JUORUILUA

Jotta olisimme asioista selvillä ja voisimme suoraa päätä siirtyä

Megin häihin, on ehkä paikallaan jutella ensin hiukan Marchin

perheestä. Ja sanon jo etukäteen: jos joku vanhempi lukija väittää,

että kirjassa on liian paljon rakkautta -- niin kuin siinä heidän

mielestään voi olla -- (nuorilla ei kai ole mitään tätä aihetta

vastaan), voin vain yhtyä rouva Marchin sanoihin: "Mitä muutakaan voi

odottaa, kun talossa on neljä iloista tyttöä ja tien toisella puolen

komea nuori naapuri."

Kuluneiden kolmen vuoden aikana perheessä ei ole tapahtunut

suuriakaan muutoksia. Sota on päättynyt ja pastori March taas

onnellisesti kotona kirjojensa ääressä ja hoitamassa pientä

seurakuntaansa. Tuon hiljaisen, tutkistelijan viisaus ei ole vain

oppineisuutta, hänen lähimmäisenrakkautensa kohdistuu kaikkiin

ihmisiin ja hänen hurskautensa kumpuaa niin syvältä, että se sävyttää

koko hänen jalon ja rakastettavan persoonallisuutensa.

Huolimatta köyhyydestä ja tinkimättömyydestä, joka oli estänyt

pastori Marchia tavoittelemasta maallista menestystä, hänen

ympärilleen oli kerääntynyt laaja ihailijapiiri, sillä hänen ylevä

luonteensa veti ihmisiä puoleensa kuin kukkien mesi mehiläisiä.

Ulkopuolisista tuntui, että taloa hallitsi viisi toimeliasta naista,

ja se pitikin osittain paikkansa, mutta silti tuo kirjojensa ääressä

istuva hiljainen oppinut oli perheen pää, kodin keskipiste, sen

omatunto, ankkuri ja lohduttaja. Hänen puoleensa naisväki kääntyi

aina murheen hetkinä.

Tytöt uskoivat sydänhuolensa äidille, mutta isä oli heidän

sielunhoitajansa; ja he rakastivat vuosi vuodelta yhä enemmän

vanhempiaan, jotka uskollisesti uurastivat heidän hyväkseen. Tämä

rakkaus solmi heidän välilleen hellän, kestävän siteen.

Rouva March on yhtä pirteä ja iloinen kuin ennenkin, vaikka hänen

tukkansa on hiukan harmaantunut viime tapaamisen jälkeen. Hän on

nykyisin niin uppoutunut Megin asioihin, että sairaalat ja kodit,

joissa on yhä paljon haavoittuneita 'poikia' ja sotaleskiä, varmaan

kaipaavat äidillisen ystävänsä käyntejä.

John Brooke täytti vuoden päivät miehekkäästi velvollisuutensa,

haavoittui, sai komennuksen kotiin eikä päässyt enää rintamalle.

Tultuaan kotiutetuksi hän yritti parhaansa mukaan voimistua, perehtyä

liikeasioihin ja valmistaa kotia Megille. Järkevänä ja itsenäisenä

hän torjui herra Laurencen hyväntahtoiset tarjoukset. Hänestä oli

mieluisampaa ansaita rehellisesti palkkansa kirjanpitäjänä kuin

ryhtyä uhkayrityksiin lainarahojen turvin.

Brooken ollessa rintamalla Megin aika oli kulunut työssä ja

odotuksessa. Hän oli naisellistunut, kehittänyt perheenemännän

taitojaan ja tullut entistä sievemmäksi. Hänellä oli tyttömäistä

kunnianhimoa, ja hän oli hiukan pettynyt, kun Johnin ja hänen oli

aloitettava elämänsä niin vaatimattomasti. Ned Moffat ja Sallie

Gardiner olivat hiljattain menneet naimisiin eikä Meg voinut olla

vertaamatta heidän hienoa kotiaan, vaunujaan, monia häälahjojaan ja

upeita varusteitaan omiinsa. Mutta kaikki kateus ja tyytymättömyys

haihtui, kun hän ajatteli Johnin uskollista rakkautta ja

kärsivällistä uurastusta hänen valmistaessaan heidän pientä kotiaan;

ja kun he hämärissä istuivat yhdessä jutellen vaatimattomista

suunnitelmistaan, tulevaisuus näytti aina niin kauniilta ja

valoisalta, että Meg unohti kokonaan Sallieta ympäröivän ylellisyyden

ja tunsi itsensä maailman rikkaimmaksi ja onnellisimmaksi tytöksi.

Jo ei palannut enää Marchin tädin luo, sillä vanha rouva oli

niin mieltynyt Amyyn, että kustansi hänet paikkakunnan parhaan

piirustuksenopettajan oppilaaksi, ja siitä ilosta Amy olisi palvellut

vaikka kuinka ankaraa emäntää. Niinpä hän käytti aamupäivät

velvollisuutensa täyttämiseen ja iltapäivät omaksi ilokseen ja oli

tyytyväinen elämäänsä. Jo syventyi näihin aikoihin kirjallisiin

harrastuksiinsa, ja Beth oli kuumetautinsa jälkeen heikko ja vain

muisto entisestään. Ei hän oikeastaan ollut sairas, mutta ei liioin

sama ruusuinen, terve olento kuin aikaisemmin; silti hän hoiti aina

iloisesti ja rauhallisesti tehtävänsä vähin äänin, oli kaikkien

ystävä ja kodin hyvä enkeli.

Jo tunsi itsensä varakkaaksi naiseksi niin kauan kuin "Lentävä Kotka"

maksoi dollarin palstalta hänen 'lörpötyksistään', joiksi hän itse

sanoi pakinoitaan, ja hän sepitti väsymättä uusia juttuja. Mutta

hänen ahkerissa aivoissaan ja kunnianhimoisessa mielessään kypsyi

suuria suunnitelmia, ja vanhaan peltikattilaan ullakolle kertyi

kasvava pinkka tuhruisia käsikirjoituksia, jotka kerran tulisivat

kohottamaan Marchin nimen maineen kukkuloille.

Laurie, joka isoisänsä mieliksi oli mennyt korkeakouluun, koetti nyt

suoriutua siitä mahdollisimman vähällä vaivalla. Hän oli kaikkien

suosikki, hänhän oli rikas, hänellä oli miellyttävä käytös, terävä

äly ja sitä paitsi hellä sydän, joka saattoi omistajansa usein

pälkääseen hänen yrittäessään auttaa muita. Niinpä hän olikin

vaarassa tulla piloille hemmotelluksi ja olisi ehkä tullutkin,

ellei hänellä olisi ollut taikavoimaa pahan valtaa vastaan. Hänen

mielessään väikkyi näet kuva vanhasta ystävällisestä miehestä, jolle

hänen menestyksensä oli sydämen asia, ja äidillisestä ystävästä, joka

huolehti hänestä kuin omasta pojastaan, ja lopuksi -- eikä suinkaan

vähäisimpänä vaikuttimena -- häntä kannusti tietoisuus siitä, että

neljä herttaista tyttöä ihaili häntä ja luotti häneen vilpittömästi.

Koska hän oli kuitenkin vain tavallinen lahjakas nuori mies, oli

luonnollista, että hän keksi kepposia, hakkaili, oli milloin

keikari milloin haaveksija tai reipas urheilija, aina sen mukaan

mikä oli muodissa korkeakoulussa; hän päihitti toisia ja tuli

itse päihitetyksi, puhui slangia ja oli monta kertaa vähällä

joutua erotetuksi. Mutta koska kolttosten syynä oli vain hänen

elämänilonsa ja kujeilunhalunsa, hän aina selvisi niistä rehellisellä

tunnustuksella, hyvittämällä ne kunniallisesti tai turvautumalla

vastustamattomaan suostuttelutaitoonsa. Itse hän oikeastaan ylpeili,

että oli taas hädin tuskin selviytynyt pinteestä ja järkytti

mielellään tyttöjä kertomalla heille elävästi voitoistaan, jotka hän

oli saavuttanut raivostuneista kunnianarvoisista opettajistaan ja

muista kukistetuista vihollisistaan. 'Meidän luokan pojat' olivat

sankareita tyttöjen silmissä, he saivat usein jopa paistatella näiden

merkkihenkilöiden auringossa, kun Laurie toi heitä kotiinsa.

Tämä suuri kunnia lankesi erityisesti Amyn osalle, ja hänestä tuli

kerrassaan piirin valtiatar, sillä jo varhain hänen ylhäisyytensä

oli oppinut käyttämään synnynnäistä viehätysvoimaansa. Megin

ajatuksia hallitsi niin täysin John, ettei hän välittänyt vähääkään

muista luomakunnan herroista. Beth taas oli liian ujo uskaltaakseen

muuta kuin vilkaista heihin, ja hän ihmetteli kuinka Amy rohkeni

komennella heitä; mutta Jo oli omassa elementissään ja hänen oli

melkein mahdotonta olla matkimatta poikamaista käytöstä, puhetapaa ja

kujemieltä, jotka luontuivat hänelle paljon paremmin kuin naisellinen

sievistely. Pojat pitivät Josta äärettömästi, mutta kukaan ei ikinä

rakastunut häneen, kun taas vain harva säästyi suitsuttamasta paria

tunteellista huokausta Amylle.

Ja koska nyt tuli puhe tunteellisuudesta, ajatukset kääntyvät

luonnollisesti Kyyhkyslakkaan.

Sen niminen oli se pieni, ruskeaksi maalattu talo, jonka John

Brooke oli valmistanut Megin ensimmäiseksi kodiksi. Nimi oli

Laurien keksintöä. Hän sanoi sen sopivan hyvin, koska kysymyksessä

olivat rakastavaiset, jotka kujertelivat nokat vastatusten kuin

kyyhkyspari. Talo oli pikkuinen, sen takana oli puutarha ja edessä

nurmikko, joka ei ollut juuri nenäliinaa suurempi. Siihen Meg aikoi

hankkia suihkulähteen, pensaita ja runsaasti iloisia kukkia; tällä

hetkellä tosin suihkulähdettä esitti rapautunut uurna, joka toi

mieleen likasoikon; sen ympärillä kasvoi heiveröisiä lehtikuusen

taimia, jotka eivät vielä tienneet, alkaisivatko lainkaan elää, ja

kukkarunsauteen viittasivat vasta tikkurivit, jotka osoittivat mihin

siemenet oli kylvetty.

Mutta sisällä oli ihastuttavaa, ja onnellisen morsiamen mielestä

talo oli virheetön ullakolta kellariin saakka. Tosin eteinen oli

tavattoman ahdas -- onneksi nuorella parilla ei ollut pianoa, sillä

sitä ei mitenkään olisi saatu kokonaisena sisälle; ruokasalikin oli

niin pieni, että kuusi henkeä töin tuskin mahtui sinne, ja keittiön

portaat oli kuin varta vasten rakennettu suistamaan sekä palvelijat

että posliiniastiat suoraan hiililaatikkoon. Mutta kun tottui

näihin pieniin puutteellisuuksiin, kaikki tuntui täydelliseltä,

sillä koko talo oli sisustettu aistikkaasti ja käytännöllisesti,

ja yleisvaikutelma oli erittäin tyydyttävä. Pienessä olohuoneessa

ei tosin ollut marmoripöytiä, korkeita peilejä eikä pitsiuutimia

vaan yksinkertainen kalusto, paljon kirjoja, pari kaunista

taulua, kukkateline ikkunasyvennyksessä ja joka puolella sieviä

lahjaesineitä, joita ystävälliset kädet olivat valmistaneet ja jotka

juuri sen vuoksi olivat erityisen rakkaita.

-- Oletko nyt tyytyväinen? Näyttääkö täällä kodikkaalta ja luuletko

tulevasi onnelliseksi tässä ympäristössä? kysyi rouva March, kun äiti

ja tytär käsi kädessä kulkivat tarkastamassa Megin uutta valtakuntaa.

-- Olen niin tyytyväinen ja onnellinen, etten osaa sanoakaan, vastasi

Meg luoden äitiinsä katseen, joka puhui paremmin kuin sanat.

-- Jos hänellä vain olisi palvelustyttö tai parikin, kaikki olisi

niin kuin pitää, sanoi Amy tullessaan olohuoneesta, jossa hän oli

koetellut, sopisiko pronssinen Merkurius paremmin uuninreunustalle

vai hyllypöydälle.

-- Olemme jo äidin kanssa keskustelleet siitä, ja olen päättänyt

seurata hänen neuvoaan. Täällä on niin vähän tehtävää, että kun Lotty

juoksee asioillani ja hiukan auttaa minua silloin tällöin, vältyn

parahiksi veltostumasta enkä rupea ikävöimään kotiin, selitti Meg

rauhallisesti.

-- Sallie Moffatilla on neljä kotiapulaista, jatkoi Amy.

-- Jos Megillä olisi yhtä monta, he valloittaisivat koko talon, ja

silloin herra ja rouva saisivat pystyttää leirin puutarhaan, puuttui

puheeseen Jo, joka kiillotti iso keittiöesiliina edessään vielä

viimeisen kerran ovenripoja.

-- Sallie ei olekaan köyhän miehen vaimo, ja hän tarvitsee monta

palvelijaa pitämään hienoa talouttaan kunnossa. Meg ja John

aloittavat vaatimattomasti, mutta uskon, että pienessä kodissa on

yhtä paljon onnea kuin komeassa palatsissa. Megin ikäiset nuoret

tytöt tekevät suuren virheen elleivät viitsi muuta kuin pukeutua,

jaella käskyjä ja juoruta. Kun olin nuori rouva, toivoin usein, että

uudet vaatteeni kuluisivat tai repeytyisivät, jotta saisin nauttia

niiden paikkaamisesta, sillä minusta oli suorastaan kyllästyttävää

aina ommella korutöitä tai kirjailla nenäliinoja.

-- Olisit mennyt keittiöön sotkemaan kuten Salliekin, kun hän haluaa

vaihtelua, vaikka hänen laitoksensa kyllä aina epäonnistuvat ja

herättävät suurta riemua palvelijoissa, sanoi Meg.

-- Myöhemmin minä meninkin, mutta en huvittelemaan vaan oppimaan

Hannalta keittotaitoa, jotta palvelijani eivät voisi nauraa minulle.

Silloin se oli kuin leikkiä, mutta tuli aika, jolloin olin todella

iloinen, että osasin valmistaa maukasta ruokaa pienille tytöilleni

ja selviytyä ilman apulaista. Sinä, Meg, aloitat päinvastaisessa

järjestyksessä, mutta varmaan olet kiitollinen tästä oppiajasta vielä

silloinkin, kun Johnista tulee rikkaampi mies, sillä varakkaankin

perheenemännän täytyy tietää miten työt tehdään, jotta hän tietää

mitä voi vaatia alaisilta.

-- Se on totta, sanoi Meg, joka tarkkaavaisesti oli kuunnellut

äitinsä pientä esitelmää. -- Tiedätkö, tästä nurkasta pidän eniten

koko nukkekodissani, jatkoi Meg hetken kuluttua heidän noustessaan

yläkertaan ja tutkiessaan hänen hyvin varustettua liinavaatekomeroaan.

Beth järjesti siellä parhaillaan liinavaatepinoja hyllyille. Kaikki

naurahtivat Megin sanoille, sillä liinavaatevarastoon liittyi hauska

tarina. Marchin täti oli sanonut, että jos Meg nai 'tuon Brooken',

hän ei saa tädiltään penniäkään. Vähitellen aika kuitenkin hellytti

hänen mielensä ja hän rupesi katumaan päätöstään, mutta koska hän

ei ikinä perunut sanojaan, hänen oli vaikea keksiä miten kiertäisi

uhkauksensa.

Viimein hän huomasi keinon, joka tyydytti häntä. Rouva Carrol,

Florencen äiti, sai tehtäväkseen ostaa, päärmäyttää ja nimikoittaa

runsaan valikoiman liinavaatteita ja lähettää ne omana lahjanaan

morsiamelle. Näin tapahtuikin, mutta salaisuus tuli kuitenkin ilmi

herättäen Marchin perheessä suurta riemua. Marchin täti näet koetti

näyttää viattomalta ja väitti itsepintaisesti, ettei hän voinut antaa

muuta kuin vanhanaikaisen helminauhan, joka jo kauan sitten oli

luvattu sille tytöistä, joka ensin menisi naimisiin.

Rouva March siveli ihaillen hienoja damastiliinoja.

-- Tämä liinavaatevarasto kestää kyllä koko ikäni, niin ainakin Hanna

väittää, sanoi Meg tyytyväisyyttä loistaen.

-- Herra Ilveilijä saapuu, huusi Jo alakerrasta, ja kaikki riensivät

Laurieta vastaan, sillä hänen jokaviikkoiset vierailunsa toivat aina

hauskaa vaihtelua perheen tasaiseen elämään.

Tietä pitkin tuli reippain askelin pitkä, harteikas nuorukainen

päässään pehmeä huopahattu ja takki auki reuhottaen. Hän loikkasi

matalan puutarha-aidan yli viitsimättä pysähtyä avaamaan veräjää

ja seisoi samassa rouva Marchin edessä ojennetuin käsin ja sanoi

sydämellisesti:

-- Tässä minä taas olen, äiti! Ja kaikki hyvin.

Viimeiset sanat olivat vastaus rouva Marchin hellän kysyvään

katseeseen, jonka Laurien silmät kohtasivat niin vilpittöminä, että

kohtaus päättyi äidilliseen suudelmaan kuten tavallisesti.

-- Tämä on rouva Brookelle, ja sitä seuraavat antajan lämpimät

onnittelut. Terve, Beth! Oletpa virkistävä näky, Jo. Ja sinä, Amy,

olet aivan liian sievä naimattomaksi tytöksi.

Jutellessan Laurie ojensi ruskean paperikäärön Megille, vetäisi

Bethiä palmikosta, virnisteli Jon suurelle keittiöesiliinalle ja

elehti muka hurmaantuneena Amyn edessä. Kun hän oli tervehtinyt äitiä

ja tyttöjä kädestä, kaikki alkoivat puhua yhteen ääneen.

-- Missä John on? kysyi Meg levottomana.

-- Hän ahertaa tänään, että saisi vapaata huomiseksi, rouvaseni.

-- Kumpi joukkue voitti viimekertaisen ottelun, Teddy? kysyi Jo, joka

yhdeksästätoista ikävuodestaan huolimatta seurasi yhä innokkaasti

poikien urheilua.

-- Me tietysti. Olisitpa ollut näkemässä.

-- Miten jaksaa suloinen neiti Randal? Amy kysyi merkitsevästi

hymyillen.

-- Hän on entistä julmempi. Etkö näe miten olen laihtunut? Ja Laurie

löi leveään rintaansa ja huokasi haikeasti.

-- Mitähän hän taas on keksinyt? Avaa pian paketti, Meg, katsotaan

mitä siinä on, sanoi Beth, joka uteliaana oli vilkuillut pahkuraista

kääröä.

-- Se on tärkeä esine tulipalon tai varkaiden varalle, selitti

Laurie, kun kääröstä tyttöjen suureksi riemuksi tuli esiin

hälytyskello.

-- Aina kun John on poissa ja sinä, Meg-rouva, olet peloissasi, sinun

tarvitsee vain helistää tätä kelloa yläkerran ikkunasta, niin saat

silmänräpäyksessä kaikki naapurit jalkeille. Eikö ole erinomainen? Ja

Laurie vahvisti sanansa heläyttämällä hiukan kelloa, jolloin tytöt

kiireimmiten tukkivat korvansa.

-- Saat olla tästä kiitollinen, ja kiitollisuudesta puhuttaessa minun

täytyy kertoa, että Hanna pelasti äsken hääkakkusi hukkateiltä.

Näin ohikulkiessani, kun se tuotiin teille, ja jollei Hanna olisi

urhoollisesti puolustanut kakkua, olisin siepannut sen varmasti,

sillä se oli kauhean herkullisen näköinen.

-- Kasvatkohan sinä ikinä isoksi ihmiseksi, Laurie? sanoi Meg hyvin

rouvamaisesti.

-- Yritän parastani, arvoisa rouva, mutta pelkään pahoin, ettei

meidän rappeutuneena aikanamme enää ylitetä sataakahdeksaakymmentä

senttiä, vastasi tuo nuori herrasmies, jonka pää jo ulottui melkein

kattokruunun tasalle. -- Näin upouudessa asunnossa on tietysti

pyhyydenloukkaus ajatella syömistä, mutta koska minulla on hirmuinen

nälkä, ehdotan että siirrymme muualle.

-- Äiti ja minä odotamme Johnia. Täällä on vielä hiukan

järjestämistä, sanoi Meg kiiruhtaen pois.

-- Beth ja minä menemme Kitty Bryantin luo hakemaan lisää kukkia

huomista varten, sanoi Amy painaen sievän hatun sieville kiharoilleen.

-- Älä sinä, Jo, ainakaan hylkää minua. Olen niin nääntynyt, etten

pääse kotiin omin voimin. Äläkä millään muotoa riisu esiliinaasi,

se on harvinaisen pukeva, sanoi Laurie, kun Jo tarjosi käsivartensa

tukeakseen hänen horjuvia askeliaan.

-- Kuule, Teddy, haluan puhua nyt vakavasti huomispäivästä, aloitti

Jo, kun he lähtivät kulkemaan rinnakkain. -- Sinun täytyy luvata,

että käyttäydyt arvokkaasti etkä kujeillasi pilaa järjestelyjämme.

-- Olkoot kujeet minusta kaukana.

-- Äläkä juttele hassuja silloin kun meidän on oltava vakavia.

-- Enhän minä ikinä. Itse sinä hassuja puhut.

-- Ja pyydän hartaasti, ettet vilkaisekaan minuun koko toimituksen

aikana, voin muuten purskahtaa vielä nauramaan.

-- Et sinä minua näekään, sillä varmasti itket niin, ettet

kyynelhuurujesi takaa erota mitään.

-- Minähän en itke koskaan muuta kuin suuressa tuskassa.

-- Kuten esimerkiksi silloin, kun ystävät lähtevät korkeakouluun, vai

mitä? sinkautti Laurie virnistellen.

-- Senkin riikinkukko. Minä vetistelin vain hiukan tyttöjen seuraksi.

-- Aivan. Kuinka isoisä on voinut tällä viikolla? Onko hän ollut

hyvällä tuulella?

-- Erinomaisella, mutta sinä olet tainnut joutua kiipeliin ja haluat

tietää, kuinka hän suhtautuu uutisiisi? huomautti Jo terävästi.

-- Mutta Jo, uskotko että voisin katsoa äitiäsi silmiin ja sanoa

kaiken olevan hyvin, jollei se olisi totta? Laurie seisahtui

loukkaantuneen näköisenä.

-- En, en usko.

-- Älä sitten ole epäluuloinen; minä haluaisin vain vähän rahaa,

sanoi Laurie ja jatkoi matkaa Jon sydämellisen äänensävyn lepyttämänä.

-- Sinä kulutat paljon rahaa, Teddy.

-- Varjelkoon, en minä sitä kuluta, se kuluu itsestään. Tuskin

huomaankaan, kun se on jo lopussa.

-- Olet niin antelias ja hyvänahkainen, että lainaat ihmisille etkä

osaa sanoa kenellekään ei. Kuulimme Henshaw'sta ja mitä teit hänen

hyväkseen. Jos aina kulutat rahasi sillä tavoin, kukaan ei moiti

sinua, sanoi Jo lämpimästi.

-- Henshaw teki kärpäsestä härkäsen. Olisitko sinä sitten antanut

sellaisen kunnon kaverin raataa itsensä hengiltä varojen puutteessa?

Hän vastaa tusinaa meitä laiskoja korkeakoululaisia.

-- En tietenkään; mutta minä en käsitä minkä vuoksi tarvitset senkin

seitsemät liivit, loputtoman määrän solmioita ja uuden hatun joka

kerta kun tulet kotiin. Luulin että olisit jo päässyt keikariaikasi

ohi, mutta aina se vain puhkeaa jossain uudessa muodossa. Tällä

kertaa muoti vaatii näyttämään hirvittävältä, koska tukkasi on kuin

juuriharja ja sinulla on ruumiinmukainen takki, keltaiset hansikkaat

ja kömpelöt, leveäkärkiset kengät. En sanoisi mitään, jos tuo ruma

asusi olisi halpa, mutta se on maksanut yhtä paljon kuin kunnon

vaatteetkin.

Laurie heitti päätään taaksepäin ja nauroi niin makeasti Jon

hyökkäykselle, että pudotti huopahattunsa maahan. Jo astui sen

päälle, ja Laurie sai nyt sopivan tilaisuuden kehua uutta asuaan,

koska hän saattoi tälläkin hetkellä vain rutistaa pahoinpidellyn

hattunsa kokoon ja työntää sen taskuunsa.

-- Olet kunnon ihminen, jos lakkaat esitelmöimästä. Saan siitä

tarpeekseni viikon varrella, kotiin tultuani haluan pitää hauskaa.

Ja huomenna käyttäydyn kyllä hyvin, maksoi mitä maksoi, niin että

ystäväni ovat minuun tyytyväisiä.

-- Jätän sinut rauhaan, kunhan vain annat tukkasi kasvaa. Vaikka en

olekaan nirppanokka, kieltäydyn jyrkästi näyttäytymästä henkilön

seurassa, joka on kuin joku nuori ammattilaisnyrkkeilijä, huomautti

Jo tosissaan.

-- Tämä vaatimaton muoti edistää opiskelua; siksi olemmekin

omaksuneet sen, selitti Laurie, jota ei ainakaan voinut moittia

turhamaiseksi, koska hän oli vapaaehtoisesti vaihtanut kauniin,

kiharan tukkansa neljännestuuman pituiseen sänkeen. -- Asiasta

toiseen, Jo, tuo pikku Parker taitaa tulla aivan epätoivoiseksi

Amyn vuoksi. Hän ei osaa puhuakaan muusta, hän kirjoittelee runoja,

huokailee kuutamossa ja esiintyy yleensä sangen epäilyttävällä

tavalla. Eikö sinustakin olisi parasta, että hän ajoissa

tukahduttaisi tunteensa? jatkoi Laurie hetken kuluttua ison veljen

huolehtivaan sävyyn.

-- Tietysti; emme halua lähivuosina uusia häitä perheeseen. Hyvänen

aika, mitä ihmettä nuo lapset oikein ajattelevat? Jo näytti niin

järkyttyneeltä kuin Amy ja pikku Parker olisivat olleet vielä alle

kymmenvuotiaita.

-- Aika kuluu ihan huomaamatta, neitiseni. Sinä, Jo, olet vielä

alaikäinen, mutta seuraava järjestyksessä ja jätät pian meidät

suremaan, sanoi Laurie ja pudisti päätään ajatellessaan miten ajat

huononivat.

-- Älä hätäile; minä en ole sitä lajia, johon rakastutaan. Ei minusta

kukaan huoli, ja se onkin onni, sillä jonkun pitää perheessä aina

jäädä vanhaksipiiaksi.

-- Sinä et anna kenellekään tilaisuutta, sanoi Laurie vilkaisten

tyttöön syrjäkarein, samalla kun hänen päivettyneille poskilleen

kohosi vähän väriä. -- Sinä et milloinkaan paljasta luonteesi

hellempiä puolia, ja jos joku sattumalta pääsee kurkistamaan pinnan

alle eikä osaa salata, että pitää näkemästään, silloin sinä kaadat

kylmää vettä niskaan -- ja tulet niin piikikkääksi, ettei sinuun

uskalla katsoakaan, saati koskea.

-- En pidä sellaisesta. Minulla on sitä paitsi niin kiire, etten

jouda vaivaamaan päätäni joutavalla, ja sitten minun mielestäni on

hirveätä hajottaa koti. Älä puhu enää tästä asiasta. Megin häät ovat

panneet meidän päämme niin pyörälle, että puhumme vain rakkaudesta

ja muusta järjettömästä. En tahdo tulla huonolle tuulelle, jutellaan

mieluummin muusta, sanoi Jo sen näköisenä, kuin olisi valmis

kaatamaan kylmää vettä pienimmästäkin ärsytyksestä.

Mitä Laurie lie mielessään miettinyt, hän kuittasi sen pitkällä

vihellyksellä ja lausui julki pelokkaan ennustuksen, kun he erosivat

veräjän luona:

-- Muista minun sanoneen, Jo, sinä olet seuraava.

2