Rakas kotiväki.
Täällä siis todellakin istun Bath-hotellin ikkunan ääressä
Piccadillylla. Tämä paikka ei ole muodissa, mutta setä asui
täällä monta vuotta sitten eikä hän tahtonut mennä muualle;
emme viivy täällä kauan, niin ettei sillä ole väliä. En osaa
kertoakaan miten olen nauttinut kaikesta, en alkuunkaan, ja
sen vuoksi lähetän teille katkelmia muistiinpanovihostani,
sillä kotoa lähdettyäni en ole muuta tehnyt kuin piirtänyt ja
kirjoittanut.
Lähetin teille Halifaxista muutaman rivin, kun tunsin oloni
kurjaksi, mutta sen jälkeen voin oikein hyvin, olin enimmäkseen
terveenä, ja vietin kaiket päivät kannella, missä oli paljon
hauskoja ihmisiä. Kaikki olivat minulle erittäin ystävällisiä,
varsinkin upseerit. Älä naura, Jo; laivalla tosiaan tarvitaan
herrasmiehiä auttamaan ja palvelemaan. Kun heillä sitä paitsi
ei ole mitään tekemistä, on pelkästään palvelus käyttää heitä
hyödyksi, hehän muuten sauhuttaisivat itsensä kuoliaiksi.
Täti ja Flo makasivat koko matkan merisairaina ja halusivat olla
yksinään. Minä siis lähdin pitämään hauskaa autettuani heitä
niin paljon kuin voin. Miten ihanaa oli kävellä kannella -- ja
ne auringonlaskut, hieno ilma ja aallot sitten! Oli melkein yhtä
jännittävää kuin ratsastaa nopealla hevosella, kun kiidimme
eteenpäin sellaista vauhtia. Kunpa Beth olisi päässyt mukaan,
matka olisi tehnyt hänelle hyvää; Jo olisi varmasti kiivennyt
innoissaan raakapuulle istumaan, tehnyt tuttavuutta konemiesten
kanssa ja puhunut kapteenin komentotorveen.
Matka oli todella taivaallinen, mutta tuntui hauskalta,
kun Irlannin rannikko tuli näkyviin. Minusta se näytti
herttaiselta: siellä oli vihreää ja aurinkoista, pieniä ruskeita
mökkejä, joillakin kukkuloilla näkyi raunioita ja laaksoissa
herraskartanoita, joitten puistoissa saksanhirvet kävivät
laitumella. Saavuimme sinne aikaisin aamulla, enkä tosiaan kadu,
että nousin katsomaan. Lahti oli täynnä pieniä veneitä, rannikko
maalauksellinen ja taivas rusotti kaiken yllä. En ikinä unohda
sitä.
Queenstownissa erosimme herra Lennoxista -- hän on eräs uusi
tuttavani -- ja kun mainitsin Killarneyn järvistä, hän huokasi ja
lauloi katsoen minuun:
Ah, tokkopa tunnet Kate Kearneyn?
Hän rannoilla kulkee Killarneyn.
Hänen silmänsä hurma
on vaara ja turma,
sillä kumma on katse Kate Kearneyn.
Typerää, vai mitä?
Liverpoolissa viivyimme vain pari tuntia. Siellä on likaista ja
meluisaa ja lähdin sieltä mielelläni. Setä ryntäsi kaupungille,
osti koirannahkakäsineet, rumat paksupohjaiset kengät,
sateenvarjon ja ennen kaikkea ajatti itselleen poskiparran,
minkä tehtyään hän uskoi näyttävänsä aidolta britiltä. Mutta jo
ensimmäinen pieni kengänkiillottaja, joka sai puhdistaa hänen
kenkänsä, huomasi niiden kuuluvan amerikkalaiselle ja sanoi
virnistellen:
-- Kas niin, sir, nyt ne ovat siistit. Olen kiillottanut ne
jenkkien parhaalla voiteella.
Se huvitti setää sanomattomasti. Voi, minun täytyy kertoa, mitä
se hassu Lennox teki! Hän käski ystävänsä Wardin, joka jatkoi
matkaa meidän kanssamme, tilata kukkia minulle, ja kun tulin
huoneeseeni, näin ensimmäiseksi kauniin kukkakimpun ja kortissa
luki "Parhain terveisin Robert Lennoxilta". Eikö se ollut hupsua,
tytöt? Minä pidän matkustamisesta.
En ennätä lainkaan Lontooseen, jollen pidä kiirettä. Matka
sinne kulki kuin suuren taidemuseon halki, joka on täynnä
ihania maisemamaalauksia. Pidin eniten maalaistaloista; niissä
oli olkikatot, murattia räystääseen saakka, ristikkoikkunat,
ja oviaukoissa seisoskeli pulskia emäntiä punaposkiset lapset
helmoissaan. Karjakin näytti lauhkeammalta kuin meikäläinen
seisoessaan puolisäärtä myöten apilassa, ja kanat kotkottivat
tyytyväisinä. En ole milloinkaan nähnyt yhtä puhtaita värejä --
ruoho oli helakan vihreää, taivas kovin sininen, vilja keltaista
ja metsä syvän tumma -- koko matkan olin ihastuksissani ja samoin
oli Flokin. Juoksimme ikkunan äärestä toiseen ja yritimme nähdä
kaiken junan kiitäessä sadan kilometrin tuntivauhtia. Täti oli
väsynyt ja kävi nukkumaan, mutta setä tutki opaskirjaansa eikä
mikään saanut häntä hämmästymään.
Tähän tapaan kului matka: Amy hypähtää seisomaan:
-- Oi tuolla on varmasti Kenilworth, tuo harmaa tuolla puiden
keskellä!
Flo syöksyy minun ikkunani ääreen. -- Miten sievä se on! Mennään
sinne joskus, eikö niin isä?
Setä ihailee kaikessa rauhassa saappaitaan. -- Emme, kultaseni,
jollet tahdo olutta. Se on panimo.
Äänettömyys -- sitten Flo huudahtaa: -- Hirveätä, tuolla on
hirsipuu ja siihen ripustetaan parhaillaan miestä.
-- Missä, missä? huutaa Amy ja saa näkyviinsä kaksi korkeaa
pylvästä, joiden välillä on poikkipuu ja siitä riippumassa
rautaketjuja.
-- Kivihiilikaivos, huomauttaa setä silmää iskien.
-- Tuolla makaa sievä lammaslauma nurmella, sanoo Amy.
-- Katso isä, eivätkö ne ole herttaisia! lisää Flo tunteellisesta.
-- Ne ovat hanhia, arvoisat neidit, vastaa setä äänellä, joka
saa meidät olemaan hiljaa, kunnes Flo rupeaa lukemaan "Kapteeni
Cavendishin lemmenseikkailuja" ja minä saan yksin nauttia
maisemasta.
Kun tulimme Lontooseen, satoi tietenkin, emmekä nähneet muuta
kuin sumua ja sateenvarjoja. Me lepäsimme, purimme matkalaukut
ja teimme vähän ostoksia sadekuurojen lomassa. Mary-täti osti
minulle uusia vaatteita, sillä lähdin matkalle niin kiireesti,
etten ehtinyt läheskään valmiiksi. Sain valkoisen hatun, jossa
on sininen sulka, siihen sopivan musliinipuvun ja mitä ihanimman
viitan. On todella hauskaa käydä ostoksilla Regent Streetillä:
tavarat vaikuttavat huokeilta -- kauniit silkkinauhatkin maksavat
vain kuusi pennyä metri. Keräsin varastoon kaikenlaista, mutta
hansikkaat ostan vasta Pariisista. Eikö se kuulosta rikkaalta ja
hienolta?
Flo ja minä tilasimme huviksemme vaunut sillä aikaa kun täti
ja setä olivat kaupungilla ja lähdimme ajelemaan. Sittemmin
kuulimme, ettei ole sopivaa nuorten neitosten lähteä yksinään
ajelemaan. Se oli sitten hullua! Kun olimme päässeet puisen
vaununkatoksen alle, lähti mies ajamaan sellaista vauhtia, että
Flo pelästyi ja pyysi minua varoittamaan ajuria. Mutta mies istui
jossakin takana ulkopuolella enkä nähnyt häntä. Hän ei kuullut
huutoani eikä huomannut, kun hosuin päivänvarjolla, ja siinä me
istuimme neuvottomina ja vaunut kolisivat eteenpäin ja kaarsivat
kadunkulmissa suorastaan hengenvaarallista vauhtia. Lopulta
keksin epätoivoissani pienen luukun katossa, ja kun työnsin sen
auki, ilmestyi siihen punainen silmä ja samea ääni kysyi:
-- No, mitä nyt, neiti?
Lausuin määräykseni niin rauhallisesti kuin osasin, mies pamautti
luukun kiinni mumisten: -- Kyllä, kyllä, neiti, ja antoi sitten
hevosensa kävellä hitaasti kuin hautajaissaatossa. Avasin taas
luukun ja sanoin: -- Hiukan nopeammin, ja samassa hän antoi taas
nelistää niin kuin alussa ja me tyydyimme kohtaloomme.
Tänään oli kaunis ilma ja me menimme Hyde Parkiin, joka on tässä
aivan vieressä, me näet olemme ylhäisempiä kuin miltä näytämme.
Devonshiren herttua asuu aivan lähellä. Olen usein nähnyt hänen
palvelijoittensa seisoskelevan portilla. Vähän matkan päässä on
Wellingtonin herttuan asunto.
Voi, mitä kaikkea minä olen nähnyt! Lihavat leskirouvat ajelivat
punaisissa ja keltaisissa vaunuissa, mahtavat palvelijat,
joilla oli silkkisukat ja samettitakit, seisoivat takana ja
kuski ohjasi hevosia. Näin hyvinpukeutuneita palvelustyttöjä,
joilla oli mukanaan suloisia lapsia; kauniita tyttöjä, jotka
näyttivät olevan puolinukuksissa; keikareita omituisine
englantilaismallisine hattuineen vetelehtimässä siellä täällä ja
komeita punatakkisia sotilaita, joilla oli turkislakki toisella
korvalla ja jotka olivat niin huvittavan näköisiä, että olisin
tahtonut piirtää heidät.
Rotten Row on sama kuin Route de Roi eli kuninkaan tie, nykyään
se muistuttaa lähinnä ratsastuskoulua. Ratsut ovat upeita ja
miehet, varsinkin hevostenhoitajat, ratsastavat hyvin; mutta
naiset ovat jäykkiä ja pomppivat hevosen selässä, ja sitä ei
meillä hyväksyttäisi. Olisin tahtonut näyttää heille oikeata
hurjaa amerikkalaista laukkaa, sillä he ravasivat juhlallisesti
edestakaisin tiukoissa puvuissaan ja korkeissa hatuissaan ja
näyttivät nukeilta. Kaikki ratsastavat -- vanhat miehet, lihavat
naiset, pienet lapset -- ja nuoret harrastavat samalla hakkailua.
Näin erään parin antavan toisilleen ruusunnupun, täällä on
nimittäin muotia pitää sellaista napinlävessä, ja minusta se on
aika hauska keksintö.
Iltapäivällä olimme Westminster Abbeyssä, mutta älkää odottako,
että kuvailisin sitä, se olisi mahdotonta -- sanon vain että
se oli ylimaallinen! Nyt illalla menemme teatteriin katsomaan
Fechteriä ja se on sopiva loppu elämäni hauskimmalle päivälle.