Samalla kuin itärintaman ylipäällikön toimipiirissä tehtiin hiljaista
työtä armeijan ja vallatun alueen hyväksi, jatkoivat sotatapaukset
kulkuaan.
Menestyksemme Serbiaa ja Montenegroa vastaan olivat marras- ja
joulukuussa 1915 aiheuttaneet neljännen Isonzon taistelun ja joulun
aikaan samana vuonna Itävalta-Unkarin rintaman eteläosaa vastaan
venäläisten hyökkäyksen, jota kesti aina tammikuuhun 1916 saakka.
Molemmat päättyivät siten, että liittolaisemme torjui vihollisen
täydellä menestyksellä.
Molempien ylimpäin armeijanjohtojen oli nyt tehtävä päätöksensä vuoden
1916 sotaretkeä varten. Molemmat yrittivät päästä hyökkäyksen avulla
ratkaisuun. Saksan ylin armeijanjohto aikoi hyökätä Verduniä vastaan,
Itävalta-Unkarin armeijan ylikomento Tirolista Italiaan.
Koko itärintaman täytyi tämän vuoksi luovuttaa pois joukkoja ja ryhtyä
torjumaan varmuudella odotettavia venäläisten hyökkäyksiä. Verdun oli
strateegisesti oikein valittu hyökkäyskohdaksi. Tämä linnoitus oli aina
ollut erittäin arka hyökkäysaukko meitä vastaan ja se uhkasi
tavattomasti selkäpuolen yhteyksiämme, kuten syksy 1918 oli mitä
räikeimmin osoittava. Jos olisi onnistunut valloittaa edes Maasin
oikean rannan varustukset, niin olisi sekin meille ollut täysi
menestys. Strateeginen asemamme länsirintamalla ynnä joukkojemme
taktilliset elinehdot St. Mihielin kaaressa olisivat suuressa määrin
parantuneet. Hyökkäys alkoi helmikuun 21:senä ja varsinkin ensi päivinä
se joukkojemme loistavain ominaisuuksien vuoksi menestyi erinomaisesti;
mutta se tehtiin kapealla alalla ja jotenkin pian pysähtyi. Maaliskuun
alussa oli maailmalla vielä eheänä vaikutus saksalaisten voitosta
Verdunin edustalla.
Itävalta-Unkarin armeijan hyökkäyksen Tirolista Ylä-Italiaan piti
tapahtua vasta huhtikuun lopussa ja toukokuun alussa. Tirolin huonojen
rautatieolojen vuoksi täytyi valmistuksiin ryhtyä jo sangen varhain.
Jotta hyökkäys Verduniä vastaan kävisi mahdolliseksi, täytyi
saksalaisen itärintaman lähettää länteen raskasta tykistöä. Ylin
armeijanjohto oli muuten kutsunut taas takaisin Serbiasta sinne
lähetetyt divisioonat. Itävalta-Unkarin armeijan ylikomento taas oli
heikontanut tuntuvasti itärintamaa Italian rintaman hyväksi.
Kummallekin hyökkäykselle täytyi sitten käydä niin, ettei ensimmäistä
menestystä voitu voimain puutteen vuoksi edelleen kehittää. Verdunin
luona ei ehkä olisi aivan paljon tarvittu, jotta olisi päästy meille
edes johonkin määrään edulliseen päätökseen, hyökkäys kun sentään oli
taktillisesti rajoitettu.
Hyökkäys Italiaa vastaan sen sijaan suurena sotatoimena oli sitä
laatua, että sen todellinen menestyminen edellytti jo alunpitäen
tuntuvasti enemmän voimia kuin yleensä oli käytettävänäkään. Tämä tunne
lieneekin ollut syynä siihen, että itärintamaa niin tuntuvasti
heikonnettiin, vaikka se venäläisten melkoisen ylivoiman vuoksi
epäilemättä oli vaarallista, siinäkin tapauksessa, että Italiassa
olisi saatu ratkaiseva voitto. Näyttää siltä, kuin venäläisten
talvihyökkäyksen onnellinen torjuminen olisi saanut Itävalta-Unkarin
pitämään itseään turvattuna.
Olisiko molempain ylimpäin armeijanjohtojen ollut mahdollista joko
ryhtyä toisiin sotatoimiin taikka tehdä Italiaa vastaan yhteinen
hyökkäys, sitä en voi arvostella. Sodan ratkaisua ei missään
tapauksessa ollut mahdollinen saavuttaa Italian rintamalla. Ratkaisu
oli lännessä, Ranskassa. Siellä saatoimme esiintyä kyllin voimallisina
vasta kun venäläinen oli nujerrettu. Ajatukseni suuntautuivat
Romaaniaan. Siitä riippui, kummalle puolelle vaaka kallistui. Sen
aikeista oli päästävä selvyyteen. Jos se olisi meihin liittynyt,
vaikkapa vain painostuksestakin, olisi samalla Venäjän armeijan sivusta
ratkaisevasti kierretty. Täällä oli mahdollinen saada suuria aikaan.
Jos taas Romaania meidän painostuksemme johdosta kääntyi ententen
puolelle, niin sittenhän tiesimme, miten meidän oli meneteltävä.
Saatoimme toimia ilman ajan hukkaa ja joukoilla, jotka meillä silloin
oli paikalla.
Balkanilla ja Vähän-Aasian sotanäyttämöillä neliliitto
oli puolustuskannalla. Ainoastaan Bagdadin eteläpuolella
kenraalisotamarsalkka v. der Goltz valmisteli iskua englantilaisia
vastaan Kut-el-Amaran luona.
Turkin asema oli melkoisesti parantunut ententen luovuttua
Gallipolin-yrityksestään.
Mitä entente aikoi tehdä 1916, ennenkuin Ranskan armeijan täytyi
keräytyä Verdunin luo, siitä minulla ei ole tietoa. Näytti siltä, että
se itse valmisteli kaikilla rintamilla suuria hyökkäyksiä, niinkuin
luonnollista olikin.
Venäläisten etenemisellä Armeeniassa, josta oli keväällä 1916
seurauksena Trapezuntin ja Erzerumin valloitus, ei ollut strateegista
merkitystä. Venäläisillä oli turkkilaisiin verraten suuri ylivoima ja
edullinen asema.
Englantilaisten toimenpiteet Persiassa, Mesopotamiassa ja Siinain
niemellä eivät myöskään tarkoittaneet Turkin armeijan tuhoamista, vaan
ainoastaan paikallisia valloituksia brittiläiselle maailmanvallalle.