Vaikea oli ratkaista, missä oli hyökättävä. Tämä oli päätettävä pian.
Joukkojen keskittäminen ahtaalle alalle, suurien ampumatarvevarastojen
ja kaikenlaisten muiden tarpeiden kuljetus rautateitse, joukkojen omat
työt, kuten patteriasemien kiveäminen, teiden naamioiminen,
suojuslaitteiden rakentaminen lentäjille ja ampumahautojen
silloittamislaitteet ja viimein rintamaansijoitus ennen taistelua
kestivät viikkoja, vaativat kaukonäköistä arviointia ja
yksityiskohtaisia esitöitä. Tietysti oli tässä se vaara tarjona, että
kaikki ennen aikaansa tulisi tunnetuksi. Siksi olikin niillä
rintamilla, joilla ei hyökätty, ryhdyttävä töihin, joilla johdettiin
huomiota pois varsinaisista varusteluista ja jotka samalla olivat
perustuksena tuleville hyökkäyksille. Mutta suurin osa käytettävissä
olevista työjoukoista toimi jo aikaisin hyökkäysrintamalla.
Valmistukset muilla paikoin eivät voineet olla perinpohjaisia. Mutta
harhaanjohtamisen mahdollisuus oli kuitenkin. Ja sitä oli täydennettävä
johtamalla puolusttusliikkeitä huolellisesti.
Siitä, mikä olisi valittava hyökkäyskohdaksi, keskustelin
armeijaryhmäin johtajain ja esikuntani herrojen kanssa ja kuulin heidän
mielipiteitään. Kolme kohtaa tuli kysymykseen: Flanderissa Ypernin
Lensin väli, rintamaväli Arrasista St. Quentiniin tai La Fèreen;
Verdunin kummallakin puolella olevat kohdat, linnoitus poisluettuna.
Kaikilla kolmella mahdollisuudella oli, niinkuin aina tällaisissa
tapauksissa, etunsa ja varjopuolensa.
Vahvoja vihollisvoimia oli Ypernin ja Arrasin ympärillä Ailetten
asemien edessä ja siitä itään Verduniin asti, heikoin kohta oli St.
Quentinin kummallakin puolella; pohjoisempana oli vihollisjoukkoja
ollut taajemmassa Cambrain taistelusta saakka.
Pohjoisessa tuottivat pintasuhteet hyökkäykselle vaikeuksia. Lysalangon
kuljettavuus Lillen länsipuolella, jonka kautta päävoimien tuli
hyökätä, oli hyvin riippuvainen vuodenajasta ja ilmastosuhteista. Ei
voinut luottaa siihen, että siellä ennen huhtikuun puoliväliä saattoi
liikkua muualla kuin teillä. Tämä oli hyvin myöhäistä amerikkalaisten
joukkojen saapumisen vuoksi.
Keskimäinen hyökkäysalue ei maanlaatuun nähden tuottanut mitään
vaikeuksia, mutta hyökkäyksen edistyessä oli voitettava Sommen
taistelun aikuiset suppilokentät.
Verdunin luona tapahtuisi hyökkäys hyvin vuorisessa seudussa.
Nämä molemmat hyökkäykset voisivat alkaa vuodenajasta riippumatta.
Taktillisessa suhteessa tuntui keskimäinen alue suotuisimmalta, siinä
oli vihollisen heikoin kohta, maanlaatu ei tuottanut hankaluuksia. Ja
hyökkäys voitiin tehdä milloin hyvänsä.
Strateegisesti katsoen oli pohjoinen hyökkäys siinä mielessä edullinen,
että sen kautta saavutettaisiin suuri, mutta kuitenkin rajoitettu
päämäärä. Sen kautta voisimme lyhentää rintamaa, jos meidän onnistuisi
valloittaa Calais ja Boulogne. Verduninkin luona hyökkäys voisi
aiheuttaa rintamansuoristuksen, jonka arvo oli pikemmin taktillista
laatua. Keskimäinen hyökkäys levisi näennäisesti hyvin laajalle. Se
voitiin estää, jos painopiste siirrettiin Arrasin ja Péronnen väliseen
seutuun, rannikkoa kohti. Jos tämä isku teki aukon, niin oli tietysti
strateeginen menestyksemme suunnaton, sillä silloin me erottaisimme
Englannin armeijan pääosat Ranskan armeijasta ja työntäisimme ne
rannikkoa kohti.
Minä kallistuin keskimäisen hyökkäyksen puolelle. Sen aiheuttivat
aikakysymys ja taktilliset syyt, ensi sijassa vihollisen heikkous.
Tietenkään en voinut olla selvillä siitä, oliko tämä pysyvää laatua.
Taktiikka oli asetettava puhtaan strategian edelle. Ilman taktillista
voittoa ei strateegistakaan voi saavuttaa. Strategia, joka ei ota
huomioon taktiikkaa, on jo etukäteen tuomittu tuloksettomaksi. Ententen
hyökkäykset kolmena ensimmäisenä sotavuonna tarjoavat tästä runsaasti
todisteita.
Kun hyökkäykseen saatavissa olevat divisioonat oli määritelty, samoin
kaikki hyökkäysvälineet, päätettiin, että rynnistys oli tehtävä Arrasin
kaakkoispuolelta Croisillesin ja Moeuvresin välistä ja, jättämällä
Cambrain kaari väliin, Villers-Guislainin ja Oisen välistä St.
Quentinin eteläpuolella. Samaan aikaan oli tehtävä paikallinen
rynnistys La Fèrestä käsin.
Hyökkäyksen valmistelut ja johto vaativat kahden armeijanylikomennon
uusien etappien sijoittamista entisten väliin. 17:s armeijanylikomento,
entinen Italian rintamalla ollut 14:s, jonka päällikkönä oli kenraali
Otto v. Below ja esikunnanpäällikkönä kenraali Krafft v. Dellmensingen,
sijoitettiin 6:nnen ja 2:sen armeijan väliin Arrasia vastapäätä. 18:s
armeijanylikomento, entinen Woyrschin armeijaryhmänkomento, jonka
päällikkönä nyt oli kenraali v. Hutier ja esikunnanpäällikkönä kenraali
v. Sauberzweig, siirrettiin 2:sen ja 7:nnen armeijan väliin St.
Quentinia ja La Fèreä vastapäätä. 17:nnen armeijan raja 6:tta armeijaa
vastaan kulki noin Lensin ja Arrasin puolivälissä ja 2:sta armeijaa
vastaan suunnilleen Moeuvresin luona, 18:nnen armeijan raja 2:sta
armeijaa vastaan suunnilleen Omignon-puron luona ja 7:ttä armeijaa
vastaan aivan La Fèren eteläpuolella.
17:nnen armeijan oli siis hyökättävä Croisillesin--Moeuvresin kohdalta,
2:sen ja 18:nnen armeijan Villers-Guislainin ja La Fèren väliltä;
17:nnen ja 2:sen armeijan piti tehdä kevennyshyökkäyksiä toistensa
hyväksi ja sisäsiivillään katkaista Cambrain kaaressa olevalta
viholliselta paluu ja sitten murtautua Croisillesin ja Péronnen välillä
läpi. 18:nnen armeijan tehtävänä oli yhdessä 2:sen armeijan äärimäisen
vasemman siiven kanssa lähettää hyökkäysjoukkoja eteläänpäin. Armeijain
voimasuhteet ja niiden varustaminen hyökkäysvaunulla oli saatettu
näiden tehtävien mukaisiksi.
17:nnen ja 2:sen armeijan tuli suorittaa pääratkaisu kruununprinssi
Rupprechtin armeijaryhmään kuuluvina. 18:s armeija siirtyi Saksan
kruununprinssin armeijaryhmään. Minulla oli mielessäni marraskuussa
1914 tehty Puolan-retki ja pidin siksi tärkeänä saada mahdollisimman
laajasti vaikuttaa taistelun kulkuun. Se kävi vaikeaksi, kun vain yksi
armeijaryhmä oli johtavana; silloin toiminta kulki liian helposti joka
asiassa korkeamman viraston vaikutuksen mukaan. Saksan kruununprinssin
armeijaryhmän apukeinoja oli käytettävä hyökkäyksen hyväksi
mahdollisimman laajassa mitassa. Ylläesitetty komennon jako teki sen
helpommaksi. Lisäksi tuotti kenraalisotamarsalkalle ja minulle myös
inhimillistä iloa saada hänen keisarillinen korkeutensa kruununprinssi
mukaan ensimmäiseen suureen hyökkäykseen lännessä, kun strateeginen
tilanne sitä vaati. Dynastiset seikat eivät toimintaani määränneet.
Tunnen syvää uskollisuutta kuningastani kohtaan, mutta olen riippumaton
mies enkä mikään liehakoitsija.
Edellytettiin, että hyökkäys laajenisi pohjoisessa Arrasin suuntaan,
etelässä Oisen vasemmalle rannalle.
Harhaanjohtohyökkäyksiä tehtiin, samoin esitöitä tulevia hyökkäyksiä
varten:
kruununprinssi Rupprechtin armeijaryhmässä Ypernin ja
Lensin välillä,
Saksan kruununprinssin armeijaryhmässä etupäässä Reimsin
ja Argonnien välillä,
vastamuodostetussa v. Gallwitzin armeijaryhmässä Verdunin
vanhoilla taistelukentillä,
ja herttua Albrechtin armeijaryhmässä Lothringenissa olevan
Saarburgin ja Markirchin välillä ja Sundgaussa.
v. Gallwitzin armeijaryhmä muodostettiin, kun Saksan kruununprinssin
armeijaryhmä oli venynyt St. Quentinin suunnalle ja sen huomio joutui
liian kauas Verdunistä. Kenraali v. Gallwitz johti välittömästi 5:ttä
armeijaansa, sen ohella armeijaosasto C:tä.
Herttua Albrechtin armeijaryhmään siirrettiin Lothringeniin 19:nnen
armeijanylikomennon nimellä saksalainen eteläarmeijan ylikomento, jonka
päällikkönä oli kenraali v. Bothmer ja esikunnanpäällikkönä eversti v.
Hemmer; viimeksimainittu oli jo idässä samanlaisessa asemassa
osoittanut kuntoaan; armeijanylikomento A otti hoitaakseen
Saarburgin--Markirchin välin.
Kaikilla rintamilla pidettiin joukot puolustusvalmiina siltä varalta,
että vihollinen ryhtyisi hyökkäämään tai tekisi vastahyökkäyksen.
Muutamissa kohdin oli tässä tapauksessa valmistauduttu peräytymiseen.
Tämän luonnoksen mukaan oli tammikuun puolivälistä alkaen
suunnitelmallisesti ja mitä suurimmalla huolella tehty työtä. Jo
helmikuun alussa määrättiin maaliskuun 21:s hyökkäyspäiväksi,
vaikkakaan olosuhteet idässä eivät suinkaan olleet selvät. Sotatilanne
vaati ratkaisua. Muuttaa voi ylin armeijanjohto myöhemminkin, mutta ei
aloittaa alusta.
Armeijanylikomentojen, kenraalimajoitusmestarin, pääintendenttien,
kenttärautatiepäällikön ja suppeamman esikuntani herrain toimenpiteet
täydensivät oivallisesti toisiaan. Matkustaessani rintamilla tulin
vakuutetuksi siitä. Tällöin keskustelin kaikista asiaankuuluvista
kysymyksistä, sovittelin ja autoin. Armeijain ja armeijaryhmäin
esikuntien päällikköjen annoin pitää lyhyitä esitelmiä seudusta,
joukkojen jaosta, tykistötaistelusta, esitöiden nykyisestä kannasta.
Ohjeissani panin suurimman painon kruununprinssi Rupprechtin 17:nnen ja
2:sen armeijan sisempien siipien yhteistyöhön Cambrain kaaren
katkaisemiseksi, koska tästä riippui paljon, ja minusta näytti, että
17:s armeija oli suunnannut katseensa liian aikaisin länteen. Molempien
armeijaryhmien yhteistyöstä 2:sen ja 18:nnen armeijan välisellä
liitoskohdalla neuvoteltiin myös. Valmistustyöt sujuivat suunnitelman
mukaisesti. Kaikkialla ilmeni luottamusta asiaan. Kaikki liittyi yhteen
kuin kellon koneistossa. Varmaa oli, että armeijat määräpäivänä
olisivat taisteluvalmiit.
Pidin tarpeellisena käyttää mahdollista voittoa kiihoitusvälineenä
vihollisen rauhankaipuun lujittamiseksi. Eversti v. Haeften oli
laatinut tästä lentokirjasen. Lähetin sen valtakunnankanslerille, joka
nähtävästi toimitti sen ulkoasiainvirastoon; mitään oleellista ei saatu
aikaan.
Valtakunnankansleri tiesi selvästi aikeemme hyökätä länsirintamalla.
Tällä syyllä oli ylin armeijanjohto kiirehtinyt diplomaattisia
neuvotteluja idässä ja tällähän oli myös perusteltu päätöstä sanoa irti
aselepo Venäjän kanssa. Hän tiesi miten suuren merkityksen me annoimme
hyökkäykselle. Lähetin valtakunnankanslerille myös ilmoituksen
hyökkäysajasta. Mitään muuta keinoa kuin taistelu ei Saksalla ollut,
jolla se saattoi tehdä vihollisen rauhaan taipuvaksi. Tätä varten oli
ensi työksi Lloyd Georgen ja Clemenceaun asemaa horjutettava
sotilaallisen voiton avulla. Ennen ei rauhaa voinut ajatella. Koko
maailma, myös entente, tiesi, että me tekisimme hyökkäyksen lännessä.
Clemenceau puolusti puheessaan, jonka hän muistaakseni piti maaliskuun
6:ntena, selvästi ja jyrkästi sodan jatkamista huolimatta tapahtumista
idässä ja huolimatta tulevasta Saksan hyökkäyksestä.
Tänä hetkenä en voinut uskoa mihinkään oikeusrauhaan. Sopimusrauhan oli
vihollinen tähän asti joka kerta hylännyt. Pitikö meidän asiain
nykyisellä kannalla tarjota sille Elsass-Lothringen, osia Posenista ja
sotakorvausta?
Valtakunnanhallitus ei myöskään maininnut mitään
rauhanmahdollisuuksista. Valtiosihteeri v. Kühlmann, jonka piti johtaa
koko ulkopolitiikkaa, oli ensin Brestissä ja sitten Bukarestissa. Ei
valtakunnankanslerin eikä hänen ollut onnistunut solmia mitään
suhteita, jotka olisivat voineet johtaa rauhaan taisteluja enää
jatkamatta. He lienevät jatkuvasti pyrkineet siihen, huolimatta
ententen torjuvasta menettelystä Brestin kutsuun nähden. Heidän
velvollisuutensa oli, jos mahdollista, säästää kansaa ja armeijaa
tulevilta taisteluilta. Kreivi Hertlingin helmikuun 25:ntenä antama
selitys, jossa hän asettui presidentti Wilsonin helmikuun 11:ntenä
laatiman nootin neljän pykälän pohjalle, ei ollut saanut osakseen
mitään vastakaikua ententen puolelta.
Eversti v. Haeften oli näinä päivinä ollut ulkomailla neuvottelemassa
propaganda-kysymyksistä. Tällöin joutui hän minun tietämättäni
kosketuksiin erään vihollismaan kansalaisen kanssa, joka hyvin tunsi
Lontoon ja Washingtonin asianomaisten virastojen tarkoitukset ja
pyrkimykset. Eversti v. Haeften teki minulle suullisesti selkoa näistä.
Silloiset rauhanehdot olivat niin ankarat, että ainoastaan voitettu
Saksa olisi ne voinut hyväksyä. Eversti ilmoitti minulle edelleen, että
silloinen valtiopäivämies Konrad Haussmann, kuten tämä myöhemmin
vakuuttikin tapahtuneen, ja herra Max Warburg-Hamburg olivat tehneet
työtä rauhan saavuttamiseksi -- kumpikin yhtä huonolla menestyksellä.
Hallitus ei milloinkaan ole maininnut minulle näistä tapahtumista,
luonnollisesti se tunsi ne. Sitä enemmän ihmettelin, ettei sen puolelta
kumottu huhuja, joiden mukaan rauha maaliskuussa raukesi vain
sen tähden, että minä välttämättä vaadin hyökkäystä. Pyysin
henkilökohtaisesti valtakunnankansleria ja varakansleria tekemään sen.
Kumpikaan ei sitä tehnyt eikä myöskään antanut minulle minkäänlaista
selitystä.