Marraskuun 21 päivänä 1916 vaipui keisari Frans Josef ikuiseen lepoon.
Hän oli kaksoismonarkian kansojen koossapitäjä. Tosin hän ei ollut
kyennyt luomaan niiden elämää uudeksi. Hänen valitsemansa neuvonantajat
eivät olleet siihen kyllin vahvoja. Hän oli uskollinen liiton ystävä,
vaikkakaan hän ei voinut unohtaa vuotta 1866, jolloin Preussi ja
Itävalta taistelivat Saksan yliherruudesta.
Huhtikuun alussa 1916 vietettiin Kownossa kenraalisotamarsalkka v.
Hindenburgin 50-vuotista virkariemujuhlaa. Minä pidin lyhyen
puheen ja lausuin tällöin asiaan laajemmin puuttumatta, että
kenraalisotamarsalkka oli ensimmäisenä palvelusvuotenaan ottanut osaa
1866 vuoden sotaretkeen. Tuskin olivat sanani ilmestyneet jossakin
painettuina, kun sain valtiokansleri v. Bethmannilta kirjeen, jossa
sanottiin, että puheeni oli tehnyt Wienissä ikävän vaikutuksen syystä,
että olin maininnut vuoden 1866 sotaretken. Hän pyysi, että estäisin
puheen julkaisemisen. Sitä ei voinut enää tehdä. Minua Wienin hovin
käsitys hämmästytti yhtä paljon kuin Berliinin kirjekin. Vuoden 1866
sotaretki oli vaikuttanut syvästi keisari Frans Josefiin. Sen johdosta
hän menetti luottamuksensa armeijaansa eikä hän enää koskaan koko
sydämellään omistautunut sille, vaikkakin hän sen hyväksi työskenteli
ja piti suuriarvoisina yhtenäisen armeijan vanhoja traditioita. Hänen
kuolemansa tuotti meille korvaamattoman tappion. Murhattu kruununperijä
arkkiherttua Frans Ferdinand ei ollut toimen ja tarmon mies, vaikka
häntä usein sellaisena pidettiin. Hän oli itse asiassa luonteeltaan
horjuva sekä päättäväisyyttä vailla eikä hän suinkaan ollut Saksan
ystävä. Meidän Keisarillinen Majesteettimme näki paljon vaivaa
koettaessaan saada hänessä ja hänen puolisossaan vireille
saksalaisystävällisen mielen. Hänen kuolemansa oli traagillinen ja
hänen murhansa seuraukset olivat kohtalokkaat. Neljän sotavuoden
kuluttua ne saivat aikaan Itävaltaan nähden sen, mitä venäläiset, teon
alkuunpanijat, tarkoittivatkin. Tosin Venäjä itsekin siinä tuhoutui.
Murhatussa vallanperijässä ei myöskään olisi ollut miestä vanhan
keisarin kuoltua tarttumaan kaksoismonarkian peräsimeen. Hajoittavat
voimat olivat sodan aikana liiaksi vahvistuneet. Sekavuus
taloudellisessa elämässä oli päässyt valtaan. Monin paikoin oli kansan
ja sotajoukon henki huonontunut. Väsymys sotaan lisääntyi ja
rauhankaipuu yhä kasvoi. Olisi tarvittu aivan erikoista miestä, joka
olisi herättänyt kaksoismonarkiassa taistelunhalua ja luonut
keisarillis-kuninkaalliseen armeijaan uutta elämää.
Minä näin keisari Kaarlen arkkiherttuana ensi kerran joulukuulla 1914.
Hän teki kovin nuorukaismaisen vaikutuksen. Marraskuun alussa 1916
tapasin hänet uudelleen. Hän oli kehittynyt ja käynyt miehekkäämmäksi.
Hän puheli selvästi sotilaallisista kysymyksistä. Mutta hänen uuden
korkean asemansa taakka oli käyvä hänelle liian raskaaksi. Levottomuus
valtasi hänen olemuksensa. Hän ponnisteli paljon ja antoi myöten paljon
sekä monessa asiassa. Hän tunsi kaksoismonarkian sisäpoliittiset
vaikeudet, hän ajatteli Habsburgien suvun alaista liittoa Itävallan
kansojen kesken, mutta hän ei kuitenkaan voinut taivuttaa Unkaria
vähemmän itsekkääseen politiikkaan eikä saanut sitä peruuttamaan
elintarvesulkua Itävaltaan. Luonteenomaista hänen toiminnalleen oli
tshekkiläisjohtajien armahdus, vaikka nämä julkisesti olivat
työskennelleet monarkiaa vastaan. Näin hän ilmaisi olevansa huolissaan
tshekkiläisliikkeen johdosta ja paljasti hallituksen sekä monarkian
koko heikkouden. Siitä oli vain seurauksena, että hajoittavat
kansalliset pyrkimykset saivat uutta virikettä ja että saksalaisissa,
jotka pysyivät uskollisina vanhalle keisarisuvulle, epäluulo kasvoi.
Myöskin armeija tunsi itsensä loukatuksi, ja erikoisesti sen
saksalaiset upseerit sekä sotilaat, jotka vanhalla urhoudella
taistelivat keisarihuoneen ja kaksoismonarkian puolesta. Hyvin monet
heidän saksalaisista veljistään olivat sen vuoksi tappotantereella
kaatuneet, että tshekkiläiset olivat menneet vihollisen puolelle.
Keisari ei ollut mikään luja liittolaisuuden kannattaja, mutta hän
pysyi kuitenkin Saksan rinnalla. Hän harrasti rauhaa, mutta pyrkiessään
sitä aikaansaamaan hän meni liian pitkälle kirjeissä, jotka hän
kirjoitti langolleen, prinssi Sikstukselle.
Itävalta-Unkarin armeijan ylimmän päällikön asemastaan keisari Kaarle
oli erittäin arka. Hänen toivomuksensa mukaisesti muutettiin ja jonkun
verran lievennettiin neliliiton korkeinta sodanjohtoa koskevia
määräyksiä. Hän ei ollut sotilasluonne, mutta hän tahtoi kuitenkin
tehdä parhaansa armeijan hyväksi.
Keisarinna Zita, jolla oli suuri vaikutusvalta puolisoonsa, harrasti
innokkaasti politiikkaa. Hän oli, ikävä kyllä, kokonaan meitä vastaan,
ja häntä johtivat papit, jotka eivät olleet meidän ystäviämme.
Ulkoasiainministeriksi tuli kreivi Czernin, viisas maailmanmies,
sivistynyt ja rakastettava persoonallisuus, joka oli Wilhelmstrassen
herroja paljon etevämpi. Muutoin kulki hän samoja latuja kuin
Berliinissä oleva valtiokanslerikin. Hän pyrki rauhaan, mutta yhdessä
Saksan kanssa. Hän oli uskollinen, se mainesana hänestä on säilyvä. Hän
osoittautui siinä suhteessa lämpimäksi ja tavattoman taitavaksi
kaksoismonarkian asiain valvojaksi. Rauhallisen varmasti hän suhtautui
keisarilliseen herraansa. Siitä huolimatta hän mukautui keisarin
tshekkiläisille suomaan armahdusjulistukseen ja tämän epäselvään
kansalliseen politiikkaan. Hän jäi virkaan, vaikka hän ei armahdusta
kannattanutkaan ja vaikka hän näki, että se oli merkkinä
kaksoismonarkian häviön alkamisesta ja vaikeutti rauhan tuloa sekä
vahvisti ententen voiton toiveita.
Minä persoonallisesti olin suuresti mieltynyt häneen ja keskustelin
mielelläni hänen kanssaan. Mutta Wilhelmstrasselta liikkeellelähteneitä
kulkupuheita minun "diktatuuristani" hän, ikävä kyllä, liian
herkkäuskoisesti toisti. Usein todistin hänelle, kuinka löyhä hänen
otaksumansa oli. Hänen joulukuun 11:ntenä 1918 tekemänsä valtiollinen
tunnustus ei hämmästyttänyt minua, kun tunsin hänen käsityksensä
sodasta.
Kenraali v. Arz tuli Itävalta-Unkarin armeijan yleisesikunnan
päälliköksi kenraali v. Conradin sijaan, joka sai sotajoukkojen
päällikkyyden Tirolin rintamalla. Minun ja kenraali v. Conradin väliset
suhteet olivat käyneet yhä luottamuksellisemmiksi. Sen vuoksi
herättikin hänen virasta luopumisensa minussa vilpitöntä persoonallista
surua.
Suhteeni kenraali v. Arziin oli kehittyvä vielä läheisemmäksi. Hän oli
vakaumukseltaan Saksan valtakunnan ja armeijan ystävä. Kesäsotaretkellä
1915 hän oli ollut Itävalta-Unkarin 2:sen armeijaan kuuluvan VI:n
armeija-osaston päällikkönä ja suorittanut sen tehtävän mitä
läheisimmässä yhteydessä saksalaisten joukkojen kanssa tavalla, joka
herätti saksalaisissa arvonantoa häntä ja hänen miehistöään kohtaan.
Ollessaan 1:sen armeijan ylipäällikkönä Siebenbürgenissä hän sai
armeijallaan aikaan kaiken, mitä siltä sen kokoonpanon vuoksi saattoi
odottaa. Hän toimi hyvän yhteishengen säilymiseksi armeijassaan olevien
saksalaisten ja itävalta-unkarilaisten joukkojen välillä, joiden
kehityksestä hän piti vakavaa huolta. Henkisesti ei hän ehkä ollut niin
joustava kuin kenraali v. Conrad, mutta hän oli tervekäsityksinen
sotilas, joka koki kohottaa Itävalta-Unkarin armeijaa ja hankkia sille
omasta maasta kaiken, mitä se tarvitsi. Hän teki kaiken mahdollisen
saavuttamatta kuitenkaan mitään ratkaisevaa. Hän kehittyi sitä
pitemmälle, kuta kauemmin hän oli virassaan. Kenraali v. Arz otti
sotatoimiosastonsa päälliköksi kenraali v. Waldstättenin, kyvykkään
ja kunnianhimoisen upseerin, joka ansaitsi päällikkönsä ja
Itävalta-Unkarin armeijan luottamuksen.
Hyvä yhteistyö Itävalta-Unkarin armeijan ylikomennon kanssa oli edelleen
taattu.