Lännessä oli saksalaisten eteneminen päättynyt peräytymiseen. Saksan
länsiarmeijan oikea sivusta oli liian heikko eikä kaartanut kyllin
kaukaa, kaartin reserviosaston ja XI:n armeijaosaston pois lähettäminen
olivat vaikuttaneet tuhoisasti. Sivustaa päinvastoin olisi tullut
vahvistaa Lothringista ja Elsassista otetuilla joukoilla. Niin
edellytti kenraali kreivi v. Schlieffenkin tutkimuksissaan. Hänen
käsityksiään vastaan oli toimittu siinäkin, että sinne marssivat
saksalaiset joukot vietiin niin etäälle Luneville-Epinalin linjaa kohti
ja että ne sinne takertuivat. Se olisi ollut koko armeijan kohtalo,
ellemme olisi edenneet Belgian kautta, vaan olisimme pitäneet oikean
sivustan Longwyn eteläpuolella. Sillä välin kuin me olisimme
vuodattaneet vertamme Verdunin-Belfortin linjan ranskalaisten
salpalinnoitusten luona, olisi oikeanpuoleinen sivustamme joutunut
Belgian puolelta Belgian, Ranskan ja Englannin yhdistetyn hyökkäyksen
alaiseksi ja lyöty. Samalla olisimme menettäneet alareiniläisen
teollisuusalueemme. Se olisi ollut varma häviömme.
Armeija oli saanut käskyn peräytyä Marnelta, syylläkö vai syyttä, siitä
en ole koskaan voinut saada selvyyttä.
Sodan täytyi nyt kestää kauan, isänmaalta vaadittaisiin suunnattomia.
Oli tullut se hetki, että Saksassakin kaikki täytyi kohdistaa sotaan ja
oli aljettava suurisuuntainen valistustyö. Olin hämmästyksissäni
mielialasta, jonka Berliinissä tapasin lokakuun lopulla 1914. Asemamme
äärettömästä vakavuudesta ei huomannut jälkeäkään.
Oli ankara ja kohtalokas tapaus, ettei Saksa kahdenliiton ollessa
miesluvultaan heikompi ja vihollisten ympäröimänä rohkealla iskulla
voittanut sotaa, johon se oli pakotettu, ja tuottanut tappiota
miesluvun puolesta voimallisemmalle, mutta huonommin opetetulle
viholliselle. Nyt oli lukuun otettava, että armeijat sodan kuluessa
opetukseen nähden kävisivät tasasuhtaisemmiksi, vaikka saatoimmekin
toivoa, että vakaantuneet traditsionit vielä kauaksi aikaa takaisivat
Saksan armeijalle jonkinlaisen etevämmyyden. Vakinaisten upseerien
suuri puute saattoi arveluttaa. Joka tapauksessa oli tehtävä kaikki
mitä suinkin voitiin tehdä sotataitomme etevämmyyden säilyttämiseksi,
ettei vihollisen suurempi miesluku kävisi liian tuntuvaksi.
Varsinkin täytyi meidän ottaa lukuun se, että Englanti käyttäisi aikaa
puolustusvoimainsa vahvistamiseksi ja laivastonsa lisäksi vielä
hankkisi vahvan armeijan. Miehiä sillä kyllä oli. Tämän vuoksi
emme saaneet vähääkään laiminlyödä voittaaksemme vielä sittenkin
sodan. Saksasta oli tehtävä asestettu sotaleiri. Se olikin
uudenvuodentoivotukseni, jonka v:n 1915 tammikuun 1 päiväksi lähetin
eräälle sanomalehdelle. Ylin armeijanjohto oli syksyllä 1914 ja
talvella 1914/15 luonut 18-20 divisioonaa. Teimme uusia divisioonia
maanpuolustus- ja nostoväkiryhmityksistä. Aluksikin vähensimme
divisioonan pataljoonaluvun 12:sta 9:ään ja muodostimme täten
vapautuneista pataljoonista uusia divisioonia, antaen niille tykistöä
ja erikois-aselajeja. Paljon saimme aikaan, useissa suhteissa jäi
saavutuksemme kuitenkin vaillinaiseksi.
8:s armeija olisi nyt täydelleen voinut luovuttaa armeijaosastoja
länteen. En tiedä, onko tämä ollut ylimmässä armeijanjohdossa harkinnan
alaisena vai eikö Itävalta-Unkarin armeijan asema ensinkään suonut
sijaa semmoiselle ajatukselle. Tämä armeija oli, kuten nyt
valitettavasti sain nähdä, täydelleen lyöty ja peräytyi Sanin yli mitä
suurimpia tappioita kärsien. Venäläinen seurasi perässä. Venäläisten
hyökkäys Mähriin ja sitten Ylä-Schlesiaankin kävi mahdolliseksi.
Itävalta-Unkarin armeijaa oli autettava, jos mieli pelastaa se
tuhoutumasta. 8:nnen armeijan eteneminen Narewin poikki, jota syyskuun
alussa oli ajateltu, olisi ollut tuulentupa. Apua oli annettava heti
eikä se voinut olla liian tehokas. Länttä emme voineet vahvistaa.
Käskyssä, jonka 14 p:n iltana sain Insterburgiin, lausuttiin, että
kaksi 8:nnen armeijan armeijaosastoa muodostaisi Ylä-Schlesiassa
eteläarmeijan. Tämä näytti vain torjumista ja suojelusta tarkoittavalta
toimelta. Ei missään tapauksessa se riittänyt edes johonkin määrään
palauttamaan maassa asemaa ennalleen. Me emme saaneet vain torjua,
meidän tuli myös toimia. Kaukopuhelussa sen vuoksi heti ehdotin
ylimmälle armeijanjohdolle ja vielä kenraali v. Moltkelle
persoonallisestikin, että 8:nnen armeijan pääosa ja vast'ikään
ylennetty kenraalieversti v. Hindenburg lähetettäisiin Ylä-Schlesiaan
ja Poseniin. Vain heikkoja osia oli jätettävä Itä-Preussin suojaksi
senkin varalta, että Venäjä vereksin voimin uudelleen hyökkäisi tähän
onnettomaan maahan. Minä tosin sentään toivoin, että siitä oltaisiin
vielä kaukana. Jo sotatoimien aikana oli kaikkien tapausten varalta
määrätty Lötzenin ja järvien asemat vahvistettaviksi ja
laajennettaviksi. Me vaadimme, ettei tehtäisi vain suunnitelmaa, vaan
myös alettaisiin itse työt. Angerapp-linjakin oli vahvistettava. Nämä
toimenpiteet aiheutuivat sotatilanteen muutoksesta ja myöhemmin
maksoivat vaivat.
Kenraali v. Moltke lupasi, että ehdotukseni otettaisiin harkittavaksi,
ja lyhyesti selosti minulle, kuinka asema lännessä oli muuttunut.
Siihen saakka olimme kuulleet siitä vain huhuja. Kenraali v. Moltke oli
syvästi liikutettu lännen aseman johdosta. Se oli viimeinen
virkapuheluni tämän ihmisenä niin huomattavan miehen kanssa. Hänellä
oli terävä sotilaallinen äly ja suuria sotatilanteita hän osasi
käsitellä erinomaisen selvästi. Mutta hän ei ollut mikään
perinpohjainen luonne, hän oli mielialaltaan enemmän rauhan kuin sodan
mies, muistan montakin hänen lausuntoaan. Hänen terveytensä oli sodan
alussa kahden Karlsbad-hoidon johdosta muutamassa kuukaudessa kovasti
heikontunut.
Näinä päivinä alkoi sotaministeri kenraali v. Falkenhayn johtaa
sotatoimia.
Syysk. 14:nnen illalla lausuin jäähyväiset kenraalieversti v.
Hindenburgille ja tovereilleni. Helppoa ei ollut kahden voitokkaan
taistelun jälkeen erota ylipäälliköstä ja esikunnasta. Kenraali v.
Hindenburg oli aina suostunut ehdotuksiini ja vastuuvalmiina ne
hyväksynyt. Muodostui kaunis luottamussuhde meidän kahden samoin
ajattelevan miehen kesken. Esikunnassa vallitsi täydellinen
yksimielisyys kaikista sotilaallisista asioista.
Syysk. 15:ntenä lähdin Insterburgista ajaakseni voimavaunulla
Graudenzin ja Thornin kautta määräpaikkaani Breslauhun. Uudesta
vaikutusalastani en ollut vähääkään selvillä. Se näytti minusta
nykyistä pienemmältä. Pian huomasin joutuneeni laajalle, tärkeälle
toimialalle.