-- Jo, olen huolissani Bethistä.
-- Minkä vuoksi, äiti? Hänhän on ollut tavallista terveemmän näköinen
lasten syntymästä lähtien.
-- En ole nyt huolissani hänen terveydestään vaan hänen
mielentilastaan. Minusta tuntuu, että jokin asia painaa hänen
mieltään, ja tahtoisin että sinä ottaisit siitä selvää.
-- Miksi sinä sellaista ajattelet, äiti?
-- Hän istuu usein yksikseen eikä enää juttele isän kanssa niin
paljon kuin ennen. Eräänä päivänä näin hänen itkevän pienokaisten
vuoteen ääressä. Hän laulaa vain surullisia lauluja ja joskus hänen
kasvoillaan on outo ilme, jota en ymmärrä. Se ei ole Bethin tapaista
ja se huolestuttaa minua.
-- Oletko kysynyt häneltä?
-- Olen pari kertaa koettanut, mutta hän alkoi puhua vallan muusta
tai näytti niin vaivautuneelta, etten voinut jatkaa. En halua
pakottaa lapsiani uskomaan minulle asioitaan eikä minun yleensä ole
tarvinnut kauan odottaa, kun he jo kertovat minulle.
Rouva March katseli puhuessaan Jota, mutta tämä ei näyttänyt tuntevan
mitään salaisia huolia -- paitsi Bethistä. Ommeltuaan hetken
ajatuksiinsa vaipuneena Jo sanoi:
-- Hän varttuu kaiken aikaa; hän alkaa haaveilla ja tuntea toiveita,
epäilyksiä, pelkoa, joista ei tiedä, mistä ne tulevat. Katsos, äiti,
Beth on jo kahdeksantoista; me vain emme oikein tajua sitä, vaan
kohtelemme häntä kuin lasta, mutta hänhän on jo nainen.
-- Niinhän hän on. Voi kultaseni, miten pian te kasvatte suuriksi,
huokasi äiti hymyillen.
-- Sitä ei voi auttaa, äiti kulta, sinun täytyy vain alistua
kantamaan huolia ja antaa poikasten lentää pesästä. Minä lupaan,
etten milloinkaan lennä kauas, jos se sinua yhtään lohduttaa.
-- Se lohduttaa paljonkin. Sinä olet suureksi avuksi minulle nyt
kun Meg on lähtenyt. Beth on liian heikko ja Amy liian nuori, jotta
heihin voisi turvautua.
-- Niin no, minua ei kova työ pelota ja perheessä täytyy aina
jonkun olla työmyyrä. Amy on etevä hienommissa töissä, minä taas
olen oikealla alallani silloin, kun matot on tomutettava tai puoli
perhettä makaa sairaana. Amy kunnostautuu ulkomailla, mutta minun
hartiani kestävät, jos kotona jokin menee vinoon.
-- Jätän Bethin asiat sinun huoleksesi, sillä hän avaa sydämensä
sinulle mieluummin kuin kenellekään toiselle. Ole kiltti hänelle
äläkä anna hänen luulla, että häntä pidetään silmällä tai että
hänestä puhutaan. Kun hänestä vain tulisi taas vahva ja iloinen,
muuta minä en toivo.
-- Onnenmyyrä! Minulla taas on toivomuksia kasapäin.
-- Mitä sinä sitten toivot, kultaseni?
-- Minä huojennan ensin Bethin huolet ja kerron sitten omani sinulle.
Ne eivät ole kovin raskaita, niin että jaksan hyvin kantaa ne siihen
asti. Jo jatkoi ompelemistaan ja nyökkäsi ymmärtäväisesti äidille,
niin että tämä ainakin hetkeksi rauhoittui tyttärensä suhteen.
Jo oli syventyvinään omiin asioihinsa, mutta piti koko ajan
silmällä Bethiä. Vihdoin hän luuli keksineensä jotakin, joka kykeni
selittämään sisaren muuttumisen. Hän uskoi saaneensa johtolangan
eräästä pikku tapauksesta, ja vilkas mielikuvitus ja huoli Bethistä
sai aikaan loput.
Eräänä lauantai-iltapäivänä kun hän ja Beth olivat kahdestaan kotona,
hän oli kirjoittavinaan ahkerasti, mutta vähän väliä hän vilkaisi
sisareensa, joka oli tavallista hiljaisempi. Beth istui ikkunan luona
ompelemassa, mutta tuon tuostakin työ vaipui syliin, pää painui
alakuloisesti käden varaan ja katse viipyi synkässä syksyisessä
maisemassa. Äkkiä joku kulki ikkunan alta viheltäen kuin rastas ja
kuului huudahdus: -- Selvä on! Tulen tänään teille.
Beth säpsähti, nojautui eteenpäin, nyökkäsi hymyillen ja katsoi
sitten kulkijan jälkeen, kunnes tämän askelet lakkasivat kuulumasta.
Sitten hän sanoi hiljaa, ikään kuin itsekseen:
-- Miten vahvalta ja komealta ja iloiselta tuo poikakulta näyttääkään.
-- Hm! sanoi Jo tutkien yhä sisarensa kasvoja. Heleä puna katosi
yhtä nopeasti kuin oli tullutkin, hymy haihtui ja kohta kimalsi
ikkunalaudalla kirkas kyynel. Beth pyyhkäisi sen pois ja katsahti
arasti Johun, mutta tämä kirjoitti tavatonta vauhtia ja näytti
kokonaan syventyneen "Olympian valaan". Kun Bethin pää kääntyi,
Jo alkoi taas pitää häntä silmällä. Sisar pyyhki tuon tuostakin
silmiään, ja puoleksi poispäin kääntyneet kasvot olivat niin
surulliset, että Jon omatkin silmät kyyneltyivät. Hän pelkäsi
paljastavansa itsensä ja hiipi pois mumisten muka tarvitsevansa lisää
paperia.
-- Hyvänen aika, Beth rakastaa Laurieta! hän sanoi päästyään omaan
huoneeseensa, kalpeana järkytyksestä, jonka tämä hänen tekemänsä
keksintö oli aiheuttanut. -- En voinut uneksiakaan siitä. Mitähän
äiti sanoo? Mahtaakohan Laurie -- Jo vaikeni ja lehahti punaiseksi,
kun ajatus pälkähti hänen päähänsä. -- Kauheaa, jos Laurie ei rakasta
Bethiä. Hänen täytyy, minä panen hänet rakastamaan! Jo pudisti
päätään uhkaavasti Laurien kuvalle, joka vallattoman näköisenä
hymyili hänelle seinältä. -- Voi, mehän kasvamme hirveää vauhtia. Nyt
Meg on jo naimisissa ja kahden lapsen äiti, Amy liehuu Pariisissa ja
Beth on rakastunut. Minä olen ainoa järkevä.
Jo vaipui hetkeksi syviin ajatuksiin katse valokuvassa viipyen.
Sitten hän antoi ryppyjen otsaltaan oieta ja sanoi nyökäten kuvalle
päättävästi:
-- Ei kiitos, hyvä herra. Olet tosin ihastuttava, mutta ihan yhtä
häilyvä kuin viirikukko. Ei sinun auta lähetellä liikuttavia kirjeitä
ja hymyillä mielistelevästi, siitä ei ole mitään hyötyä, enkä minä
pidä siitä.
Jo huokasi ja vaipui mietteisiinsä, joista havahtui vasta kun hämärä
ajoi hänet takaisin alakertaan tekemään lisää havaintoja, ja niistä
hän sai vain vahvistusta epäluulolleen.
Vaikka Laurie liehitteli Amya ja laski leikkiä Jon kanssa, hän
oli aina käyttäytynyt Bethiä kohtaan erikoisen hellästi ja
ystävällisesti. Mutta kaikkihan olivat Bethille kilttejä, eikä
kukaan siksi ollut tullut ajatelleeksi, että Laurie pitäisi Bethistä
enemmän kuin muista. Päinvastoin perheessä oli viime aikoina
vakiintunut se käsitys, että 'poikakulta' alkoi yhä enemmän pitää
Josta, vaikka tämä ei sietänyt kuulla puhuttavankaan asiasta, vaan
suuttui silmittömästi, jos joku uskalsi vihjata siihen. Jos he
olisivat olleet selvillä kuluneen vuoden hellistä kohtauksista tai
pikemminkin niiden yrityksistä -- ne oli näet tukahdutettu alkuunsa
-- he olisivat suureksi tyydytyksekseen voineet huomauttaa: -- Enkös
minä sanonut. Mutta Jo vihasi hakkailua ja hänellä oli aina valmiina
leikkipuhe tai hymy vaaran uhatessa.
Mentyään korkeakouluun Laurie rakastui aluksi noin kerran
kuukaudessa. Nämä pienet ihastukset olivat kiihkeitä, mutta menivät
pian ohi jälkiä jättämättä ja huvittivat kovasti Jota, ja tämä
seurasi kiinnostuneena toivon, epätoivon ja alistumisen vaiheita,
joita hänelle uskottiin heidän jokaviikkoisissa keskusteluissaan.
Sen jälkeen seurasi aika, jolloin Laurie lakkasi palvomasta monia
kohteita, vihjaili salaperäisesti yhteen kaikkivoittavaan intohimoon
ja joutui ajoittain synkkämielisyyden valtaan. Sitten hän jätti
arkaluontoisen aiheen kokonaan, kirjoitti filosofisia kirjeitä Jolle,
ryhtyi ahkeraksi ja ilmoitti 'pingottavansa' ja aikovansa suorittaa
loistavan loppututkinnon.
Tämä miellytti tyttöä enemmän kuin hämärähetkien lemmentunnustukset,
hellät kädenpuristukset ja paljonpuhuvat silmäykset. Jon järki
oli kehittynyt aikaisemmin kuin sydän, ja hän harrasti mieluummin
mielikuvitussankareita kuin eläviä, koska edelliset saattoi työntää
pöytälaatikkoon silloin kun halusi, kun taas jälkimmäisiä oli
vaikeampi käsitellä.
Näin olivat asiat, kun Jo teki tärkeän havaintonsa, ja tänä iltana
hän piti Laurieta silmällä tarkemmin kuin milloinkaan ennen. Jollei
hän olisi saanut ajatusta päähänsä, hän ei olisi huomannut mitään
erityistä siinä, että Laurie oli hyvin ystävällinen Bethille, joka
puolestaan oli hiljainen kuten aina. Mutta hänen päästettyään
vilkkaan mielikuvituksensa valloilleen se lähti harhateille, eikä
terve järkikään, jota ahkera romaaninkirjoittaminen oli heikentänyt,
päässyt avuksi.
Kuten tavallisesti, Beth lepäili sohvalla ja Laurie istui matalalla
jakkaralla hänen vieressään ja huvitti häntä kaikenlaisilla
kuulumisilla. Beth näet kaipasi jokaviikkoisia tiedonantoja eikä
Laurie suinkaan halunnut tuottaa hänelle pettymystä.
Tänä iltana Jo kuvitteli, että Beth katsoi erityisen ihastuneena
vilkkaita ruskeita kasvoja ja kuunteli tavattoman kiinnostuneena
selostusta jostakin jännittävästä krikettiottelusta, vaikka
pelitermit olivatkin hänelle täyttä hepreaa. Jo kuvitteli innoissaan,
että Lauriekin oli entistä huomaavaisempi tyttöä kohtaan, nauroi
vähemmän kuin tavallisesti, alensi silloin tällöin ääntään, oli
hiukan hajamielinen ja levitti todella melkein hellästi vaipan Bethin
jaloille.
-- Kuka tietää, kummempaakin on tapahtunut, ajatteli Jo häärätessään
huoneessa. -- Beth tekisi hänestä suorastaan enkelin, ja hän osaisi
tehdä pikkusiskon elämän ihanan helpoksi ja mukavaksi, jos he
vain rakastavat toisiaan. Minä en ymmärrä miten Laurie voisi olla
rakastamatta -- ja kyllä hän rakastaisikin, jos me muut olisimme
poissa tieltä.
Kukaan muu ei ollutkaan tiellä kuin Jo, ja hänestä alkoi tuntua, että
hänen oli kiireesti kadottava. Mutta mihin hän menisi? Palaen halusta
uhrautua sisarensa vuoksi hän istuutui selvittämään kysymystä.
Heidän sohvansa oli varsin kunnioitettava sohvavanhus -- pitkä,
leveä, matala ja hyvin pehmustettu. Se oli hiukan nukkavieru, eikä
ihmekään, sillä tytöt olivat lapsina pelmunneet siinä, onkineet
selkänojan takaa, ratsastaneet käsinojilla ja leikkineet eläintarhaa
sen alla. Kaikki rakastivat sitä, sillä se oli perheen turvapaikka,
ja sen toiseen nurkkaan Jo mieluimmin vetäytyi laiskottelemaan.
Niiden monien pieluksien joukossa, jotka koristivat kunnianarvoisaa
sohvaa, oli kova ja pyöreä tyyny, joka oli täytetty karkeilla
jouhilla ja jonka kummassakin päässä oli pyöreä nappi. Tämä
luotaantyöntävä tyyny oli Jon yksityisomaisuutta, ja sitä saattoi
käyttää puolustusaseena, suojavarustuksena tai tehokkaana unen
ehkäisijänä.
Laurie tunsi hyvin tuon tyynyn ja hän vihasi sitä -- syystäkin,
häntä oli näet armottomasti piesty sillä siihen aikaan, jolloin
peuhaaminen vielä kävi päinsä, ja nyt se usein sulki pääsyn hänen
mielipaikkaansa, Jon vierelle sohvan nurkkaan. Jos 'makkara', kuten
tyynyä nimitettiin, oli pystyssä, se antoi luvan istuutua sohvaan
levähtämään. Mutta jos se oli pitkällään poikki istuimen, voi silloin
sitä, joka uskalsi tyynyyn koskea.
Tänä iltana Jo oli unohtanut asettaa sulun eteen eikä hän ollut
istunut nurkassaan viittä minuuttia, kun jykevä hahmo ilmestyi hänen
viereensä ja Laurie levitti tyytyväisenä huokaisten molemmat kätensä
selkänojalle ja työnsi pitkät koipensa mukavasti eteenpäin.
-- No tämä on toiveiden täyttymys, hän huudahti.
-- Ole kunnolla, tiuskaisi Jo ja työnsi tyynyn kumoon. Mutta liian
myöhään, sille ei ollut tilaa, ja luisuttuaan lattialle se katosi
näkyvistä salaperäisellä tavalla.
-- Kas niin, Jo, älä nyt piikittele. Kun mies on koko viikon
ahertanut, niin että on kuin luuranko, häntä voisi kyllä pitää hyvänä
näin lauantai-iltana.
-- Beth pitää sinua hyvänä, minä en jouda nyt.
-- En tahdo vaivata häntä; mutta sinähän pidät siitä, jollet äkkiä
ole kyllästynyt. Vai oletko? Etkö pidä pojasta, etkö halua pommittaa
häntä tyynyillä?
Laurien nöyrä vetoomus oli liikuttava, mutta Jo heitti kylmää vettä
pojan niskaan kysymällä ankarasti:
-- Kuinka monet kukat olet tällä viikolla lähettänyt neiti Randalille?
-- En yksiäkään, kunniasanalla. Hän on sitä paitsi kihloissa.
-- Sepä hyvä. Noin sinä typerästi tuhlaat rahaa -- lähetät kukkia
tytöille, joista et välitä pennin vertaa, Jo jatkoi moittivasti.
-- Mitä minä voin tehdä, kun järkevät tytöt, joista minä välitän
monen dollarin verran, eivät anna minun lähettää kukkia eivätkä
muutakaan? Täytyyhän minun tunteitteni jollain tavoin purkautua.
-- Äiti ei hyväksy hakkailua, ei leikilläkään, ja sinä, Teddy,
hakkailet hillittömästi.
-- Maksaisin vaikka mitä, jos voisin sanoa samaa sinusta. Mutta kun
en voi, niin sanon vain, etten ymmärrä mitä pahaa siinä on, jos
kerran molemmat osapuolet ymmärtävät sen olevan leikkiä.
-- Niin, se näyttää kyllä hauskalta, mutta minä en opi sitä. Olen
koettanut, sillä tunnen itseni noloksi seurassa, kun kaikki muut
hakkailevat, mutta en tunne edistyväni, sanoi Jo muistamatta enää
olevansa neuvonantaja.
-- Ota oppia Amysta; hän on todellinen kyky siinä asiassa.
-- Niin onkin, hän hakkailee taitavasti eikä näy milloinkaan menevän
liian pitkälle. Luulen että toiset luonnostaan miellyttävät ihmisiä
näkemättä vähääkään vaivaa, kun taas toiset puhuvat ja puuhaavat
väärässä paikassa väärään aikaan.
-- Minä olen iloinen, ettet sinä osaa keimailla. On virkistävää
tavata järkevä, reilu tyttö, joka osaa olla hauska ja ystävällinen
tekeytymättä naurettavaksi. Näin meidän kesken, Jo, jotkut tytöistä
menevät niin pitkälle, että minua hävettää. Olen varma, että he eivät
tarkoita mitään pahaa, mutta jos he vain tietäisivät, mitä me pojat
puhumme heistä jälkeenpäin, luulen että he heti parantaisivat tapansa.
-- Kyllä hekin puhuvat teistä, ja koska heillä on terävämpi kieli, te
joudutte vetämään lyhyemmän tikun, sillä te olette ihan yhtä hupsuja.
Jos te käyttäytyisitte kunnolla, tytötkin olisivat toisenlaisia.
Mutta kun he tietävät, että te pidätte heidän lörpötyksistään, he
jatkavat sitä -- ja sitten te paheksutte heitä.
-- Tiedättepäs te tämän asian mainiosti, hyvä neiti, sanoi Laurie
ylimielisesti. -- Me emme pidä lörpöttelijöistä ja keimailijoista,
vaikka joskus saattaa näyttää siltä. Herttaisista, vaatimattomista
tytöistä puhutaan miesten kesken vain kunnioittavassa äänilajissa.
Voi sinä viaton olento! Jos voisit olla minun kengissäni kuukauden
verran, näkisit asioita, jotka hämmästyttäisivät sinua jonkin verran.
Kautta kunniani, kun tapaan jonkun liirum-laarum tytön minua aina
haluttaa sanoa niin kuin ystävämme Cock Robin:
Huutia tiedä, kelvoton,
julkea houkko!
Oli mahdotonta olla nauramatta kun näki Laurien tasapainoilevan
kahden tunteensa välillä, hänestä oli nimittäin vastenmielistä
moittia naisia, mutta hän tietenkin inhosi sitä epänaisellista
teeskentelyä, josta hän oli nähnyt monta esimerkkiä seurapiireissä
liikkuessaan. Jo tiesi, että rahanahneet äidit pitivät nuorta
Laurencea tavoiteltavana saaliina. Tyttäret soivat hänelle kauneimman
hymynsä ja vanhemmatkin naiset liehittelivät häntä. Tuo kaikki olisi
voinut tehdä hänestä turhamaisen, ja siksi Jo pitikin häntä tarkoin
silmällä peläten hänen pilaantuvan. Nähdessään toisen vielä uskovan,
että oli olemassa kunnollisiakin tyttöjä, Jo iloitsi enemmän kuin
tahtoi itselleenkään myöntää. Äkkiä hän siirtyi taas neuvovaan sävyyn
ja virkkoi ääntään hiljentäen:
-- Jos sinun täytyy purkaa tunteitasi, Teddy, osoita sitten
huomiotasi jollekulle noista herttaisista, vaatimattomista tytöistä,
joita kunnioitat, äläkä tuhlaa aikaasi niihin tyhjänpäiväisiin.
-- Tarkoitatko sitä todella? Laurien kasvot kuvastivat samalla kertaa
levottomuutta ja iloa.
-- Tarkoitan; mutta sinun olisi parasta käydä ensin korkeakoulu
loppuun ja valmistautua tulevaan asemaasi. Sinä et ole läheskään
kyllin hyvä -- hm -- olkoon se kunnollinen tyttö sitten kuka hyvänsä,
Jo joutui hiukan hämilleen, sillä hän oli ollut vähällä sanoa erään
nimen.
-- En olekaan! myönsi Laurie harvinaisen nöyrästi ja painoi katseensa
alas kiertäen ajatuksissaan Jon esiliinan hapsuja sormensa ympäri.
-- Hyvänen aika, tämä ei käy päinsä, ajatteli Jo ja lisäsi sitten
ääneen: -- Laula jotakin. Minä tarvitsen nyt musiikkia ja sinä laulat
hyvin.
-- Istun mieluummin tässä, jos sallit.
-- Ei, tässä ei ole tilaa. Sinun täytyy nyt ryhtyä johonkin
hyödylliseen, olet liian vanha koristeeksi. Luulin että inhoat
roikkumista naisen esiliinan nauhoissa, vastasi Jo kerraten Laurien
omia kapinallisia sanoja.
-- Niin katsos, se riippuu siitä kenen esiliina on! ja Laurie nykäisi
rohkeasti hapsuja.
-- Lähdetkö? kysyi Jo kaivellen tyynyä esiin.
Laurie pakeni heti, ja hänen laulaessaan Jo hiipi pois eikä palannut
ennen kuin nuori mies oli suutuksissaan lähtenyt matkoihinsa.
Sinä iltana Jo makasi kauan valveilla. Hän oli juuri
nukahtamaisillaan, kun Bethin vuoteesta kuului tukahdutettu
nyyhkytys, joka sai hänet ryntäämään sisarensa luo.
-- Mikä sinun on? hän kysyi hätääntyneenä.
-- Minä luulin että sinä nukut, nyyhkytti Beth.
-- Onko sinulla se vanha vaiva?
-- Ei, tämä on uusi; kyllä minä kestän sen, ja Beth koetti hillitä
itkuaan.
-- Kerro minulle, niin minä parannan sinut niin kuin niin monesti
ennenkin.
-- Et voi, ei tässä auta mikään. Samassa Bethin ääni petti, hän
tarrautui sisareensa ja purskahti niin epätoivoiseen itkuun, että Jo
pelästyi.
-- Mihin sinua koskee? Haenko minä äidin?
Beth ei vastannut ensimmäiseen kysymykseen, mutta pimeässä hänen
kätensä nousi sydämelle, ikään kuin kipu olisi ollut siellä. Toisella
kädellään hän piti kiinni Josta ja kuiskasi kiihkeästi:
-- Ei, ei, älä hae, älä kerro hänelle mitään. Kohta tuntuu
paremmalta. Tule tänne makaamaan ja silitä minun päätäni. Sitten minä
rauhoitun ja nukahdan, ihan varmasti.
Jo totteli; mutta silitellessään hiljaa Bethin kuumaa otsaa ja
kosteita luomia hän tunsi sydämensä täyttyvän myötätunnosta ja hän
olisi halunnut puhua. Mutta vaikka Jo oli nuori, hän oli oppinut,
että sydäntä täytyi käsitellä yhtä hellävaroen kuin kukkasta: sen oli
saatava avautua itsestään. Vaikka hän luuli tietävänsä syyn Bethin
uuteen tuskaan, hän sanoi niin hellästi kuin osasi:
-- Painaako jokin asia sinun mieltäsi, kultaseni?
-- Painaa, Jo, kuului pitkän äänettömyyden jälkeen.
-- Eikö tuntuisi helpommalta, jos kertoisit sen minulle?
-- Ei nyt, ei vielä.
-- Sitten en pyydä sinua kertomaan. Mutta muista, Beth, että äiti ja
minä olemme aina valmiit kuuntelemaan sinua ja auttamaan sinua, missä
voimme.
-- Tiedän sen. Kerron kyllä ennen pitkää.
-- Tuntuuko jo paremmalta?
-- Paljon paremmalta. Sinä olet niin rauhoittava, Jo.
-- Nuku nyt, kultaseni. Minä olen sinun luonasi.
He nukahtivat poski poskea vasten ja seuraavana aamuna Beth oli
taas oma itsensä. Sillä kahdeksantoistavuotiaana kestää sekä pään
että sydämen särky vain hetkisen ja ystävälliset sanat lääkitsevät
useimmat vaivat.
Mutta Jo oli tehnyt päätöksensä ja mietittyään muutaman päivän erästä
suunnitelmaa hän uskoi sen äidilleen.
-- Kysyit tässä eräänä päivänä minun toivomuksiani ja nyt kerron
sinulle yhden, hän alkoi heidän istuessaan kahden kesken. --
Tahtoisin lähteä jonnekin tänä talvena vaihteen vuoksi.
-- Minkä tähden, Jo? kysyi äiti ja katsahti nopeasti tyttöön ikään
kuin hänen sanoissaan piilisi kaksinainen merkitys.
Jo katsoi käsityöhönsä ja vastasi vakavasti:
-- Minun täytyy kokea jotakin uutta. Olen levoton, tahtoisin nähdä,
oppia ja tehdä enemmän kuin tähän asti. Haudon liikaa omia pikku
asioitani. Tarvitsen muuta ajateltavaa, ja kun minua ei ensi talvena
tarvita täällä, haluaisin lentää joksikin aikaa pois pesästä ja
koetella vähän siipiäni.
-- Mihin sinä lähtisit?
-- New Yorkiin. Sain eilen hienon idean. Rouva Kirke tiedusteli
sinulta luotettavaa nuorta tyttöä, joka tulisi hänen kotiinsa
ompelemaan ja lapsia opettamaan. Sinun on vaikea löytää sopivaa
tyttöä, mutta minä voisin yrittää.
-- Voi, menisitkö sinä työhön siihen suureen täysihoitolaan? Rouva
March katsahti häneen hämmästyneenä, mutta ei näyttänyt panevan
vastaan.
-- Eihän se olisi tavallista ansiotyötä. Rouva Kirkehän on sinun
ystäväsi ja oikein herttainen olento. Hän tekisi kyllä oloni
mukavaksi, siitä olen varma. Hänen perheensä asuu erillään eikä
kukaan tunne minua siellä. Enkä välitä, vaikka tuntisikin, olenhan
rehellisessä työssä, enkä häpeä sitä.
-- En minäkään. Mutta miten sinun kirjoittamisesi käy?
-- Vaihtelu on vain hyödyksi. Minä näen ja kuulen uusia asioita, saan
uusia ajatuksia, ja vaikka minulla ei siellä olisi aikaa kirjoittaa,
tuon sieltä kotiin paljon aineistoa sepustelujani varten.
-- Niin varmaan. Mutta sinulla on kai muitakin syitä tähän
äkkinäiseen päähänpistoon.
-- Niin onkin, äiti.
-- Kerrotko sinä minulle nekin?
Jo katsoi äitiin ja taas työhönsä, sitten hän punaiseksi lehahtaneena
sanoi hitaasti:
-- On kai turhamaista ja väärin sanoa näin, mutta pelkään pahoin,
että Laurie alkaa pitää minusta liikaa.
-- Sinä et siis ole rakastunut häneen? kysyi rouva March huolestuneen
näköisenä.
-- En, varjelkoon! Pidän siitä poikakullasta yhtä paljon kuin
ennenkin ja olen hänestä suunnattoman ylpeä, mutta mikään syvempi ei
tule kysymykseenkään.
-- Olen iloinen siitä, Jo.
-- Niinkö, miksi?
-- Siksi, rakkaani, etten usko teidän sopivan toisillenne. Olette
erinomaiset ystävykset ja unohdatte pian alituiset kinanne. Mutta
jos olisitte sidotut toisiinne koko iäksenne, silloin rupeaisitte
pian molemmat kapinoimaan. Te olette liiaksi toistenne kaltaiset,
rakastatte liikaa vapautta, teillä on kummallakin kiivas luonne ja
luja tahto. Ette tulisi onnellisiksi suhteessa, jossa tarvitaan
rajatonta kärsivällisyyttä ja suvaitsevuutta yhtä paljon kuin
rakkautta.
-- Noin minäkin ajattelen, vaikka en osannut ilmaista sitä. Olen
iloinen, että sinä arvelet sen olevan vasta alulla. En tahtoisi
mistään hinnasta tehdä häntä onnettomaksi. Mutta enhän voi rakastua
vanhaan ystävääni vain vastapalvelukseksi, enhän?
-- Oletko varma hänen tunteistaan?
Puna Jon poskilla tummeni ja hän näytti olevan samalla kertaa ylpeä,
mielissään ja vaivautunut, kuten tyttö joka puhuu ensimmäisestä
ihailijastaan.
-- Kyllä asia taitaa niin olla. Ei hän ole mitään sanonut, mutta
hänestä huomaa yhtä ja toista. Minun on varmaan parasta lähteä, ennen
kuin juttu kehittyy pitemmälle.
-- Olen samaa mieltä, ja jos asia järjestyy, saat matkustaa.
Jo näytti huojentuneelta ja virkkoi hetken kuluttua hymyillen:
-- Kylläpä rouva Moffat ihmettelisi sinun lyhytnäköisyyttäsi, jos hän
tietäisi tämän, ja kyllä hän ilahtuu siitä, että hänen Anniellaan on
vielä toivoa.
-- Jo, äideillä saattaa olla eri menettelytavat, mutta kaikki
he haluavat kuitenkin samaa -- nähdä lapsensa onnellisina. Meg
on löytänyt onnensa, ja siitä olen iloinen. Sinun annan nauttia
vapaudestasi, kunnes kyllästyt siihen, sillä vasta sitten huomaat,
että on olemassa vielä parempaa. Amysta olen nyt eniten huolissani,
mutta hän on niin järkevä, että selviää kyllä. Bethin suhteen toivon
vain, että hän paranisi. Muuten hän on parina viime päivänä näyttänyt
iloisemmalta. Oletko puhunut hänen kanssaan?
-- Olen. Hän myönsi, että hänellä on jokin suru, ja hän lupasi kertoa
sen joskus. En pyytänyt enempää, sillä luulen tietäväni mikä häntä
painaa. Ja Jo kertoi mitä oli huomannut.
Rouva March pudisti päätään eikä nähnyt asiaa yhtä romanttiselta
kannalta. Hän oli kuitenkin vakava ja sanoi uudelleen, että etupäässä
Laurien vuoksi Jon oli lähdettävä kotoa joksikin ajaksi.
-- Ei puhuta Laurielle mitään, ennen kuin suunnitelma on lyöty
lukkoon. Minä pääsen silloin lähtemään ennen kuin hän oikein
tajuaakaan asiaa. Bethille täytyy uskotella, että menen vain huvin
vuoksi, sillä hänelle en voi puhua Lauriesta. Mutta hän saa hyvitellä
ja lohduttaa Laurieta minun lähdettyäni ja parantaa pojan tästä
ihastuksesta. Lauriehan on kokenut jo monia pikku pettymyksiä, niin
että kaikki käy hyvin ja hän toipuu pian lemmensurustaan.
Jo puhui toiveikkaasti, vaikka pelkäsikin, että tämä pettymys olisi
pahempi kuin edelliset ja ettei Laurie toipuisi surusta yhtä helposti
kuin ennen.
Pidettiin perheneuvottelu ja Jon tuuma hyväksyttiin. Rouva Kirke otti
mielellään Jon ja lupasi tehdä hänen olonsa viihtyisäksi. Opetuksesta
Jo ansaitsisi rahat omiin tarpeisiinsa ja vapaa-aikansa hän voisi
saada tuottavaksi kirjoittamalla, niin että uudesta ympäristöstä ja
tuttavapiiristä olisi hänelle sekä hyötyä että huvia.
Jo oli ihastunut tulevaisuudennäkymiin ja halusi lähteä pian. Koti
alkoi käydä liian ahtaaksi hänen levottomalle ja vaihtelunhaluiselle
mielelleen. Kun kaikki oli järjestetty, hän kertoi pelosta vapisten
asian Laurielle. Mutta hänen hämmästyksekseen Laurie suhtautui
siihen hyvin rauhallisesti. Tämä oli viime aikoina ollut tavallista
vakavampi, mutta kuitenkin hyvin herttainen; ja kun hänelle leikillä
huomautettiin, että oli kuin lehti olisi kääntynyt, hän sanoi
vakavasti:
-- Niin se onkin kääntynyt ja tarkoitukseni on, ettei se enää käänny
takaisin.
Jolle oli helpotus, että Laurie juuri nyt sai tuollaisen hyveen
puuskan, ja hän valmisteli keventyneenä matkaansa. Bethkin oli
tavallista iloisempi ja Jo toivoi, että hänen päätöksensä olisi
parhaaksi heille kaikille.
-- Erään asian jätän erikoisesti sinun huoleksesi, hän sanoi Bethille
lähtöä edeltävänä iltana.
-- Tarkoitatko juttujasi? kysyi Beth.
-- En, tarkoitan poikaa. Olethan oikein kiltti hänelle?
-- Tietysti olen, mutta en pysty täyttämään sinun paikkaasi ja hän
tulee ikävöimään sinua kovasti.
-- Se ei ole hänelle haitaksi. Muista että jätän hänet sinun
hoitoosi, kiusattavaksi, helliteltäväksi ja kurissa pidettäväksi.
-- Teen parhaani sinun tähtesi, lupasi Beth ihmetellen, miksi Jo
katsoi häneen niin kummallisesti.
Kun Laurie sanoi hyvästit, hän kuiskasi merkitsevästi:
-- Tämä ei hyödytä tippaakaan, Jo. Sinuun olen iskenyt silmäni, niin
että varo tekemisiäsi tai tulen hakemaan sinut kotiin.
10