15:nnen aamulla hyökättiin.
Meidän kulkumme Marnen yli oli huomattava saavutus. Se onnistui, vaikka
vihollisen puolustus oli tarkoin järjestetty sitä silmälläpitäen;
samaten tunki 7:s armeija Marnen ja Ardren välillä vihollisen sitkeästi
puolustamiin asemiin. Italialaiset divisioonat, jotka olivat näillä
kohdin, kärsivät varsin ankaria tappioita.
Noin 5 km:n päässä Marnesta etelään kohtasivat hyökkäävät joukkomme
vahvan vihollisosaston, jota ne eivät enää voineet voittaa
kuljettamatta runsaasti tykistöään virran yli. Taistelu pysähtyi.
Marnea ylöspäin ja Ardren suunnalla etenimme hitaasti 16:ntenakin
tuimasti taistellen.
1:sen ja 3:nnen armeijan hyökkäyksestä oli vihollinen peräytynyt
järjestyksessä toisiin asemiinsa. Me olimme kautta koko rintaman
asettuneet lujasti sen eteen.
Jo päivällisen aikaan 16:ntena antoi ylin armeijanjohto käskyn, että
1:sen ja 3:nnen armeijan oli lopetettava hyökkäys ja vetämällä
divisioonia taaksepäin järjestäydyttävä puolustusasemiin. Hyökkäyksen
jatkaminen olisi käynyt liian kalliiksi. Meidän oli tyytyminen
asemiemme parantumiseen, jonka kautta saimme takaisin keväällä 1917
menettämämme kukkulat; samaan aikaan olimme saaneet syvän esikentän.
Taakse siirrettävät joukot tulivat olemaan Saksan kruununprinssin tai
ylimmän armeijanjohdon reservijoukkona. Minä pidin erittäin tärkeänä,
että ne olivat nopeasti liikuteltavissa.
Kun kerran oli täytynyt tehdä raskas päätös 1:sen ja 3:nnen armeijan
hyökkäyksen lopettamisesta, niin oli jatkuva eteneminen Marnen yli ja
joukkojemme jättäminen sen etelärannalle tarkoituksetonta. Oli
kuitenkin mahdotonta vetää heti paikalla joukkoja takaisin, harvat
sillat olivat ankaran tykkitulen, vihollisen lentäjäin pommisateen ja
konekivääritulen alla. Peräytymismahdollisuudet oli järjestettävä,
ennenkuin peräytyminen voi alkaa. Heinäk. 17:ntenä määrättiin, että sen
tuli tapahtua yöllä 20/21 päivän välillä. Marnen eteläpuolella olevilla
joukoilla oli kestettävä vaikeita päiviä ja ne suoriutuivat niistä
sankarillisesti.
Vain Marnen pohjoispuolella, Ardrea ylöspäin noustaessa, luuli ylin
armeijanjohto voivansa vielä jatkaa hyökkäystä saartaakseen Reimsin
tiukemmin ja mahdollisesti valloittaakseen sen. Saksan kruununprinssin
joukot olivat tätä varten saaneet tarvittavat määräykset jo 16:ntena.
17:nnen iltapäivällä neuvottelin 1:sessä armeijassa Rethelissä
hyökkäyksen jatkamisesta Reimsiä vastaan. Minä tehostin nopean
toiminnan välttämättömyyttä, jotta me tälläkin taistelukentällä
säilyttäisimme aloitemahdollisuuden. Esikunnanpäällikön esityksestä
huomasin, että valmistelut tämänkin puhtaasti paikallisen hyökkäyksen
jatkamiseksi vaatisivat useita päiviä. Minulle ei jäänyt muuta neuvoksi
kuin tyytyä tähän. Minä pyysin uudelleen Saksan kruununprinssin
armeijaryhmää muodostamaan kiireesti reservijoukkoja ja viittasin
18:nteen armeijaan ja 9:nnen armeijan oikeaan sivustaan, joiden
vahvistaminen nyt voi käydä välttämättömäksi.
Muita rintamanosia pidin lujina. Ylin armeijanjohto piti lähinnä vielä
kiinni suunnitelmasta, että kruununprinssi Rupprechtin joukot
hyökkäisivät Flanderiin, vaikkakaan toivottua vihollisen heikkenemistä
siellä ei ollut tapahtunut. Tykistön, miinanheittäjien ja
lentäjäjoukkojen siirto rautateitse sinne Reimsin seuduilta oli
järjestelmällisesti alkanut jo 16:nnen iltana. Minä itse matkustin
yöllä 17:nnen ja 18:nnen välillä Rupprechtin armeijaryhmän päämajaan
tutustuakseni vielä kerran valmistusten tilaan. Hyökkäystä
suunniteltiin huhtikuun lopulla seisahtuneen rynnäkön jatkoksi. 4:nnen
ja 6:nnen armeijan tuli suorittaa se Lys-virran pohjoispuolella, ja
tarkoituksena valloittaa Poperingenin ja Bailleulin väliset tärkeät
kukkulat sekä Hazebrookin luona oleva ylänkö.
Juuri ollessani keskusteluissa Rupprechtin armeijaryhmän kanssa 18:nnen
aamulla sain ensimmäiset tiedot, että ranskalaiset äkkiarvaamatta
olivat ryhtyneet tankkihyökkäykseen Soissonsin lounaispuolella. Samaan
aikaan ilmoitettiin Saksan kruununprinssin armeijaryhmästä, että ne
joukot, jotka oli määrätty jatkamaan hyökkäystä Ardrea ylöspäin, ensi
sijassa 20:s jalkaväkidivisioona, oli siirretty taistelukentälle,
osittain automobiileilla. Minä itse annoin heti määräyksen 5:nnelle
jalkaväkidivisioonalle, joka oli asetettu St. Quentinin koillispuolelle
ylimmän armeijanjohdon käytettäväksi ja jonka nopeaa kuljetusta junalla
kaikkiin suuntiin oli etukäteen valmistettu, että se oli siirrettävä
junalla Laonin kautta Soissonsin koillispuolelle lähelle kaupunkia.
Minä johdin neuvotteluja Rupprechtin armeijaryhmässä loppuun asti --
tietysti mitä suurimmassa hermojännityksessä -- ja matkustin takaisin
Avesnesiin. Kruununprinssi Rupprechtin näin tuona päivänä viimeisen
kerran. Seurustelumme oli tälläkin kertaa, kuten aina, sopusointuista.
Avesnesiin saavuin klo 2 iltapäivällä. Kenraalisotamarsalkka oli minua
vastassa asemalla. Lähdimme heti työhuoneeseen. Asema 9:nnen armeijan
vasemmalla ja 7:nnen armeijan oikealla siivellä oli käynyt vakavaksi.
Kenraali Foch oli jo 17:ntenä tuloksettomasti hyökännyt Champagnessa,
Reimsin vuoristossa Ardren ja Marnen välillä ja Marnen eteläpuolella,
ja jatkanut taistelua 18:ntena Reimsin lounaispuolella ja Marnen
eteläpuolella samanlaisella menestyksellä, saaden samaan aikaan
melkoisia aluevoittoja Ourcqin ja Aisnen välillä. Lyhyen, kiivaan
tykkitulen ja kaasusumun jälkeen hän ryhtyi rynnäkköön sellaisella
tankkimäärällä, jota ei tähän asti koskaan ollut ollut yhdessä kohden,
sekä samalla tihein jalkaväkijoukoin. Tällöin käytettiin ensi kertaa
pieniä, matalia, nopeakulkuisia tankkeja, joista voitiin suunnata
konekiväärituli viljapeltojen yli; meidän konekiväärejämme vilja esti,
jolleivät ne seisoneet erikoisilla telineillä. Täälläkin osoittautui
tankkien tuli vähäiseksi. Sitä paitsi nähtiin tankkeja, joita
käytettiin vain henkilöliikennettä varten. Ne kulkivat meidän
linjojemme läpi ja jättivät konekivääreillä varustettuja miehiään
meidän selkämme taakse muodostamaan konekivääripesiä, lähtien uudelleen
noutamaan lisää miehistöä.
Meidän jalkaväkemme ei ollut kaikkialla kestänyt paikallaan. Etenkin
oli perääntynyt Soissonsin lounaispuolella oleva divisioona, jota oli
pidetty taistelukuntoisena. Täällä syntynyt aukko repesi nopeasti joka
suuntaan, erikoisesti Soissonsiin päin. Myöskin sen eteläpuolelle oli
syntynyt pahoja kuhmuja sisäänpäin. Ne kolme vain hiukan levähtänyttä
divisioonaa, jotka täällä olivat varajoukkoina, eivät päässeet ajoissa
ottamaan osaa taisteluun, mutta kykenivät kuitenkin pysyttämään
vihollisen Soissonsin lounaispuolella ja Parcy-Tignyn länsipuolella
olevilla kukkuloilla ja Savières-rotkon luona. Ourcqin ja Marnen
välillä oli rynnäköt torjuttu. Asema Ourcqista pohjoiseen pakotti
vetämään ne joukot, jotka olivat aivan tämän virran eteläpuolella,
hiukan taaksepäin, sillä vihollinen painoi täällä ankarasti.
Tällaiseksi suunnilleen esitettiin minulle asema ensimmäisinä
iltapäivätunteina Avesnesissa. Oli kysymyksessä kenraali Fochin suuri
vastahyökkäys meidän Soissonsin ja Reimsin välillä olevaa kaartamme
vastaan. Englantilaisiakin divisioonia oli tuotu tänne. Vihollisen
hyökkäyksen tukikohta oli Soissonsin suunnalla ja Reimsin
lounaispuolella Ardre-virtaa alaspäin. Tämän kaaren katkaiseminen oli
selvästi Fochin tarkoitus. Ardre-virran luona oli hyökkäys
epäonnistunut, Soissonsin luona se oli johtanut huomattavaan
aluevalloitukseen. Kaikki vastatoimenpiteet, joihin voitiin ryhtyä,
olivat täydessä käynnissä. Ylin armeijanjohto ei toistaiseksi voinut
millään erikoisella keinolla auttaa.
5:nnen jalkaväkidivisioonan, joka oli tulossa Soissonsin
koillispuolelle, täytyi astua junista Ailette-laaksossa, koska
vihollisen tykistö alkoi pian ampua Soissonsin lounaispuolella olevia
rautatieasemia. Siksi sen perilletulo viivästyi, niin ikävää kuin se
olikin.
20:s jalkaväkidivisioona saattoi olla kokonaan 19:nnen illalla perillä.
Joukkoja siirrettäessä automobiileilla voitiin kuljettaa vain
jalkaväkeä ilman hevosia ja ilman ajoneuvoja. Kaiken muun täytyi kulkea
marssikeinoin. Divisioona oli siis täydelleen hajonnut, jalkaväki ilman
säännöllistä muonitusta. Tämä oli koko ajan otettava huomioon
divisioonia käytettäessä.
Muita divisioonia, jotka Saksan kruununprinssin armeijaryhmä oli
lähettänyt liikkeelle, voitiin odottaa vasta myöhemmin. Nekin saapuivat
automobiileilla.
Muuten täytyi odottaa aseman kehittymistä. Marnen eteläpuolella olevia
joukkoja ei käynyt vetäminen pois päätäpahkaa. Järjestyksen
säilyttämiseksi pysytettiin annettu määräys, että joukkojen siirron
Marnen pohjoisrannalle tuli tapahtua 20:nnen ja 21:sen välisenä yönä.
levottomuutta ei joukossa saanut syntyä. Tästä johtui, että pidimme
pitemmän aikaa hallussamme Château-Thierryn länsipuolella olevan
seudun, joka voitiin tyhjentää vasta sitten, kun oli luovuttu Marnen
etelärannasta.
Soissonsin lounaispuolella ja Ardren suunnalla täytyi meidän pakostakin
pysyä asemissamme. Lähipäivät ratkaisisivat taistelun. Vasta sen
jälkeen voisi suunnitella kauaskantavampia sotaliikkeitä.
Rupprechtin armeijaryhmä jatkoi hyökkäysvalmistuksiaan. Sen täytyi vain
valmistautua luovuttamaan muutamia divisioonia. Hyökkäys oli
mahdollinen siitä huolimatta.
18:nnen armeijan ja 9:nnen armeijan oikean sivustan tuottamista
huolista pääsin toistaiseksi. Vihollinen ei voinut hyökätä kaikkialla.
Heinäkuun 19:s oli taas tärkeä. Se kului kuitenkin välttävästi.
Vihollinen ei päässyt enää Soissonsin suunnalla mainittavammin
etenemään. Kauempana etelässä se tosin kulki Soissonsin ja Hartennesin
välisen tien yli, mutta iltapuoleen 20:s jalkaväkidivisioona työnsi
rajulla rynnäköllä sen takaisin. Täten oli asema palautettu entiselleen
sillä suunnalla. Hartennesin lounaispuolella vihollinen pääsi enemmän
etenemään. Ratkaisuun se ei päässyt täälläkään. Amerikkalaisten
hyökkäykset etelämpänä Château-Thierrytä kohti raukesivat tyhjiin
niinkuin edellisenäkin päivänä.
Marnen eteläpuolella ja Marnen ja Ardren välillä murtuivat vihollisen
voimakkaat rynnäköt vielä kerran. Myös Champagnessa oli syntynyt
paikallisia kahakoita.
Kokonaisuudessaan oli asema muuttunut huomattavasti suotuisammaksi.
Niiden joukkojen jäännökset, jotka 18:ntena oli voitu yllättää, olivat
19:ntenä yleensä taistelleet hyvin.
20:ntenä saattoi 5:s jalkaväkidivisioona olla paikallaan Soissonsin
lounaispuolella ja myös uudet divisioonat Ourcqin luona.
Tiedustelin syitä 18:nnen päivän tappioomme. Joukot eivät olleet enää
uskoneet hyökkäykseen. Muuan tuttu divisioonankomentaja kertoi minulle
olleensa 17:ntenä etumaisilla linjoilla ja tulleensa siihen
käsitykseen, että vihollinen oli aivan rauhallinen. Itse asiassa saivat
ranskalaiset joukot tietää hyökkäyksestä vasta muutamia tunteja ennen
rynnäkön alkua. Tiedot, jotka juuri ennen taistelun alkua saapuivat
linjoillemme, eivät enää päässeet tunkeutumaan läpi. Lukuisain,
nopeasti liikkuvien tankkien pikainen eteneminen korkean viljan
keskellä enensi yllättävää vaikutusta. Tämän lisäksi tuli divisioonain
heikentyminen espanjantaudin ja yksitoikkoisen ravinnon vaikutuksesta.
Sillä rintamanosalla, johon kaksi heikkoa divisioonaa oli sijoitettu,
vallitsi sitäpaitsi edellisten taistelujen aiheuttama lamaannus. Kaikki
tämä lisäsi sitä tehoa, minkä vihollinen sai aikaan yllättävällä
hyökkäyksellään. Kun tämä heinäk. 19:ntenä voitettiin, tuli joukkoihin
taas lujuutta.
Ratkaisevasti vaikutti se, että yksityisissä divisioonissa ei yhä
vieläkään tykistö ollut rintaman syvyyden puolesta oikeassa
järjestelyssä. Nämä divisioonat ajattelivat edelleen liiaksi
hyökkäyksen jatkamista. Tämä oli tietysti kiitettävää, mutta niiden
asemassa se merkitsi taktillista virhettä.
Yllätyksen seurauksena on pidettävä sitä, että varajoukkoja tuotiin
hätiköiden tuleen.
Aisnen ja Marnen välillä tapahtuva taistelu vaati yhteistä johtoa.
9:nnen armeijan vasen sivusta Aisnen eteläpuolella alistettiin jälleen
7:nnen armeijan johtoon.
Soissonsin eteläpuolella ja Reimsin lounaispuolella, missä vihollisen
paine oli suurin, torjuimme 20:ntenä ja 21:senä pääasiallisesti
menestyksellä vihollisen voimakkaat joukkohyökkäykset, joissa taas
käytettiin tankkeja runsaasti.
Joukkojen siirto Marnen eteläpuolelta sen pohjoisrannalle yöllä heinäk.
21:stä vasten tapahtui mallikelpoisessa järjestyksessä. Eduksi oli,
että ranskalaiset eivät olleet 20:ntenä hyökänneet täällä. Heidän
rynnistyksensä 21:sen aamuna kohdistui jo tyhjennettyihin asemiin.
Kun saksalaiset joukot oli vedetty pois Marnen etelärannalta sen
pohjoispuolelle, suoristettiin seuraavana päivänä linjat Ourcqin ja
Marnen ja Marnen ja Ardren välillä, jotta sen kautta saavutettaisiin
paikallisia parannuksia.
22:sena oli hiljaista. Vihollisen hyökkäys oli lopullisesti
pysähdytetty. Ratkaisu oli käynyt meidän eduksemme.
Näinä päivinä oli ylimmän armeijanjohdon ratkaistava vaikeita
kysymyksiä. 7:nnen armeijan asema Marneen päin työntyvässä kaaressa oli
selkäpuolen yhteyksiin nähden arveluttava, puhumattakaan rintaman
muodosta, joka oli hyvin epäedullinen.
Ei ollut enää mahdollista jatkaa turvassa kuljetusliikennettä Aisnen
laaksosta Veslen laaksoon. Soissonsin itäpuolella oleva rautatienkaarre
oli kauaskantavien tykkien tuhoisalle tulelle alttiina, kauempana
idässä vielä rakenteella oleva rata, missä työskenneltiin kaikella
voimalla, ei ollut valmis ja sitäpaitsi ainoastaan hätävaraksi
tarkoitettu. Muut kulkuyhteydet eivät joukkojen siirrossa tulleet
kysymykseen. 7:nnen armeijan apujoukot täytyi siksi purkaa vaunuista
jo Aisnen laaksossa tai vielä kauempana pohjoisessa, ja ne
luonnollisestikin väsyivät ennenkuin olivat marssineet
taistelutantereelle. Joukkojen jatkuva vaihto toisiin oli ehdottomasti
välttämätöntä, samoinkuin Sommen ja Flanderin taisteluissa. Vielä oli
kuljetettava yhtä suuret joukot ampumavaroja ja muita sotatarpeita
kaiken muun kuljetuksen ohella. Tätä eivät selkäpuolella olevat
rautatielinjat voineet suorittaa. Automobiilikolonnia ja liikevoimaa,
joita olisi voinut käyttää apuna, ei ollut saatavissa. Meidän olisi
pakko yhtämittaa taistella mitä epäsuotuisimmissa olosuhteissa
vihollista vastaan, jolla oli käytettävänään parhaat ajateltavissa
olevat kulkuyhteydet.
Oli ilman muuta ilmeistä, että meidän strateeginen asemamme tässä
mutkassa oli arveluttava. Jokainen vihollisen saavuttama voitto
Soissonsin tai Ardren luona saattoi käydä mitä kohtalokkaimmaksi. Tämän
mutkan säilyttäminen oli ajan pitkään mahdotonta, uusi rynnäkkö Reimsiä
vastaan näytti toivottomalta.
Lähetin upseereja, m.m. myös kenraali v. Lossbergin,
taistelurintamalle, jotta heidän kauttaan saisin kuvan sikäläisistä
olosuhteista. Ilmeistä oli, että sekä johtajat että joukot Soissonsin
luona olivat vielä 18:nnen päivän taistelujen vaikutelman alaisina;
myöskin kuvattiin kaikkialla joukkojen muonitusmahdollisuudet erittäin
vaikeiksi. Taktillisessa suhteessa eivät esikentät olleet kestäneet
peräytymistaisteluissa. Niistä luopuminen sai aikaan liian helposti
epäjärjestystä takana olevalla pääpuolustuslinjalla.
Ne kuvaukset, joita ylin armeijanjohto sai, pakottivat sen suunnilleen
heinäkuun 22:sen iltana tekemään päätöksen, että joukot oli
peräytettävä Marnelta linjalle Fère en Tardenois--Ville en Tardenois,
ja siirto oli suoritettava heinäk. 26:nnen ja 27:nnen päivän välisenä
yönä. Luonnollisesti neuvottelin koko ajan näistä asioista Saksan
kruununprinssin armeijaryhmän ja 7:nnen armeijan kanssa. Mainitulla
linjalla oli tehtävä tuimaa vastarintaa. Vihollinen tekisi joukoillaan
uusia suurrynnistyksiä. Tämä oli saatava sille kalliiksi. Siirtyminen
Veslen tuolle puolen, Soissonsin ja Reimsin välisen suoran viivan
taakse, tuli kysymykseen elokuun alussa. Ennen tätä oli Veslen
eteläpuolella oleva alue, lähinnä itse Veslen laakso, tyhjennettävä.
Siellä olevat runsaat varastot me tarvitsimme elääksemme.
Peräytymisestä seurasi rintamamme lyhentyminen; meiltä, mutta myös
vastustajiltamme, vapautui voimia, jotka voivat rynnätä muilla kohdin.
18:nnen armeijan ja 9:nnen armeijan oikean siiven jättäminen heikoiksi
olisi nyt ollut varomatonta. Niitä täytyi vahvistaa lisäjoukoilla. Nämä
voitiin ottaa vain kruununprinssi Rupprechtin armeijaryhmästä.
Hyökkäys Flanderissa ei voinut johtaa nopeaan ja ratkaisevaan
menestykseen. Vihollinen oli kaikista merkeistä päättäen valmistunut
siihen. Jos se väistyisi täällä niinkuin Reimsin itäpuolella, emme
voisi saavuttaa ratkaisua. Jos se piti puoliaan, niin kykenivät sen
lukuisat reservijoukot pidättämään meitä Compiègnen suunnalla samalla
tavoin kuin kesäkuun 10:ntenä ja 11:ntenä. Ylin armeijanjohto
päätti luopua tästä rynnistyksestä, asettaa Rupprechtin joukot
puolustuskannalle ja ottaa niistä lisäväkeä 18:nteen, 9:nteen ja
7:nteen armeijaan. Tähän armeijaryhmä kykenikin hyvin.
Tarpeelliset määräykset annettiin. Onnistuisiko meidän ja miten saada
jälleen käsiimme aloite Vesle-asemiin siirtymisen jälkeen, siitä en
vielä voinut sanoa mitään. Herttua Albrechtin armeijaryhmä sai
määräyksen esittää hyökkäyssuunnitelmia.
Ylin armeijanjohto peruutti "esikenttää" koskevat määräykset, mitä tuli
7:nnen ja 1:sen armeijan taisteluihin ja muihin mahdollisiin myöhempiin
peräytymistaisteluihin.
Heinäk. 23:ntena tehtiin meitä vastaan taas tavattoman voimakas
hyökkäys, joka yleensä torjuttiin koko rintamalla voitokkaasti.
Seuraavina päivinä oli vain paikallisia rynnäkköjä, jotka kaikkialla
raukesivat tyhjiin.
26:nnen ja 27:nnen päivän välisenä yönä suoritettiin Marnen rintaman
siirto pohjoisemmaksi järjestelmällisesti ja mitä parhaimman
järjestyksen vallitessa. Kenraali Foch ryhtyi seuraavina päivinä uusiin
ankariin ja nytkin tuloksettomiin hyökkäyksiin, joilla hän pääsi
etenemään hiukan ainoastaan meille taktillisesti epäedullisella
ylängöllä Fère en Tardenois'n luoteispuolella. Joukkojen ilmoitusten
mukaan oli vihollinen kärsinyt raskaita, verisiä tappioita.
Luonnollisesti oli voimainmenetys meidänkin puolellamme hyvin suuri.
Uusien divisioonain saanti oli ehdottomasti tarpeen, kuten
aikaisemmissakin puolustustaisteluissa.
Alueen tyhjentäminen sujui tasaisesti Saksan kruununprinssin
armeijaryhmän ja 7:nnen ja 1:sen armeijan erinomaisen järjestyksen
avulla. Toinen rautatiekaarros oli valmistunut ja helpotti suuresti
työtä.
Elokuun 1:sen ja 2:sen välisenä yönä siirrettiin rintama Veslen taakse,
missä muutamia joukko-osastoja oli valmiina vastaanottoa varten
tilapäisesti kyhätyissä asemissa. Vihollinen seurasi aivan kintereillä
ja ryntäsi kiivaasti Vesleä kohti. Se lyötiin kaikkialla takaisin.
Marnen ja Vesien välillä käyty liikuntapuolustustaistelu oli päättynyt.
Tämän taistelun suorittivat siihen osaaottaneet päälliköt samoinkuin
joukotkin loistavasti. Se varjo, minkä heinäkuun 18:s päivä oli luonut,
oli jälleen pyyhitty pois. Saksalainen soturi oli tämän päivän
jälkeisistä suurista rasituksista huolimatta taistellut hyvin ja tunsi
olevansa vihollistaan etevämpi. Muutamissa divisioonissa oli kyllä
tullut ilmi seikkoja, jotka eivät olleet omiaan ilahduttamaan. Muun
muassa lähetettiin minulle perästäpäin kirjoitus, joka loi hyvin synkän
varjon eräässä divisioonassa vallitsevaan henkeen; lähetin sen 7:nteen
armeijaan lähempää tutkimista varten.
Niinkuin jokaisessa taistelussa, olivat myös heinäkuun 15:nnen
jälkeisissä kamppailuissa tappiot hyvin huomattavat. Etenkin oli 18:s
päivä ja siihen liittyneet puolustustaistelut käyneet meille kalliiksi,
vaikkakin me saimme näistä korjatuksi haavoittuneemme emmekä
menettäneet sanottavampaa määrää vankeja. Mieshukka taisteluissa oli
ollut niin suuri, että meidän täytyi hajoittaa noin kymmenen
divisioonaa ja muodostaa niiden jalkaväestä täytejoukkoja muille
divisioonille. Muut aselajiosastot säilytettiin etupäässä sellaisinaan.
Taistelusta poistetut divisioonat ja muut joukot sijoitettiin eri
kohtiin koko länsirintaman taakse. Näin alkoi heinäkuun lopulla
tavattoman vilkas rautatieliikenne, joka kiihtyi huomattavasti vielä
elokuun alussa ja joka siitä lähtien tuskin enää saattoi hiljetä.
Uupuneita joukkoja oli täydennettävä, niiden tuli saada levätä ja
uudelleen vahvistua.
Minun ei onnistunut saada yksityiskohtaista selvyyttä vihollisen
tappioista heinäkuun 15:nnen jälkeen. Mutta katsoen siihen, että
entente oli käyttänyt taisteluissa suunnattomia joukkoja, ovat sen
menetykset varmaan olleet hyvin tuntuvat eikä suinkaan meidän
tappioitamme pienemmät. Ententenkin armeijat olivat kärsineet; taistelu
on tullut viholliselle yhtä kalliiksi kuin meillekin. Ranska oli pannut
ilmeisesti tuleen paljon Senegalin neekerejä ja myös marokkolaisia,
säästääkseen oman maansa lapsia. Ne kuusi amerikkalaista divisioonaa,
jotka ottivat osaa taisteluun, olivat kärsineet erittäin tuntuvasti
saavuttamatta mitään menestystä. Yksi divisioona näyttää hajoitetun
niiden täydentämiseksi. Yksityisten amerikkalaisten taisteluinnosta
huolimatta kävi amerikkalaisten joukkojen heikko taistelukyky siitä
ilmi, että kaksi urhoollista saksalaista divisioonaa, joita minä tähän
asti olin pitänyt vain keskinkertaisina, 201:nen jalkaväkidivisioona ja
4:s täytedivisioona, olivat useamman viikon ajan kyenneet vastustamaan
paljoa suurempien amerikkalaisten voimien päärynnistystä.
Samoin oli mieshukka ollut suuri englantilaisissa ja italialaisissa
divisioonissa.
Sillävälin oli Rupprechtin armeijaryhmä järjestäytynyt
puolustuskannalle asettamalla hyökkäykseen määrätyt divisioonat
rintamaan ja vaihtamalla toisiin kauan asemissa olleet. Sen
pataljoonain vahvuus oli tyydyttävä. Useat divisioonat eivät olleet
huhtikuusta asti ottaneet taisteluihin osaa. Myös 18:tta armeijaa ja
9:nnen armeijan oikeaa siipeä oli vahvistettu. 18:s armeija oli vielä
Avren siltavarustuksen luona taistellut huonolla menestyksellä. Yksi
pitkälle rintamalle sijoitettu divisioona oli tungettu virtaa vastaan.
Yrityksemme taivuttaa ententen kansat Saksan voittojen avulla rauhaan
ennen amerikkalaisten lisävoimien tuloa oli rauennut. Sotajoukon
jäntevyys ei ollut riittänyt nujertamaan vihollista ratkaisevasti,
ennenkuin amerikkalaiset huomattavin voimin tulivat perille. Olin
täysin tietoinen, että meidän asemamme sen kautta oli käynyt hyvin
vakavaksi.
Elokuun alussa olimme koko rintamalla puolustuskannalla, hyökkäyksestä
olimme luopuneet. Kun viimeisiin taisteluihin osaaottaneet divisioonat
jälleen olivat toipuneet, voitiin ryhtyä uusien päätöksien tekoon.
Hiljaisuus sotatoimissa ei merkinnyt erikoisempaa, hiljaista oli ollut
myös maaliskuun 21:sen ja toukokuun 27:nnen suurten hyökkäysten
keskeytyksen jälkeen. Heinäkuun 15:nnen jälkeiset taistelut olivat
meille maksaneet yhtä paljon kuin nuo hyökkäykset. Levon kaipuu oli
hyvin ymmärrettävä nyt niinkuin ennenkin. Epätietoista oli, antaisiko
vihollinen siihen tilaisuutta.
Luulin vihollisen joko jatkavan hyökkäystään Vesleä kohti, jota vastaan
se työntyi yhä voimakkaammin, tai yrittävän ulottaa sitä Aisnen ja
Oisen välille, missä vihollinen saksalaisten hyökkäyksen pelosta oli
varustautunut vahvasti. Pidin myös mahdollisena vihollisen rynnistystä
Oisen ja Sommen välillä, tai ehkä asemiamme vastaan Albertissa ja Lysin
tasangolla, vihdoin myös Sundgaussa. Mutta otaksuin vain yksityisten
osittaishyökkäysten tulevan kysymykseen, sillä vihollinenkin oli
kärsinyt taisteluista ja tuskinpa yleensä vähemmän kuin me. Hyökkäyksiä
tulikin. Niistä kehittyi myöhemmin suuri taistelu koko rintamalla,
minkä teki mahdolliseksi etupäässä vihollisen saavuttamat melkoiset
voitot elokuun 8:ntena ja 20:ntenä. Ne osoittivat viholliselle
ehdottomasti, että me emme enää olleet entisiä saksalaisia, ja
kannustivat sitä taistelun jatkamiseen.
Elokuun alussa toivoin varmasti voitavan torjua odotettavissa olevat
osittaishyökkäykset ja tehdä vastahyökkäyksiä pienemmässä mittakaavassa
kuin ennen. Erittäin arveluttavissakin tilanteissa oli tähän asti
onnistuttu keksimään strateegisia hätäkeinoja; minulla ei ollut mitään
syytä otaksua, ettei nytkin onnistuttaisi.
Taisteluja odotellessa muodostettiin uusi armeijaryhmä, joka otti
käsiinsä 2:sen, 18:nnen ja 9:nnen armeijan johdon. Ylipäälliköksi tuli
kenraali v. Boehn, yleisesikunnan päälliköksi kenraali v. Lossberg.
Päällikkyyden tuli astua voimaan elokuun 10:nnen ja 15:nnen välillä.
Vielä elokuun ensi päivinä saatoin sanoa kenraali v. Boehnille, että
toivoin voivani antaa hänen johtoonsa lujan rintaman. Valitettavasti
osoittivat tapaukset minun olleen väärässä.
Jos meidän rintamamme osoittautui lujaksi, oli meidän
valtakunnankanslerin kanssa, jolle tapauksista rintamalla jatkuvasti
tehtiin selkoa, tehtävä ratkaisevia päätöksiä. En voinut salata
itseltäni, että minun siinä tapauksessa piti haudata paljon toiveita.
Tässä mielessä neuvottelin herrojen upseerien kanssa; harkitsin juuri
näitä seikkoja, kun saapui elokuun 8:nnen isku.