Ei sen tarvitse olla likeinen sukulainen, ei millään lailla elämäämme
puumerkkinsä leikannut henkilö. Se on vaan joku vanha täti, jota
silloin tällöin, kun emme mitään muuta ajanvietoksi ole keksineet,
olemme käyneet katsomassa, aivan kuten joskus säännöllisesti
puhdistamme romukammiot, -- pari kertaa vuodessa. Olemme menneet hänen
luoksensa, tuntematta halua antaa mitään, toivomatta saada mitään, --
osaksi velvollisuudesta, osaksi koska meillä sattui olemaan pikkuinen
tyhjä hetki nuoruutemme elämyksistä rikkaassa kulussa. Olemme istuneet
puolituntisen hänen vähän ummehtuneessa huoneessaan, jonka pehmeisiin,
syviin tuoleihin vajoo tuskin ylöspäästäkseen, olemme hajamielisinä
katselleet taivaalla kulkevia hattaroita hänen talviruusujensa
lomitse, joita hän joka kevät kasvatti kukkimaan ikkunallaan. Olemme
juoneet toisen kupillisen kahvia toisensa jälkeen hänen tutuista
kupeistaan, joitten muoto on eroittumattomasti yhdistynyt lapsuutemme
kuvasarjaan. Ja olemme alentuvasti jutelleet hänelle, koroittaneet
äänemme, että se ulottuisi hänen huonokuuloisiin korviinsa, jotka
jo alkavat ulkomailmalta ummistaa. Olemme kertoneet hänelle
kihlauksestamme, sitten avioliitostamme, vihdoin lapsistamme, mutta
kaiken armollisesti, huolimattomasti, kuten yltäkyllyydestä annetaan
köyhälle tien ohessa. Ja poismennessämme olemme tyytyväisiä itseemme,
kuten hyvän työn tehtyämme. Ajattelemme häntä säälillä, mutta harvoin
on nuoruudentuntomme ollut voimakkaampi ja harvoin olemme kirkkaammin
silmin katsoneet aurinkoa, kuin hänen yksinäisestä huoneestaan
päästyämme.
Ja sitten yhtäkkiä on tällainen vanha täti kuollut. Satumme ehkä
olemaan vähän väsähtäneitä sen sanoman saadessamme, -- ehkä sattuu
päivä olemaan syksynpainava ja kadulla pyörivät jaloissamme kuolleet
lehdet, -- joka tapauksessa tapaamme itsemme yhtäkkiä syvästä
alakuloisuudesta. Emme ole kadottaneet mitään, ulkonainen sekä
sisällinen elämämme on rikkomaton, ei mikään aukko sielunelämässämme
osoita hänen poistuneen. Elämämme ei ole köyhtynyt hänen tähtensä, yhtä
vähän kuin hän ennen on jaksanut sitä rikastuttaa. Ei mikään lanka,
joka meitä elämään kiinnittää, ole katkennut. Mistä sitten tämä syvä
tyhjyys, tämä äkillinen irtonaisuuden tunne?
Metsässä käy ryske, ja nuoret puut vavahtavat, kun vanha polvi kaatuu...
Ei ole hänen tarvinnut merkitä mitään meille yksityisenä henkilönä,
mutta hän on yksi sitä vanhaa polvea, jossa me riipumme kiinni kuin
puussa hedelmä, ja jonka poismeno merkitsee meidän kypsymistämme.
Hän oli vielä yksi niitä, jotka olivat nähneet meidän kasvavan,
joille me aina pysymme lapsina, silloin kun jo toisia tuuditamme.
Hänen kuolemansa on meidän täysi-ikäiseksi tulemistamme, se merkitsee
edesvastuun vierittämistä meidän hartioillemme, se merkitsee
hyväilyjen, anteeksiantojen ja sormienläpikatsomisen ajan loppua,
ja sen ajan alkua, jolloin voimme vaatia vaan sen mukaan, mitä itse
annamme.
Me olemme äkkiä tulleet koko joukon vanhemmiksi...
Metsässä käy ryske, ja nuoret puut vavahtavat, kun vanha polvi kaatuu...