Matka Breslauhun ei ollut hauska. Ajoin Allensteinin kautta ja söin
siellä päivällistä samassa hotellissa, jossa olin asunutkin. Elämä
kulki taas entistä rauhallista latua. Iltapäivällä olin Graudenzissa ja
sieltä jatkettiin matkaa myrskyssä ja sateessa Brombergin kautta
Poseniin, jonne saavuin yön pilkkopimeydessä ja jossa olin yötä. Monet
suhteet liittivät minut Posenin maakuntaan ja kaupunkiin. Isäni, joka
polveutui pommerilaisesta kauppiassuvusta, oli asunut siellä aina
1870/71 vuosien Saksan ja Ranskan sodan jälkiaikaan. Minä itse olin
palvellut Posenissa ja ilomielin näin sen uudelleen. Vuodesta 1902
vuoteen 1904 olin siellä V:n armeijaosaston kenraalikomennon vanhimpana
yleisesikunta-upseerina. Sekä tässä toimessa että edellisessäkin 9:nnen
divisioonan yleisesikunta-upseerina Glogaussa tarjoutui minulle
tilaisuus oppia tuntemaan maakunnan vaikeat olot. Eräillä manöövereillä
jouduin Jarotschinin-Pleshenin seuduille. Puolalaisuus ei ole meitä
kiittänyt siitä, mitä olemme sille antaneet. Oikeassa ovat ne,
jotka yhä uudelleen ovat kehoittaneet saksalaista isänmaatamme
olemaan varuillaan sen pyyteisiin nähden. Syvällä tuskalla näen
kotimaakunnalleni alkavan surullisen kehitysajan.
Aamulla syyskuun 16:ntena saavuin Breslauhun. Pian sen jälkeen saavutti
minut sähkösanoma, että ylin armeijanjohto oli hyväksynyt 14 p:n
illalla tekemäni ehdotuksen. Kenraalieversti v. Hindenburgin ja 8:nnen
armeijan pääosan piti viipymättä lähteä Ylä-Schlesiaan Itävalta-Unkarin
avuksi. Nämä osat muodostaisivat 9:nnen armeijan.
Itä-Preussiin jäi 8:nneksi armeijaksi. 1 ratsuväkidivisioona, I
armeijaosasto, I reserviosasto, 3:s reservidivisioona, v. der Goltzin
maanpuolustusdivisioona, muutamia maanpuolustusväenbrigaadeja,
Königsbergin pääreservi sekä Veikselin linnoitusten sota-varusväet
lukuun ottamatta 35:ttä reservidivisioonaa, joka oli muodostettu
etupäässä Thornin sota-varusväestä. Ylipäälliköksi nimitettiin kenraali
v. Schubert.
9:s armeija muodostettiin 8:nnesta ratsuväkidivisioonasta, Xl:stä,
VII:stä ja XX:stä armeijaosastosta, kaartin reserviosastosta, 35:nnestä
reservidivisioonasta ja kreivi v. Bredowin maanpuolustusdivisioonasta.
Sen rintamaansijoitus oli suunniteltava. Nostoväki, joka oli asetettu
harvaan rajan vartijaksi Kattowitzin ja Thornin välille Puolan
puolella, saattoi sitä suojata.
Armeijan ylikomento itse olisi mieluummin koonnut armeijan
Beuthenin ja Pleschenin seuduille. Ylin armeijanjohto piti kuitenkin
Itävalta-Unkarin armeijan asemaan nähden tarpeellisena siirtää
rintamaansijoittumisen jyrkemmin kaakkoa kohti, jotta saksalainen apu
Itävalta-Unkarille ja sen armeijalle olisi silmäänpistävämpi. 9:nnen
armeijan oikea sivusta, XI armeijaosasto, joutui siten Krakowaan,
vasen vietiin näin ollen kauemmaksi etelään. Läheinen liittyminen
Itävalta-Unkarin armeijaan tietysti rajoitti 9:nnen armeijan
liikuntavapautta. Siitä ei kuitenkaan ollut erikoisia haittoja.
Syysk. 17 p:nä saapui kenraalieversti v. Hindenburg Breslauhun, osa
esikuntaa mukanaan. Olimme jälleen kutsutut tärkeälle paikalle
sotaiseen yhteistyöhön.
Minä itse lähdin jo 18 p:nä Neu-Sandeciin, Itävalta-Unkarin armeijan
päämajaan. Matkalla, joka tapahtui rumalla sateisella säällä, sain
nähdä uutta. Ylä-Schlesia ja sen korkea kulttuuri olivat tähän saakka
olleet minulle vieraat. Galitsiassa tutustuin Euroopan luultavasti
rappeutuneimpaan maahan ja sain käsityksen puolalaisten isännyydestä.
Erikoisesti takapajulla oli puolalais-juutalainen, vielä enemmän
takapajulla kuin hänen uskon- ja heimoveljensä Puolassa. Se ei ole vain
tämän kansan oma syy, vaan myös niiden, jotka ovat sitä hallinneet.
Neu-Sandecissa ilmoittauduin arkkiherttua Friedrichille, miehelle,
jolla on lämmin saksalainen sydän ja oikeat sotamiehen tunteet.
Muistelen häntä kunnioituksella. Itävalta-Unkarin armeijan sotatointen
henkinen johtaja oli kenraali v. Conrad, älykäs, henkisesti erinomaisen
joustava ja huomattava kenraali. Hän oli sotapäällikkö, jolla oli
harvinainen aaterikkaus, ja Itävalta-Unkarin armeijalle hän antoi alati
uutta virikettä. Se on oleva hänen iäinen ansionsa. Itävalta-Unkarin
armeija ei ollut kuitenkaan riittävän voimakas jokaisessa yksityisessä
tapauksessa toteuttamaan hänen rohkeita suunnitelmiaan. Armeijan
hyväksi oli rauhan aikana tehty liian vähän. Sitä laiminlyötiin aivan
huomattavasti eikä se kotimaassaan nauttinut sitä arvoa, joka
velvoittaa tekoihin, kuten meidän saksalainen armeijamme.
Rintama-upseerikunnan kukoistus, joka yli kansallisuus-eripuraisuuden
oli armeijaa koossa pitänyt, oli jo ohi; se mitä myöhempänä kautena
vielä oli jäljellä, jätti monessa suhteessa toivomiselle sijaa eikä
enää muodostanut armeijan kittiä. Hyvä, urhoollinen sotamieskantakin
oli jäänyt tappotantereille. Itävalta-Unkarin armeija oli kasvatettu
aivan toisella tavalla kuin Saksan armeija. Kenraali v. Conrad ei ollut
tähän saakka antanut suurta arvoa rauhanaikaiselle opetuksellemme. Nyt
hän tunnusti minulle julkisesti kannattavansa sen periaatteita. Hänen
mielestään ei varsinkaan voitu antaa kylliksi arvoa kaikelle sille,
joka vahvisti mieskuria. Itävalta-Unkarin armeijan yleisesikunta oli
liian paljon teoriain vallassa ja rivipalvelukselle vieras. Käskettiin
liian paljon ylhäältä päin ja kaikki itsenäisen toiminnan ilo
masennettiin.
Etappilaitos oli hyvin kehitetty, mutta se nieli suunnattomasti
upseereja.
Suhteeni kenraali v. Conradiin pysyi aina tyydyttävänä; erikoisen
edullisesti vaikutti se, että joskus tapasimme toisemme. Usein sain sen
vaikutuksen, ikäänkuin ei esikunnassani ollut Itävalta-Unkarin
yhdysside-upseeri olisi ilmoittanut vain tosiasioita, vaan myös
juoruja. Liittolaisvallan yhdysside-upseerilla on erikoisen tärkeä
tehtävä. Hän saattaa helposti saada aikaan vahinkoa. Siitä syystä hänen
tulee olla kauttaaltaan vakaantunut persoonallisuus.
Pohdimme edellisiä ja tulevia sotatoimia. Itävalta-Unkarin armeija ei
ollut peräytymistään jatkaessaan kulkenut vain Sanin, vaan Wislokankin
yli, se seisoi nyt yli 40:n divisioonansa keralla yhteensullottuna
Karpaattien ja Veikselin välillä Wislokan länsirannalla. Minulle
oli käsittämätöntä, kuinka armeijalle oli siinä tilaa. Suuri
sotavanki-hukka, josta sain myöhemmin kuulla, selitti asian. Armeija
oli suunnattomasti kutistunut. Kenraali v. Conrad teki rohkean
päätöksen, kun hän Saksan apuun luottaen päätti lokakuun alussa
uudelleen lähteä hyökkäämään, vaikkapa Itävalta-Unkarin armeijan aluksi
täytyisikin venäläisten painostuksen vuoksi peräytyä vielä kauemmaksi.
9:s armeija jo rintamaansijoittumisellaan suojeli sen pohjoista
sivustaa kiertämiseltä; sen tuli ensinnäkin päästä Itävalta-Unkarin
armeijan tasalle ja sitten edetä sen mukana Veikselin pohjoispuolella.
Liittoutuneiden armeijain tuli käydä venäläisen kimppuun, missä vain
sen kohtaisivat. 9:nnen armeijan piti tällöin tarkkaan varoa vapaata
vasempaa siipeään ja avointa vasenta sivustaansa.
Venäläisten puolella oli Veikselin laajassa, länttä kohti
avoimessa mutkassa aluksi vain joitakuita ratsuväkidivisioonia ja
tarkka-ampujabrigaadeja. Nämä eivät voineet estää, että saksalainen
rajansuojelusjoukko oli siirtynyt Puolan alueelle ja Woyrschin
maaupuolustusosasto oli marssinut suoraan Puolan poikki Radomin kautta
Veikselille kulkeakseen tämän poikki Sanin suun pohjoispuolella. Tämä
joukko-osasto oli antanut apuaan Itävalta-Unkarin armeijalle vielä
ennenkuin tämä joen itäpuolella kärsi tappion.
Venäjän armeijan valtava pääosa oli vielä Sanin itäpuolella, heikkoja
osia vain joen länsipuolella ja Itä-Preussissä lyödyt osat ylisen
Narewin ja Niemenin varrella. Siperialaiset armeijakunnat eivät vielä
olleet kaikki saapuneet Venäjän länsirajalle, osaksi ne vielä olivat
matkalla. Ne olivat erikoisen hyvät ja antoivat meille paljon
tekemistä.
Meille oli ollut katkera pettymys, ettei diplomatiamme onnistunut pitää
Japania erillään vihollistemme luvusta. Se oli seuraus onnettomasta
politiikastamme, joka v. 1895 tehdyn Shimonosekin rauhan jälkeen
korjasi Venäjän hyväksi kastanjat tulesta ja esti Japania saamasta
haltuunsa Port Arthuria. Venäjä ei ole meitä siitä milloinkaan
kiittänyt, Japaniin nähden on teko meitä äärettömän paljon
vahingoittanut. Tämän maan oli tosiaankin vaikea ymmärtää, mitä syytä
meillä oli sitä heikontaa.
Ultimaatumi, jonka Japanin hallitus elokuussa 1914 meille antoi, kuuluu
sanasta sanaan olleen samanlainen kuin meidän uhkavaatimuksemme vuonna
1895. Me puhuimme silloin Port Arthurin takaisin antamisesta, Japani
nyt Kiautshoun. Japanilainen osaa kostaa!
Ennenkuin sotatoimia jatkettiin, täytyi odottaa, että Venäjän armeija
kaikista marssivaikeuksista huolimatta seuraisi Itävalta-Unkarin
armeijaa. Sille varsinkin tila Sandomirin ja Krakovan välisen
Veikselin-osan eteläpuolella oli aivan liian kapea. Hyökkäystä Unkariin
se ei vielä voinut ajatella, sitä uhkasi vaara kärsiä tappio
Karpaattien pohjoispuolella. Varmana voitiin pitää, että venäläinen
Sanin suun alapuolellakin etenisi. Kuinka suurin joukoin ja kuinka
laajalta, sen täytyi etupäässä riippua siitä, saisiko se tiedon
saksalaisten voimain uudesta ryhmittelystä ja minkä merkityksen se
antoi Itä-Preussissä kärsimälleen tappiolle.
Piirittäen Przemyslin venäläinen todellisuudessa vain heikosti ahdisti
Sanin tällä puolella. Niemenin luona oleville joukoilleen se vei aluksi
vain ensi hätään apua. Heti sen jälkeen se kuitenkin, saksalaisten
etenemisestä selville päästyään, käytti kaikkensa, paraillaan saapuvat
siperialaiset armeijakunnatkin, valtavaan ja suuresti suunniteltuun
etenemiseen Veikselin yli Varsovasta Sanin suuhun saakka. Neu-Sandecin
keskusteluiden aikana asema vielä oli kesken kehitystään. Meidän täytyi
sovittaa toimemme lähinnä sen mukaan, kuinka venäläinen marssi Sanin
yli ja venäläisiä osastoja eteni ylisen Veikselin pohjoispuolella.
Kestääksemme sen ja huomioon ottaen täydelleen mahdollisen
sivustaliikkeen Varsovasta käsin pidimme suotavana, että osia ahtaaseen
sulloutuneesta Itävalta-Unkarin armeijastakin maanpuolustus-joukkomme
mukana, vietäisiin Veikselin pohjoiselle rannalle. Veikselin
eteläpuolella oli Itävalta-Unkarin armeija vielä sittenkin riittävän
vahva täyttääkseen kaikki, mitä siltä voitiin vaatia.
Kolonnillamme ja kuormastoillamme oli enimmäkseen Puolan
sotanäyttämölle liian raskaat vaunut. Näitä ei sitä paitsi ollut
riittävästi. Pyysin sen vuoksi kenraali v. Conradia hankkimaan keveitä
kuormastokolonnia, joita saimmekin tarvitsemamme määrän. Ne olivat
muodostetut aivan kevyistä ajoneuvoista, jotka olivat kevyiden
vaatimattomien hevosten vetämiä, talonpoikain ajamia. Piankin pääsi
käytäntöön nimitys "panjekolonnat". Panjehevoset ja panjevaunut saivat
merkitystä läntiselläkin rintamalla. Nimi johtui siitä, että ajurit
käyttivät toisiaan puhutellessaan sanaa "panie", "herra", joksi
sotamiehemmekin heitä sanoivat.
Neu-Sandecin sotilaalliset välipuheet oli kaikin puolin tyydyttävästi
ja täydellisessä yksimielisyydessä ratkaistu. Yhteistä ylijohtoa ei
perustettu. Kenraalieversti v. Hindenburg ja minä pysyimme mieluummin
itsenäisinä.
Keskusteltaessa todennäköisistä etappialueista näytti syntyvän
kahnausta. Itävalta-Unkari on aina vaarinottanut etunsa paljon
suuremmassa määrässä kuin sen sotilaalliset saavutukset olisivat
oikeuttaneet. Omalta kannaltaan se menetteli oikein, mutta valitettava
asia oli, että Berliinin viranomaiset aina tähän suostuivat. Ne
pelkäsivät, että Itävalta-Unkari tekisi ententen kanssa erikoisrauhan,
jota minä pidin fyysillisenä mahdottomuutena. Syyskuussa 1914
etappialueen rajoituksessa kuitenkin otettiin huomioon Saksan tarpeet,
ilman että Itävalta-Unkarin ylikomento pani sitä pahakseen.