Kaukana suurista ratkaisuista tapahtui helmikuun puolivälistä alkaen
taisteluita Pregelin pohjoispuolella. Niissä käytettiin molemmin puolin
vain nostoväkeä ja maanpuolustusjoukkoja, ja ne olivat vailla
strateegista merkitystä, mutta siitä huolimatta ne meitä askarruttivat,
ja vaativat paljon huomiota.
Helmikuun alussa venäläinen vielä oli Tilsitin koillispuolella Preussin
alueella ja täydellä syyllä voitiin toivoa, että tämäkin pieni kaistale
Saksanmaata voitaisiin vihollisen käsistä riistää. Tämä tehtävä
uskottiin Königsbergin kuvernöörille, kenraali v. Pappritzille, jonka
piti se suorittaa paikalla olevalla nostoväellä, jonkun verran tykistöä
apunaan. Tauroggen vallattiin helmik. 18:ntena.
Tauroggenin nimeen liittyy maailmanhistoriallisia muistoja ja
molemmille nyt toisiaan vastaan taisteleville valtakunnille on
luopuminen siltä tieltä, jonka varressa Saksan ja Venäjän ystävyyden
merkkinä Tauroggen on, merkinnyt onnettomuutta.
Lepo, joka tämän jälkeen jälleen seurasi Pregelin pohjoispuolisella
alueella, rikkoutui väkivaltaisesti maalisk. 17:ntenä, jolloin
Memelin ja Tauroggenin luona maahan hyökkäsi venäläisiä reservi-,
maanpuolustus- ja rajansuojelusjoukkoja. Tämä oli meille yllätys,
meillä oli vielä kaikkialla täysin määrin työtä.
Tosin oli kuulunut huhuja, että Venäjän puolelle Memelin kohdalle
koottiin vihollisvoimia. Mutta usein ennenkin oli kulkenut huhuja.
Tähän saakka ne eivät olleet toteutuneet. Eikä nyt ollut minkäänlaista
sisäistä todennäköisyyttä, että venäläiset niissä seuduissa ryhtyisivät
toimiin.
Venäläisiä joukkoja tunkeutui Memeliä kohti, jonka nostoväki jätti.
Saimme tästä tiedon eräältä telefonineidiltä, joka soitti meille ja
vielä antoi tietoja, kun venäläiset jo olivat postitoimistossa.
Koetin hankkia tälle nuorelle tytölle, neiti Erica Röstelille, II
luokan rautaristin. Se ei ollut mahdollista. Hän sai myöhemmin
valtiolta kultakellon.
Venäläinen valloitti samaan aikaan Tauroggenin ja tunkeutui tuimasti
Tilsitiä kohti. Muiden rintamain taistelut olivat kuluttaneet reservit.
Nyt täytyi II:n armeijaosaston sijaiskenraalikomennon lähettää
Stettinistä täydennyspataljoona; tämä osoittaa, kuinka olimme
kuluttaneet varamme vähiin ja kuinka ankarasti helmikuun alusta pitäen
käydyt taistelut olivat jäytäneet voimiamme. Maaliskuun 21:senä Memel
jälleen oli vapautettu ja 22:sena vastustajalta vielä otettiin 3000
henkilöä, jotka se oli mukanaan raastanut. Venäläiset olivat
mellastaneet uskomattomasti. Tauroggen vallattiin maalisk. 29:ntenä.
6:s ratsuväkidivisioona sijoitettiin tuohon seutuun ja se suojeli nyt
rajaa Liettuan puolella.
Itä-Preussi vapautettiin täten uudelleen ja säästyi siitä pitäen
vihollisen hyökkäyksiltä. Voitiin ryhtyä saattamaan sitä ennalleen.
Päämaja oli helmikuun puolivälistä Lötzenissä. Minä olin huhtikuun
alkuun saakka viettänyt raskaita päiviä. Niistä toiveista, joita
minulla oli ollut talvitaistelun välittömään strateegiseen hyötyyn
nähden, minun täytyi luopua. Taktillisesti se oli onnistunut, se seikka
tuotti minulle tyydytystä. Olin tyytyväinen, että suuriruhtinaan suuret
hyökkäykset olivat menneet myttyyn ja me kaikkialla majailimme
vihollismaassa. Mutta ratkaisu taistelussa Venäjää vastaan, ja sitähän
sisimmissä ajatuksissani ja tunteissani lähinnä haudoin, oli astunut
vain askeleen lähemmäksi. Venäläisten suuri voimankulutus Itä- ja
Länsi-Preussissä tuli myöhemmin Galitsian sotatoimien hyväksi.
Venäläisten tappiot sitä paitsi olivat meidän tappioihimme verraten
tavattoman suuret. Eivät edes Venäjän ihmisvarat voineet ilman muuta
ajan pitkään korvata niin suurta hukkaa.
Eri taktilliset tilanteet olivat vaatineet koko sielullisen
joustavuuteni. Kaikkea ei ole mahdollinen kirjoittaa paperille, ylpeitä
toiveita, sydämen epäröimistä, pettymystä, päätökseen johtavaa
mielentaistelua, milloin minkin asian tuottamaa mielipahaa. Mahdotonta
on kuvata kahnauksia, joita monessa tilaisuudessa täytyi voittaa,
mahdoton kertoa sitäkään, mitä tunsin joukkojen puolesta, joiden
kaikkein kehnoimmalla säällä täytyi kestää talvisodan rasitukset.
Myöhemmin sain Lötzenissä kokea parempia aikoja. Asuntomme ja
virkahuoneemme olivat ahtaat, mutta viihdyin niissä hyvin. Mielelläni
muistelen tuota aikaamme ystävällisessä Itä-Preussin pikkukaupungissa.
Taisteluiden vielä kestäessä oli selkäpuolen asemain varustaminen
meidän tärkeimpiä tehtäviämme. Preussin koko itärajalle syntyi
piikkilanka-aita, joka oli ensimmäinen näyte myöhemmin täydennettävistä
varustuksista. Minun vaatimuksestani muodostettiin hätäpikaa
opetetuista, kenttäpalvelukseen kelpaamattomista, mutta työkykyisistä
miehistä useita varustuspataljoonia. Usein näiden täytyi työskennellä
vihollisen tulessa ja alttiiksiantautuvasti ne sen tekivät. Sana
"Schipper" (lapiomies) on kunnianimitys. Myöhemmin varustuspataljoonat
otettiin itärintamalta pois ja lähetettiin länsirintamalle.
Ylimmän armeijanjohdon määräyksestä muutettiin divisioonat läntisellä
rintamalla siten, että niihin 4 rykmentin sijasta tuli vain 3, 12
pataljoonan sijasta 9. Mekin teimme samoin. Sen kautta saatiin enemmän
strateegisia yksiköitä, liikkuminen kävi helpommaksi, mikä kieltämättä
oli suuri etu. 9 pataljoonan divisioona on kuitenkin taktillisesti
liian heikko, esikunta- ja hallintolaitokset kaikkineen liian suuret.
Sodan jälkeen olisin ehdottomasti kannattanut voimakasta divisioonaa.
Tulevaisuus on osoittava, mitä kauniista ja ylpeästä armeijastamme nyt
tulee, armeijasta, joka sotilaallisesti ala-arvoisten liittolaisten
rinnalla on nämä neljä vuotta puoliaan pitänyt, jopa maailmaa uhmannut
ja melkein koko kotimaan suojellut sodan kauhuilta. Onko moinen armeija
katoava? Tekeekö saksalainen vielä kerran itsemurhan? Sitä en voi
koskaan uskoa. Saksalaiset, nuo 70-80 miljoonaa saksalaista, löytävät
vielä toisensa ja luottamuksen itseensä. Muistaen tämän sodan valtavat
sotilaalliset suurtyöt he eivät unohda, mikä merkitys lujasti
yhteenliitetyllä armeijalla on.