35:s reservidivisioona Petrikaun kautta Tomaschowiin.
8:s ratsuväkidivisioona ja kreivi von Bredowin maanpuolustusdivisioona
Koljuschkin asemaa kohti Lodzin itäpuolelle.
Vihollisesta ei ollut vielä tullut mitään uusia tietoja. Alussa se ei
tehnyt minkäänlaista vastarintaakaan, vaan peräytyi sitä myöten kuin
etenimme.
Päämaja lähti Wolbromiin, sitten Miechowiin ja Jendrtschejewiin.
Wolbrom oli vain tehdas, molemmilla kaupungeilla oli pienten
likaisten puolalaiskaupunkien tunnuspiirteet. Luteet kuuluivat
päiväjärjestykseen. Miechowissa olimme jo sangen kaukana edessäpäin.
Kasakkavartioita retkeili läheisyydessä. Kenraali v. Woyrschin, joka
tuli tapaamaan kenraalieversti v. Hindenburgia, täytyi kulkea
kiertoteitä ne välttääkseen.
Kielcessä taas saimme kunnolliset asumukset ja mukavat työhuoneet; se
helpotti työtä.
Rasitukset, joita joukkojemme täytyi edetessään kestää, olivat
tavattoman suuret. Tiet olivat pohjattomat, säät huonot. Siitä
huolimatta täytyi vaatia sangen pitkiä, 30 kilometrin päivämatkoja ja
pitempiäkin, jotta tapaisimme vielä vihollisen sen Veikselin yli
kulkiessa, taikka pidättäisimme sitä toisella rannalla.
Yhä enemmän kiteytyi se toimisuunnitelma, että Itävalta-Unkarin armeija
etsisi ratkaisua Veikselin eteläpuolella, vapauttaisi Przemyslin
piirityksestä ja kulkisi Sanin poikki, jota vastoin Veikselin
pohjoispuolella olevain joukko-osastojen piti enemmän pidätellä
vihollista. Tämä oli mahdollista vain sillä ehdolla, että vihollinen
vielä tavattiin Veikselillä. Jos sillä Veikselin länsirannalla jo oli
vahvat voimat, kuten sillä aina saattoi olla, silloin olimme me liian
heikot sitä menestyksellä vastustamaan. Neu-Sandeein välipuheiden
jälkeen kuva alkoi herkeämättä kehittyä täydellisemmäksi. Se muuttui
sitten sekä suuriin että pieniin piirteihinsä nähden. Sen vuoksi
kuuluukin tämä retki vaiherikkaimpiin, mitä on milloinkaan tehty. Se
ansaitsee päästä sotahistorian aikakirjoissa ensimmäisille sijoille.
Ylikomennon täytyi joka päivä tehdä uusia kohtalokkaita päätöksiä.
Alijohtajien täytyi toimia itsenäisesti. Se oli rohkea isku
tuntemattomaan, pontevaa taistelua ja varovaista väistämistä. Armeijan
heikot voimat oli hajoitettu erilleen toisistaan pitkäin matkain
päähän. Mutta siitä huolimatta vallitsi vain yksi selvä, päämäärästä
tietoinen tahto.
Sotajoukkojen liikunnot riippuivat mitä suurimmassa määrässä
kuormastosta. Mutta sille olivat edellytykset teitten kuvaamattoman
tilan ja huonon sään vuoksi niin epäsuotuisat kuin suinkin. Krakovan ja
Varsovan välisellä suurella valtatielläkin oli polvenmittaisia kuoppia
ja tien peitti jalankorkuinen kurakerros. Teiden korjaamiseen ja
jälleen kuntoon laittamiseen olisi tarvittu tavattoman paljon työtä,
mutta voimat olivat vähäiset. Sotaväki ja maantienkorjauskomppaniat
työskentelivät uupumatta ja saivat paljon aikaan. Meidän peräytyessämme
lokakuun toisella puoliskolla oli teiden näkö aivan toinen. Olimme
suorittaneet kulttuurityön.
Yhtä vaikeat olivat rautatieolot. Kielcen kautta kulkeva rata, joka
meille ensi sijassa tuli kysymykseen, kulki Miechowin tunnelin kautta,
joka oli hävitetty. Rakennusliikkeille oli jo etukäteen annettu
toimeksi sen korjaaminen ja työt edistyivät verraten nopeaan. Tällä
tunnelilla on historiansa. Tällä kertaa venäläiset olivat tehneet sen
kelvottomaksi ja me korjasimme sen lokakuussa. Marraskuussa me sen
hävitimme. Sitten venäläiset korjasivat sen ja taas hävittivät kesällä
1915; tämän jälkeen me lopullisesti panimme sen kuntoon. Toisiakin
laajoja töitä täytyi tehdä, kuten naulata venäläinen leveä raide
normaaliraiteeksi ja korjata paljon siltoja. Työ sujui kiitettävästi.
Kielcen ja myöhemmin Radomin rata valmistuivat koko joukon ennen kuin
olin odottanut. Toistakin, Wienin ja Varsovan välistä normaaliraiteista
rataa ryhdyttiin korjaamaan Tschenstochaun, Nowo-Radomin ja Koljuschkin
välillä ja työ suoritettiin nopeasti loppuun. Samoin onnistui meille
panna muutamia poikkiratoja liikekuntoon. Mutta Sieradzin siltaa
Kaliszin ja Lodzin välisellä radalla emme saaneet kuntoon emmekä siis
Puolan ratoja yhdistetyksi lännessä Saksan rautateihin.
Muutamain esikuntaani kuuluvain herrain, majuri Drechselin, kapteenien
v. Waldowin ja Sperrin väsymätöntä työtä oli meidän kiittäminen siitä,
että yhteytemme taapäin nopeasti vakaantui. Kaikki vaikeudet voitettiin
niin hyvissä ajoin, etteivät sotatoimet kärsineet haittaa.
Teknillisiltä tiedonantovälineiltä vaadittiin vielä enemmän kuin
Itä-Preussissä. Venäläiset olivat hävittäneet ne muutamat pylväsjohdot,
mitä maassa oli, pylväät itse kaataneet. Saatoimme rakentaa muutamia
kenttäjohtoja, niillä meidän täytyi tulla toimeen; emme vielä olleet
tottuneet siihen ylellisyyteen, jota myöhemmin johtojen rakentaminen
asemasodassa tarjosi. Henkilö-voimavaunut ja viestiratsastajat, nämä
kukin viesti-välimatkaansa hoitaen, olivat varmimmat yhdysneuvot.
Vähälukuiset kipinäasemamme olivat jälleen hyvänä apuna. Täälläkin
minun onnistui aina saada selvä käsitys asioista ja ajoissa toimittaa
perille käskyni.
Väestö ei tuottanut meille vaikeuksia. Se oli aulista eikä vastustanut
määräyksiämme. Lausuttiin sekin ajatus, että sitä olisi käytettävä
venäläisiä vastaan, mutta tätä oli mahdoton toteuttaa. Itävalta-Unkarin
armeijan n.s. puolalaiseen legioonaan kuului enimmäkseen Galitsian
puolalaisia, jotka olivat velvolliset palvelemaan Itävalta-Unkarin
armeijassa. Vasta myöhemmin selvisi tämä minulle koko laajuudessaan.