Iso-äiti on kuolemansairas. Keltatauti tekee hänessä tuhojaan, hänen
punainen verensä muuttuu keltaiseksi, hän kellastuu ja käpristyy kuin
syksyllä lehti.
Koko kesään ei häntä enään ole näkynyt, hänen huoneensa on
alakerroksessa, johon vie erityiset portaat. Pikkutyttöä kerran tädit,
iso-äidin tyttäret, huviksensa kampailivat, he jakoivat hänen hiuksensa
raskaisiin palmikkoihin ja kiersivät ne ympäri päätä, kuten vanhoissa
kuvissa, sitten katselivat häntä kyyneleet silmissä: nyt sinä olet
ihan nuorena kuolleen tätisi näköinen! "Viedään hänet iso-äidin luo",
sanoi toinen täti. "Ei, se liikuttaisi häntä liikoja", vastasi toinen.
Silloin pikkutyttö käsitti, että iso-äiti mahtoi olla hyvin sairas.
Iso-äiti istuu vuoteessa ja pujottelee helmiä, kirjavia lasihelmiä
ohueen metallilankaan. Mitä hän mahtaa ajatella sitä tehdessään?
Ehkä murenee hänen elämänsäkin pikkuisiksi osiksi, joita hän elelee
uudestaan näperrellessään tätä lastentyötä, ainoata, johon hänen
sormensa vielä taipuvat.
Sinä päivänä, kun hänen hukkunutta poikaansa itkettiin, hän myöskin
istui ja pujotteli helmiä, ne varisivat hänen sormiensa lomitse pieninä
lasipisaroina, sill'aikaa kun toiset sydämensä tuskassa vuodattivat
todellisia, raskaita kyyneleitä. Mutta hänen oveaan avatessaan he aina
huuhtoivat turvonneet silmänsä kirkkaiksi ja pakoittivat huulilleen
hymyn. Iso-äiti ei saisi mitään tietää.
Miksi hänessä kuitenkin herää epäluulo? Onko hänen eristettyyn
huoneeseensa tunkeutunut kuitenkin tukahutettu nyyhkytys, onko hänen
äidinvaistonsa aavistanut surua siinä ilmassa, joka häntä ympäröi?
Joka tapauksessa hän katselee terävästi jokaista, joka astuu hänen
huoneeseensa, ja eräänä päivänä hän kysyy.
"Missä on minun poikani?"
"Hän on metsästysretkellä", vastaa täti, hänen tyttärensä, joka jo
aikaa sitten on oppinut mailman viisautta.
Iso-äiti tyytyy siihen, mutta epäluulo tekee hänessä hiljaa työtään
kuin puuta nakertava toukka.
Tulee päivä, jolloin pikkutytön täytyy lähteä.
Mailmanviisas täti ottaa hänet puheilleen.
"Tyttöseni, kun menet iso-äidille jäähyväisiä sanomaan, niin ole
iloisen näköinen."
Pikkutyttö nyykäyttää päätään, hän on ymmärtänyt.
"Älä puhu mitään isästäsi."
"En", sanoo pikkutyttö.
Täti jää miettimään.
"Mutta jos iso-äitisi kysyy, mitä sitten...? Silloin sinä vastaat
varmasti ja iloisesti: hän on lähtenyt metsästysretkelle."
Pikkutyttö katsoo tätiinsä peljästyneenä, hän ei vielä käsitä valheen
viisautta.
Iso-äiti istuu keltaisena ja kuivettuneena, suuressa vuoteessa,
tyynyjen nojassa ja pujottelee helmiä.
Pikkutyttö on niin täynnä kuoleman ajatuksia, että iso-äitikin
vaikuttaa häneen kuin kuollut, hänen kätensä vapisee tädin lujan
käden puristuksessa. Hän muistaa kaikenlaisia kertomuksia iso-äidin
kauneudesta, kuinka hän maantien vieressä, isänsä kartanon kohdalla,
on talonpoikaistytöksi puettuna ojentanut kukkia ohimatkustatavalle
keisarille. Ja hän muistaa paikan rannalla, suurien kivien kätkemän
penkin, jolla iso-äidin sanotaan istuneen neljätoistavuotiaana
morsiamena, jota hänen sulhasensa tuli hakemaan lumivalkoisella
veneellä.
Häntä peloittaa tuo vanha nainen, jolta hän on perinyt hiuksensa,
silmänsä, jonka oikullinen, rauhaton veri kiertää hänenkin suonissaan.
Hän pelkää noitten keltaisten käsien kosketusta.
Iso-äiti katselee häntä.
"Sinun koulusi alkaa nyt pian, tyttöseni."
"Niin", sopertaa pikkutyttö.
"Ole ahkera koulussa, lapsi."
Pikkutyttö luulee jo sillä päässeensä, hän ei toivo muuta, kuin että
pian olisi tämän huoneen ulkopuolella, jonka joka nurkassa vaanii
kuolema.
Mutta yhtäkkiä iso-äidin sammuneet ruskeat silmät kiintyvät häneen, ja
hän kysyy terävästi:
"Missä on isäsi, lapsi?"
Ehkä hän on kauan jo sitä ajatellut, että hän juuri tältä lapselta
sitä kysyisi, hän on hiljaisina öinä epäillyt ympäristöään, hän ei ole
uskonut heidän vastauksiaan, hän tahtoo kuulla totuuden tältä lapselta.
Pikkutyttö seisoo kalpeana, kuolemansairaan iso-äidin silmät kysyvät.
Mailmanviisas täti tarttuu häntä olkapäästä, ja tämä näennäisesti
hyväilevä liike värehtii kärsimättömyydestä.
"Vastaa, tyttöseni, iso-äitisi kysyi sinulta."
Pikkutyttö vaikenee.
Iso-äiti käy levottomaksi, hänen sormensa kaivelevat helmilaatikkoa.
"Isä -- on metsästysretkellä", vastaa pikkutyttö koneellisesti.
* * * * *
Pikkutyttö istuu yksinään toisessa huoneessa. Hitaasti, hitaasti
muodostuu hänessä käsitys valheen tarpeellisuudesta elämässä, ensin
kummasteleva, ikäänkuin lapsensilmät olisivat jotain käsittämätöntä
katsoneet, sitten yhä enemmän mukautuva ja varma vakaumus.