Vuoden 1914 sotaretki ei saanut aikaan ratkaisua. Kuinka siihen oli
vuonna 1915 pyrittävä, siitä en voinut luoda itselleni käsitystä.
Vuoden vaihteessa oli muodostettu neljä uutta armeijaosastoa, joiden
piti helmikuussa olla taistelukunnossa. 1914 syksyllä uusia joukkoja
muodostettaessa saadut kokemukset oli otettu varteen. Nämä
joukko-osastot olivat taistelutehoisemmat kuin silloiset muodostukset,
sillä jokaiseen komppaniaan oli annettu kantajoukko sotaa kokeneita ja
erikoisen kunnollisia upseereja, aliupseereja ja sotamiehiä.
Korkeammatkin paikat oli sangen hyvin täytetty. Minä toivoin
luonnollisestikin, että nämä neljä armeijaosastoa lähetettäisiin itään,
jotta voisimme antaa Venäjälle edelleenkin iskuja ja heikontaa sen
vastustusvoimaa, sikäli kuin omat voimamme sallivat. Suunnittelimme
Itä-Preussissa uutta taistelua. Strateegisesti se olisi ollut aivan
mahdollinen Karpaateillakin, jos Unkarin rautateitä olisi rauhan aikana
paremmin kehitetty.
Jo vuodenvaihteessa Itävalta-Unkarin armeijan ylikomento pelkäsi, että
Przemysl keväällä kukistuisi ja lisäksi se pelkäsi, että Unkariin
hyökkäisi suuri vihollisen sotavoima, Siellä venäläinen oli jatkanut
hyökkäystään kenraali Boroevicin armeijaa vastaan ja saanut haltuunsa
Karpaattien harjanteen. Kenraali v. Conrad tahtoi nyt itse ryhtyä
suurisuuntaiseen vastahyökkäykseen ja samalla päästää Przemyslin
piirityksestä.
Minusta näytti olevan syytä tukea Itävalta-Unkarin armeijaa
Karpaateilla sen sisällisten olojen vuoksi; siihen oli sitäkin enemmän
syytä, kun Venäjän armeijaan ei muualta voitu tarmokkaasti päästä
käsiksi. Kysymyksenalaista vielä oli, oliko se Itä-Preussissä
mahdollista; emme vielä tienneet, saisimmeko oikeuden käyttää noita
neljää joukko-osastoa. Minun täytyi sentähden kannattaa saksalaisten
voimain lähettämistä Unkariin, ottamalla niitä itärintaman ylipäällikön
käskynalaisista joukoista. 9:s armeija oli Puolassa sangen suppealla
alalla. Asemat olivat parhaillaan syntymässä. Maailmansota oli
opettanut, että asemasodassa puolustuksen rintamaleveydet voivat olla
melkoista suuremmat kuin oli tähän saakka otaksuttu. 9:nnestä
armeijasta voitiin ottaa koko monta divisioonaa muualla käytettäväksi.
Rintamahyökkäysten jatkamista täällä tai Pilitzan eteläpuolella, jota
eräältä taholta ehdotettiin, en voinut hyväksyä. Unkarin rintamaa
varten vapautettiin II:n armeijaosaston ylikomento, 1:nen
jalkaväkidivisioona ja 48:s reservidivisioona, sitä paitsi yksi
vahvistettu kolmen rykmentin brigaadi, josta myöhemmin muodostettiin
kaartindivisioona, ja 5:s ratsuväkidivisioona. Samalla tuotiin vielä
lisää reservejä itärintaman ylipäällikön käytettäväksi. Jos luvattujen
apujoukkojen kanssa kenraali v. Conradin aikoma hyökkäys voitiin
toteuttaa, oli se parempi kuin pelkkä torjuminen.
Kenraali v. Conrad puolestaan päätti mikäli mahdollista heikontaa
Serbian rajalla olevia joukkoja ja kuljettaa Karpaateille kaikki, mitä
suinkin liikeni. Hän aikoi päävoimillaan Uzsokin ja Duklan solain
väliltä suunnata pääiskun Przemysliä kohti. Idempänä piti saksalaisten
joukkojen itävalta-unkarilaisilla joukoilla vahvistettuina seurata
saksalaisena etelä-armeijana päävoimain etenemistä Przemysliä kohti ja
olla päävoimain oikeanpuolisena sivustaporrastuksena.
Saksalainen eteläarmeija, jonka komentaja, kenraali v. Linsingen, oli
erinomaisen huolellinen ja tarmokas johtaja, oli siksi heikko, ettei
sillä voitu kiertoliikettä suorittaa. Sen olisi täytynyt kaartaa kaukaa
Bukovinan kautta. Ei rautatieverkkokaan soveltunut semmoisiin
aikeisiin.
Meidän keskustellessamme sotatoimista yllätti minut ylimmän
armeijanjohdon sähkösanoma, jonka mukaan minusta oli tullut
eteläarmeijan yleisesikunnanpäällikkö.
Kenraalisotamarsalkka v. Hindenburg ei tahtonut erota minusta.
Seikkaperäisessä kirjelmässä hän Hänen Majesteetiltaan pyysi, että minä
saisin jäädä hänen luokseen ja entiseen toimeeni.
Samoin kuin silloin Insterburgissa hyvästelin kuitenkin nytkin
esikunnan ja astuin uuteen toimeeni, ollen kuitenkin varma siitä, että
pian saisin palata takaisin.
Matkalla Karpaateille keskustelin Breslaussa kenraalien v. Conradin ja
v. Falkenhaynin kanssa, ja tässä keskustelussa sovittiin lähemmin
rintamasijoituksen ja sotatointen yksityisseikoista. Erityisesti
harkittiin sotajoukkojen varustusta. Kenraali v. Conrad ei
pitänyt vuoristovarustusta tarpeellisena. Tullessani myöhemmin
rintamaansijoitusalueelle huomasin, että ehdoton pakko vaati sitä.
Kiireimmiten ryhdyin sitä hankkimaan.
Väestö otti meidät Unkarissa vastaan sangen lämpimästi, samoin kuin
myöhemmin Siebenbürgiäkin vapauttaessamme. Mutta kun olimme
velvollisuutemme tehneet, katosi kiitollisuuden tunne sangen nopeaan.
Tapahtui kaikenlaista semmoista, joka teki sotajoukkojemme elämän
ikäväksi. Magyarit ovat voimallista isäntävalta-kansaa, mutta heiltä
puuttuu Itävalta-Unkarin yhteisten etujen käsitys, eivätkä he ota
huomioon Unkarissa eläväin lukuisain kansallisuuksien oikeutettuja
toiveita ja tarpeita. Unkari oli kaksoismonarkian vahvempi osa ja se
väärinkäytti tätä asemaansa pakottaakseen koko valtakunnan onnettomaan
ulkopolitiikkaan Serbiaa ja Romaaniaa kohtaan. Me sallimme tämän
valitettavasti.
Etelä-armeijan ylikomennon päämaja oli Munkacsissa. Kenraali v.
Linsingen ja minä teimme sieltä matkan rintamaansijoitusalueen
kautta ja asetuimme yhteyteen läheisten komentoviranomaisten ja
Itävalta-Unkarin joukkojen kanssa, jotka jo olivat vuoristossa ja
joiden piti eteläarmeijaan liittyä.
Joukoista ei ollut pidetty riittävää huolta, yhtä vähän asemain
rakentamisesta kuin majoituksestakin. Paljon laiminlyötyä oli nyt
korjattava.
Eräällä käynnillä metsävuorilla tapasin vahdin. Hän sanoi minulle
ilmoituksensa vieraalla, en tiedä millä kielellä. Eivät mukanani olleet
itävalta-unkarilaiset upseeritkaan sitä ymmärtäneet. Täten sain
käsityksen niistä vaikeuksista, joita tämän armeijan täytyi voittaa.
Niitä vielä lisäsi se, että rykmenteissä kansallisuudet olivat
melkoisesti sekaisin, jotta ne olisivat luotettavammat. Tshekkiläisiä
ja romaanialaisia rykmenttejä oli mennyt vihollisen puolelle. Nämä
kansallisuudet hajoitettiin nyt moneen rykmenttiin. Tästä
toimenpiteestä ei ollut apua. Se heikonsi hyvin olennaisesti urheitten
unkarilaisten ja erikoisen kunnollisten saksalaisten rykmenttien
sisällistä arvoa. Sitä paitsi se aivan tavattomasti lisäsi kielellisiä
vaikeuksia.
Täälläkin, kuten syyskuussa 1914 Neu-Sandecissa käydessäni, sain sen
vaikutuksen, että kaikki ne kansaheimot, jotka eivät kuulu
vallitseviin, ovat täydelleen takapajulla. Niinpä tulin eräällä
retkellä käyneeksi hutsulien kylissä. Tämän onnettoman heimon asumukset
ja köyhyys jäivät ainiaaksi mieleeni. Kuinka toisin ovat viisaitten
ruhtinaitten toimesta asiat Saksassa ja kuinka korkealla ovat meillä
Itävalta-Unkariin verraten kulttuuri ja edistys. Nähdessäni nämä
hutsulikylät minulle selvisi, ettei tämä kansa voinut tietää, minkä
puolesta se taisteli. Itävalta-Unkari on laiminlyönyt sanomattoman
paljon; liittolaisvaltana olisi meidän tullut osata se estää. Jos
kaksoismonarkia ja sen armeija olisivat tehneet puoletkaan siitä, mitä
Saksa täydellä syyllä saattoi niiltä odottaa, niin ei ainakaan
saksalaisia joukkoja olisi siihen määrään tarvittu Itävalta-Unkarin
rintamain tueksi; meiltä olisi kaiken aikaa riittänyt enemmän voimia
länteen. Tosin Itävalta-Unkarikin puolestaan syyttää sitä, ettemme me
syksyllä 1914 Ranskassa voittaneet ja että se yksin joutui venäläisten
ylivoimalle alttiiksi. Joka tapauksessa oli meille onnettomuus, että
olimme tehneet liiton kuolevain valtioiden, kuten Itävalta-Unkarin ja
Turkin kanssa. Radomissa sanoi eräs juutalainen yhdelle herroistani,
ettei hän voinut ymmärtää, kuinka Saksan kaltainen elosta lämmin ja
voimallinen ruumis saattoi käydä yhdessä kuolleen kanssa. Hän oli
oikeassa, mutta elinvoimaisia taistelutovereita Saksan ei
ollut suotu itselleen saada. Ja me laiminlöimme antaa kuolevalle
liittolaiselle edes joksikin aikaa uutta elinvoimaa. Itävalta-Unkarin
oloihin tutustuin vasta sodan aikana, ennen minulla ei ollut
siihen tilaisuutta. Niin alhaisen tason näkeminen oli minulle
yllätys. Vastuunalaiset virastomme olivat tosin älynneet, että
kaksoismonarkiasta oli tullut Euroopan sairas mies, mutta he eivät
siitä tehneet oikeita johtopäätöksiä. Meidän olisi tullut pysyä sille
uskollisena ja johtaa sitä, eikä sille lupautua ja seurata sen tosin
etevää, mutta yksipuolista politiikkaa.
Munkacsissa en kauan viipynyt. Tammikuun lopulla olin jälleen Posenissa
entisessä toimessani. Olin tällä ajalla saanut paljon herätteitä enkä
ollut mitään oleellista laiminlyönyt.