On jo myöhä, mutta en voi panna aamulla kirjettäni postiin,
jollen kerro mitä tänä iltana tapahtui. Voitteko arvata
ketkä tulivat luoksemme kun istuimme teepöydässä? Laurien
englantilaiset ystävät Fred ja Frank Vaughan! Olin kovin
hämmästynyt, sillä en olisi tuntenut heitä, jollen olisi nähnyt
heidän käyntikorttejaan. Molemmat ovat isoja miehiä ja heillä on
poskiparta; Fred on englantilaisittain komea ja Frank on paljon
parantunut. Hän kulkee ilman kainalosauvoja ja ontuu tuskin
ollenkaan. He olivat Laurielta kuulleet mihin hotelliin menemme
ja tulivat pyytämään meitä luokseen asumaan. Mutta setä ei halua
mennä heille, niinpä aiomme vain kiittää kutsusta ja käydä heillä
kun voimme.
He tulivat meidän kanssamme teatteriin ja meillä oli oikein
hauskaa. Frank seurusteli Flon kanssa ja Fred ja minä juttelimme
menneistä, nykyisistä ja tulevista iloista aivan kuin olisimme
tunteneet toisemme koko ikämme. Kertokaa Bethille, että Frank
kysyi hänen kuulumisiaan ja tuli pahoilleen kun kuuli, ettei
hän ole oikein terve. Kun puhuin Josta, Fred nauroi ja lähetti
kunnioittavimmat terveisensä suurelle hatulle. Kumpikin muisti
hyvin Laurencen leirin ja kuinka hauskaa meillä siellä oli.
Tuntuu kuin siitä olisi kulunut jo monta vuotta.
Täti naputtaa jo kolmannen kerran seinään, niin että minun
täytyy kai lopettaa. Tuntuu melkein kuin olisin kevytkenkäinen
lontoolainen hienostonainen, kun kirjoitan näin myöhään illalla
huoneessa, joka on täynnä kauniita esineitä, ja mielessäni
liikkuvat vain puistot, teatterit, uudet puvut ja komeat miehet,
jotka huudahtelevat "Ah!" ja kiertävät vaaleita viiksiään
englantilaisen ylimielisinä. Kaipaan teitä kaikkia ja huolimatta
tästä hölynpölystä pysyn aina teidän rakkaana.