akkunaa
vastaan toisessa kerroksessa. Kun hän oli kulkenut sivutse kääntyi
hän katsomaan taakseen ja näki erään miehen tulevan alas tikapuita
myöten. Hän kiipesi alas niin tyynesti, että poika luuli hänen olevan
jonkun nikkarin tai peltisepän, jolla oli ollut työtä hotellissa.
Hän ei ajatellut sen enempää asiaa, muuta kuin tuumi vaan, että mies
oli merkillisen aikaseen työssä. Hän tuli siihen käsitykseen, että
mies oli pitkä, punakka ja puettu pitkään ruskeahtavaan takkiin.
Hänen oli täytynyt olla huoneessa jonkun aikaa murhan jälkeen, sillä
vesi pesuvadissa oli verensekaista; hän oli pessyt kätensä siinä, ja
pyyhkinyt veitsensä lakanaan, jossa myös oli jälet."
Minä katsahdin Holmesiin, kun kuulin tämän kuvauksen murhaajasta.
Sehän oli aivan sama kuin hänen käsityksensä.
Hänen kasvoissaan ei kuitenkaan näkynyt jälkeäkään voitonriemusta
eikä tyytyväisyydestä.
"Ettekö löytänyt mitään sellaista huoneesta, joka voisi johtaa
murhaajan kiinnisaamiseen?" kysyi hän.
"Ei mitään. Stangerson'illa oli Drebberin kukkaro taskussaan, mutta
tämä oli tavallista, sillä hän maksoi kaikki. Siinä oli vähän päälle
80 puntaa eikä mitään oltu varastettu. Mikä näiden murhien syy
lieneekin, niin ei se missään tapauksessa ole ryöstämishalu. Murhatun
miehen taskuissa ei ollut mitään kirjeitä eikä muita papereita
kuin eräs sähkösanoma, joka oli päivätty noin kuukausi takaperin
Clevelandissa, ja kuului näin: 'J.H. on Europassa'. Eikä mitään
allekirjoitusta."
"Eikö ollut mitään muuta?" kysyi Holmes.
"Ei mitään tärkeätä. Eräs romaani, jota vainaja oli lukenut illalla,
makasi sängyn päällä ja hänen piippunsa oli tuolilla vieressä.
Pöydällä oli lasi vettä ja akkunalaudalla oli pieni pahvilaatikko,
jossa oli pari pilleriä."
Sherlock Holmes hypähti ilosta huudahtaen pystyyn.
"Viimeinen nivel", huudahti hän voitonriemuisena. "Minun ketjuni on
valmis."
Molemmat salapoliisit katselivat ihmetellen häneen.
"Nyt minulla on käsissäni kaikki langat, jotka yhdessä muodostavat
tämän sekavan vyyhden", sanoi ystäväni varmana. "Tietysti on
joitakuita aukkoja, mutta pääasiasta olen varma, siitä hetkestä
lähtien, jolloin Drebber eksyi Stangersonista asemalla, siihen asti,
kun jälkimäisen ruumis löydettiin, niinkuin olisin nähnyt kaikki omin
silmin. Minä näytän teille kokeen siitä. Voisitteko hankkia minulle
ne pillerit?"
"Minulla on ne mukanani", sanoi Lestrade ja otti esille pienen
rasian. "Minä otin mukaani ne sekä kukkaron ja sähkösanoman
säilyttääkseni ne poliisiasemalla. Aivan sattumalta tulin ottaneeksi
nämä pillerit, sillä minun täytyy myöntää, etten pane mitään arvoa
niille."
"Antakaa tänne ne", sanoi Holmes. "Kuulkaahan, tohtori", kääntyen
minuun, "ovatko nämä tavallisia pillereitä?"
Sitä ne eivät varmaankaan olleet. Ne olivat pieniä, harmaita,
pyöreitä ja milt'ei läpikuultavia. "Niiden keveyden ja
läpikuultavuuden tähden otaksuu niiden helposti liukenevan veteen",
huomautin minä.
"Aivan niin", vastasi Holmes. "Tahtoisitteko mennä alas ja tuoda sen
pienen terrier raukan tänne, joka on kauvan ollut sairaana ja jota
emäntämme eilen pyysi teitä lopettamaan?"
Minä menin alas ja kannoin koiran ylös käsilläni. Sen raskas hengitys
ja lasimaiset silmät osoittivat, ettei sillä ollut pitkää aikaa
elettävänä. Lumivalkea kuono osoitti, että se jo oli hyvin vanha.
Minä laskin sen tyynylle lattialle.
"Minä halkaisen nyt toisen näistä pillereistä kahdeksi", sanoi Holmes
ottaen veitsen ja tehden sen. "Toisen puolikkaan panen takaisin
rasiaan vastaisen varalta. Toisen puolikkaan panen tähän viinilasiin,
jossa on teelusikallinen vettä. Huomaatte, että ystäväni, tohtori,
oli oikeassa, että ne liukenevat helposti."
"Tämä voi kyllä olla hauskaa", sanoi Lestrade loukkaantuneena,
ikäänkuin epäillen, että hänestä tehtiin pilkkaa. "Minä en kuitenkaan
voi huomata, että tällä on mitään tekemistä Josef Stangersonin
kuoleman kanssa."
"Kärsivällisyyttä, ystäväni, kärsivällisyyttä! Vähitellen näette,
että sillä on paljonkin tekemistä sen kanssa. Minä lisään nyt vähän
maitoa, tehdäkseni sekoituksen maukkaammaksi, ja kun tarjoan sen
koiralle niin saatte nähdä, että se latkii sen mielihyvällä sisäänsä."
Puhuessaan kaatoi hän viinilasin sisällön teevadille ja asetti sen
koiran eteen, joka pian nuoli pois sen. Sherlock Holmes'in vakava
käytös oli tehnyt vaikutuksen meihin, niin, että me kaikki istuimme
vaiti silmät kiinnitettyinä koiraan, odottaen jotakin hämmästyttävää
tulosta. Mutta sitä ei tullutkaan. Koira makasi yhä tyynyllä
hengittäen raskaasti, vaan nähtävästi aivan samanlaisena kuin
ennenkin.
Holmes oli ottanut esille kellonsa, ja sitämukaa kun minuutit
kuluivat, osoittivat hänen kasvonsa surua ja pettymystä. Hän
puri huuleensa, naputti sormillaan pöytään ja osoitti kaikkia
kärsimättömyyden merkkejä. Hänen ulkonäkönsä oli sellainen, että
minä todellakin tunsin sääliä, kun molemmat salapoliisit hymyilivät
halveksivasti, nähtävästi hyvillään hänen vastoinkäymisestään.
"Se ei voi olla mikään sattuma", huudahti hän lopuksi ja nousi
tuolistaan alkaen kävellä kiivaasti edestakaisin huoneessa, "se on
mahdotonta, että tämä olisi sattuma. Samat pillerit, joita minä
epäilin Drebberin kuolemassa, löydetään Stangersonin murhan jälkeen.
Ja kuitenkin ovat ne vaarattomia. Mitähän sillä tarkoitetaan? Koko
minun lopputulokseni ei ole voinut olla väärä. Se ei ole mahdollista.
Ei tämä koiraraukka kuitenkaan tunnu olevan huonompi. Nytpä tiedän!!"
Oikein ulvoen ilosta hyökkäsi hän rasian luo, leikkasi kahtia toisen
pillerin, liuotti sen, lisäsi maitoa ja antoi koiralle. Eläinraukan
kieli oli tuskin kostunut, kun se jo sai kouristuksia ja kuoli kuin
salaman iskemänä.
Sherlock Holmes huokasi helpotuksesta ja pyyhki hikipisaroita
otsaltaan. "Minun olisi pitänyt luottaa enemmän", sanoi hän. "Minun
olisi pitänyt tietää, että kun joku tosiseikka on riidassa pitkän
loppupäätösjonon kanssa, niin osoittaa se ainoastaan, että asia
voidaan käsittää toisella tavalla. Pillereistä oli toinen mitä
kuolettavinta myrkkyä ja toinen aivan vaaraton. Sehän minun olisi
pitänyt tietää, jo ennenkuin näin rasiatakaan".
Tämä viimeinen huomautus tuntui minusta niin mahdottomalta, että
en luullut hänen olevan oikein täydessä tolkussaan. Tuossa makasi
kuitenkin kuollut koira todistuksena siitä, että hänen otaksumansa
oli ollut oikea. Tuntui siltä, kuin huntu putoisi silmiltäni, ja minä
rupesin saamaan vähän käsitystä totuudesta.
"Kaikki tämä tuntuu teistä kummalliselta", jatkoi Holmes, "kun ette
alusta lähtien ole päässeet käsiksi arvoituksen oikeaan avaimeen.
Minun onnistui löytää se, ja kaikki, mitä senjälkeen on tapahtunut,
on ainoastaan vahvistanut ensimäistä olettamustani ja on oikeastaan
vain ollut sen loogillinen lopputulos. Sitävarten ovat asiat,
jotka ovat saattaneet teidät ymmälleen ja tehneet asian hämäräksi,
ainoastaan selvittäneet ja vahvistaneet minun loppupäätöksiäni.
On suuri erehdys sekoittaa harvinainen ja salaperäinen seikka
keskenään. Jokapäiväisin rikos on useimmiten salaperäisin, kun se
ei tarjoa mitään tukikohtaa, josta voisi tehdä johtopäätöksiä. Tätä
murhaa olisi ollut paljon vaikeampi selittää, jos uhrin ruumis olisi
yksinkertaisesti löydetty kadulta ilman näitä huomiotaherättäviä
lisiä, jotka tekevät sen niin huomattavaksi. Nämä seikat eivät
laisinkaan tee asiaa vaikeammaksi, vaan päinvastoin ovat ne tehneet
sen paljon yksinkertaisemmaksi."
Mr. Gregson, joka oli kuunnellut kärsimättömänä tätä esitelmää, ei
voinut pidättää itseään enään. "Kuulkaa nyt Mr Sherlock Holmes",
sanoi hän, "me myönnämme mielellämme, että te olette taitava ja että
te työskentelette omalla tavallanne. Mutta nyt me pyydämme jotakin
muuta kuin teoriioja ja saarnoja. On kysymyksessä saada mies kiinni.
Minä olen esittänyt käsitykseni ja se on näyttäytynyt vääräksi. Nuori
Charpentier ei ole voinut olla osallisena tässä toisessa murhassa.
Lestrade etsi Stangersonia ja hän oli myös väärässä. Te olette siellä
täällä tehneet viittauksia siihen suuntaan, että tiedätte enemmän
kuin me, mutta nyt on se aika tullut, jolloin me katsomme olevamme
oikeutetut kysymään teiltä, kuinka paljon te oikeastaan tiedätte.
Voitteko sanoa sen miehen nimen, joka on tehnyt molemmat rikokset?"
"Minä en voi muuta kuin myöntää, että Gregson on oikeassa", huomautti
Lestrade. "Me olemme molemmat tehneet voitavamme ja epäonnistuneet.
Senjälkeen, kun minä tulin huoneeseen, olette te useamman kuin yhden
kerran viittailleet siihen, että teillä on kaikki tarvitsemanne
tiedot. Ette suinkaan te aijo pitää sitä salassa pitempää?"
"Jos viivytellään pitempään", huomautin minä, "niin voi mies tehdä
vielä uusia kataluuksia."
Holmes näytti epäröivän, kun häntä näin kaikki pakottivat. Hän jatkoi
kävelyään huoneessa pää kumarassa ja otsa rypyssä, niinkuin hänen
tapansa oli ollessaan vaipuneena ajatuksiinsa.
"Useampia murhia ei tule tapahtumaan", sanoi hän ja seisahtui vihdoin
meidän eteemme. "Sitä syytä ei teidän siis tarvitse ajatella sen
enempää. Te kysyitte minulta jos tiedän murhaajan nimen. Sen kyllä
tunnen. Mutta hänen nimensä tunteminen on pieni asia siihen verraten,
kuinka vaikea häntä on saada kiinni. Sen minä luulen voivani tehdä
jotenkin pian. Minä toivon voivani tehdä sen omien toimenpiteitteni
perustuksella; mutta se on asia, joka on käsiteltävä varovasti,
sillä me olemme tekemisissä uskaliaan, epätoivoisen miehen kanssa.
Sitäpaitsi kannattaa häntä eräs toinen, niinkuin olen saanut kokea,
toinen, joka on yhtä taitava kuin itsekkin. Niin kauvan kun tämä
mies ei aavista, että hänen jäljillään ollaan, on mahdollista saada
hänet käsiinsä; mutta jos hän saisi pienimmänkään aavistuksen
siitä, niin hän muuttaisi nimensä ja häviäisi heti suuren kaupungin
4:n miljoonan asukkaan joukkoon. Vaikka en tahdo loukata teitä,
täytyy minun kuitenkin sanoa, että pidän näitä miehiä virallista
poliisia taitavampina, ja senvuoksi en ole pyytänyt teidän apuanne.
Jos epäonnistun niin saan tietysti kärsiä siitä laiminlyönnistä,
mutta siihen olen valmis. Nyt tahdon kuitenkin luvata, että
samalla hetkellä, kun voin ilmoittaa teille siitä vahingoittamatta
yhteensovittelijani, niin teen sen."
Gregson ja Lestrade näyttivät varsin tyytymättömiltä tähän
vakuutukseen ja myös huomautukseen etsivästä poliisista. Edellinen
punastui hiusrajaansa myöten ja jälkimäisen silmät kiilsivät
uteliaisuudesta ja kiukusta. Ei kumpikaan ehtinyt puhua mitään,
ennenkuin kuului naputus ovelle, ja katupoikien johtaja, nuori
Viggius, näytti pienen, pahaltahaisevan persoonansa.
"Sir", sanoi hän vieden käden otsalleen, "minulla on vaunut
ulkopuolella."
"Se oli nopeasti poikani", sanoi Holmes. "Miksi ette käytä tätä lajia
Scotland Yard'issa?" jatkoi hän ja otti esille parin käsirautoja
piirongin laatikosta. "Katsokaa kuinka hyvin vieteri toimii. Ne
menevät silmänräpäyksessä lukkoon."
"Vanha laji on hyvä kyllä, kun vain saisi miehen käsiinsä", sanoi
Lestrade.
"Tietysti", sanoi Holmes hymyillen. "Ajaja voi kyllä tulla ylös
auttamaan minua matkalaukkuineni. Käskekää hänen tulla ylös, Viggins."
Minua ihmetytti, kun ystäväni puhui aivan kuin olisi aikonut
matkalle, vaikkei ollut maininnut minulle mitään siitä. Huoneessa oli
pieni matkalaukku ja tätä hän alkoi laittaa kiinni. Hän oli siinä
toimessa, kun ajaja tuli sisälle.
"Iskekää kiinni tähän remmiin vähän, ajuri", sanoi hän ollessaan
polvillaan ja kääntämättä päätään.
Mies meni sinne uhkaavan, haluttoman näköisenä ja ojensi kätensä
auttaakseen. Samalla kuului kova napsaus ja metallin helinä ja Holmes
hypähti pystyyn.
"Herrani" sanoi hän, silmät salamoiden, "sallikaa minun esittää
teille Mr Jefferson Hope, -- Enoch Drebberin ja Joseph Stangersonin
murhaaja!"
Kaikki tapahtui silmänräpäyksessä -- niin nopeasti ettei minulla
ollut aika ajatellakkaan. Minä muistan hyvin voitonriemuisen ilmeen
Holmes'in kasvoissa ja äänessä, ajurin hämmästyneet, raivoisat
katseet, kun hän katsahti kiiltäviin käsirautoihin, jotka olivat
kuin taikatempun kautta joutuneet hänen ranteisiinsa. Sekunnin
tai pari seisoimme me kuin kivettyneinä. Senjälkeen repäisi vanki
itsensä irti Holmesista ja syöksähti huudahtaen kiukusta ulos
akkunasta. Akkunan kehys antoi myöten ja lasit myös, vaan ennenkuin
hän oli ehtinyt kokonaan ulos, hyökkäsivät Gregson, Lestrade ja
Holmes hänen kimppuunsa kuin yhtä monta verikoiraa. Hänet vedettiin
takaisin huoneeseen ja senjälkeen alkoi epätoivoinen taistelu.
Hän oli niin vahva ja raivoisa, että hän repi itsensä irti meistä
neljästä monta kertaa. Hän tuntui omaavan sen kouristuksentapaisen
voiman, jonka ihminen saa epileptisissä kohtauksissa. Hänen ranteensa
ja kasvonsa olivat pahasti särkyneet lasiin vaan veren hukka ei
tuntunut vähentävän hänen vastustusvoimaansa. Vasta sitten, kun
Lestrade oli saanut kätensä hänen kaulaliinansa sisäpuolelle, ja
puoliksi kuristanut hänet saimme me hänet huomaamaan, että hänen
ponnistuksensa olivat turhia, emmekä vielä silloinkaan tunteneet
itseämme varmoiksi, ennenkuin olimme sitoneet hänen kätensä ja
jalkansa. Senjälkeen nousimme seisomaan hengästyneinä ja väsyneinä.
"Hänen vaununsa on kaiketi tuolla alhaalla", sanoi Holmes. "Me voimme
käyttää sitä kulettaaksemme hänet Scotland Yard'iin; ja nyt herrani",
jatkoi hän ystävällisesti hymyillen, "olemme tulleet salaisuutemme
loppuun, ja te olette tervetulleita tekemään mitä kysymyksiä hyvänsä
minulle, sillä nyt ei ole mitään syytä, olla vastaamatta niihin."