Tiedemiesten kesken on ollut monta ja osasta kiivastakin väittelyä
siitä, ovatko Kreikan nykyiset asujairuet ensinkään vanhain helleenien
jälkeläisiä. Tämä kiista näkyy päättyneen kreikkalaisten eduksi. Vaikka
monet valloittajakansat, etenkin slaavilaiset ja albaanit ovat heihin
vertaan seisottaneet, niin otaksutaan kuitenkin, että helleeniläinen
rotu on sakotuksessa pitänyt puoliansa.
Paljon luonteenomaisia helleeniläisiä kasvoja näkeekin, etenkin
maaseuduilla, jota vastoin kaupungeissa on runsaammin sekanaamoja.
Mutta helleeniläisestä perijuurestaan huolimatta ovat nykyiset
kreikkalaiset monessa suhteessa huonontunutta rotua. Mitenpä muuten
voisikaan olla niin pitkäin ja kovain koetteluksien jälkeen. Kovan
onnen aikoina ovat varsinkin luonteen huonot puolet päässeet
kehittymään. Rahvas joka niin usein on saanut kärsiä raa'an ylivallan
sortoa, kunnioittaa älykästä viekkautta yli kaiken. Kreikkalaisen
mielestä on ihmisen ensimmäinen vika tuhmuus.
[Kuva: Diskoksen heittäjän pää.]
Olkoon niin, mutta silloin on käsite laajennettava niin, että
kreikkalaiset itsekin pääsevät siitä osallisiksi, kerskaileminen,
suuret luulot, epäluotettavuus ja mitä suurin kevytmielisyys on
luettava luonteen tuhmuuteen. Kreikkalaisissa ei näytä olevan järjen
tuhmuutta ensinkään, mutta näitä muita vikoja sitä enemmän.
Kerskaukseen, joka nykyisissä kreikkalaisissa ensimmäiseksi herättää
huomiota, on, paitsi luontaisia taipumuksia, syynä Europan imartelu
ja tuo muinaisajan historia, jota ei väsytä ihailemasta. Helleenit
vetoovat kaikissa puheissaan ja kirjoituksissaan vanhan ajan
sankareihin, pitävät itseään Leoniclaan, Themistokleen, Miltiadeen
jälkeläisinä, melkeinpä pojan poikina. Atheenan ja Spartan historia
on heidän historiansa, he kuvailevat omistavansa samat avut, kuin
nuo vanhat sankarit, kuvailevat maataan vielä nytkin samanlaiseksi
sivistyksen ja valistuksen kodiksi ja etuvartijaksi, kuin vanha Kreikka
oli. He ovat helleenejä, turkkilaiset barbaareja. Siitä ihailusta,
jota ulkomaat omistavat heidän maalleen ja ihanille muistomerkeilleen,
he anastavat suuren osan. He eivät muista, että vanhan ja nykyisen
Kreikan välillä on parin vuosituhannen kuilu, jonka kuluessa kansa
on kokonaan vieraantunut entisyydestään, jonka ajalla he eivät ole
voineet mitään näkyväistä aikaan saada. Noiden kaikkein vanhimpain ja
uusimpain rakennusten välillä ei tosiaan ole muistomerkkejä, kuin joku
venetsialainen linna tai turkkilainen minareetti.
Viime sota on osottanut, minä onnettomuutena kreikkalaisille ovat
heidän suuret luulonsa. He tosiaan elivät siinä vakuutuksessa, että
menettäisivät hyvän tilaisuuden, elleivät sotaa alkaisi. He luulivat,
että Turkki ilman suurta vaivaa nytistettäisiin. Hämmästys oli suuri,
kun kävikin päin vastoin. Mutta on hyvin mahdollista, että opetus jo on
unohdettu.
Kreikkalaisilla on laajat kansalliset pyrkimykset, niinkuin
sanomalehtien kertomuksista on näihin aikoihin tullut kaikkien
tiedoksi. He tahtoisivat yhdistää kuningaskuntaansa kaikki Turkin
maakunnat, joissa on helleeniläinen väestö, sekä vihdoin valloittaa
itse Bysantsion ja tehdä siitä helleeniläisen valtakunnan pääkaupunki.
Olisiko Itämaille onneksi, jos niin kävisi? Siinä kysymys, johon ei
voida ehdottomasti myöntää, vaikka turkkilaisvaltakunnan loppu onkin
niin hartaasti toivottava. Jos kaksi miljonaa kykenee niin suurta
häiriötä aikaan saamaan Itämailla, niin mitä onkaan odotettava neljältä
tai kuudelta miljonalta? Pyyteet kasvaisivat sitä myöden kuin valtakin.
Eikä kreikkalainen kansa ole niiden vuosikymmenien kuluessa, jotka
kuningaskunta on pystyssä ollut, osottanut itsellään olevan kykyä
itseään hallita. Tiedämme vereksistä kokemuksista, kuinka sen yleiset
asiat kaikki ovat rappiolla. Helleeneillä ei ole koskaan ollut sitä
kykyä, että olisivat voineet perustaa suuria pysyväisiä valtakuntia.
Vanhaan aikaan oli pieni Kreikka jaettuna yhtä moneen valtakuntaan,
kuin siinä oli kaupungeita. Tosin ei silloin ollut samanlaista
kansallisliikettäkään kuin meidän aikana.
Niin mielellään kuin Europa kannattaisikin helleenien kansallisia
pyrinnöitä, niin on asialla toiselta puolen vaaransa ja vaikeutensa.
Helleeniläinen kysymys on pulmainen asia, joka jää tulevaisuuden
ratkaistavaksi. Sodan jälkeen ovat kreikkalaiset etenkin raha-asiainsa
sortumisen vuoksi joutuneet semmoiseen heikkouden tilaan, ettei heidän
puoleltaan liene ensi aikoina mitään pelättävää, vaikka rohkeutta ja
yritteliäisyyttä ei puuttuisikaan.
Olympon asukkailla oli vielä tämän vuosisadan alussa vanha taru, että
taivas ja maa ennen yhtyivät heidän vuorellaan, vaan että ihmiskunnan
huononnuttua jumalat olivat paenneet äärettömään azuriin. Hämärät
muinaistarinat ja pakanallinen taikausko, joka itsepintaisesti on
säilyttänyt muutamia tapoja kaikkien vaiheiden läpi, ne ovat ainoa
himmeä muisto, mikä rahvaalla oli mainehikkaasta entisyydestään.
Helleenien nimityskin oli unohtunut ja kansa kutsui itseään
romaijilaisiksi, roomalaisten valloittajain mukaan.
Mutta herättyään ja päästyään itsenäisiksi ovat kreikkalaiset
kirjallisista lähteistä nopeaan korvanneet muistinsa unhotuksen.
Kaikilla aloilla koetetaan palata klassillisuuteen ja hävittää
niitä jälkiä, joita sortajat ovat jättäneet. Olen jo maininnut,
miten turkkilaiset minareetit on revitty Atheenassa. Turkkilaisilta
on kuitenkin jäänyt hyvin vähän rakennuksia, ja sillä alalla on
repimisen työ sen vuoksi ollut helppoa. Sitä enemmän he ovat jättäneet
jälkiä kieleen, jonka puhdistaminen on tuottanut helleeneille suurta
päänvaivaa. Sillä vähäpätöisinkin nurkka-asianajaja tahtoo nyt,
kuten muuan kirjailija lausuu, puhua yhtä puhdasta kieltä, kuin itse
Isokrates, eikä ole sitä sanomalehtimiestä, jolla ei olisi Thukydideen
historia käsillä, kun hän kirjoittaa kertomusta vaaleista. Siitä hän
tuon tuostakin ammentaa vahvistusta.
Seuraus näistä harrastuksista on, että rahvaan miehen on työläs
ymmärtää kirjakieltä. Samalla kun kieltä on koetettu palauttaa
klassillisiin malleihin, on sitä koetettu rikastuttaa uusilla
tekosanoilla, jottei tarvitsisi lainata länsimailta. Helleenit tahtovat
tulla omillaan toimeen. Tämä vaikeuttaa muukalaiselle melkoisesti
esim. sanomalehtien ymmärtämistä. Hänen täytyy sanakirjasta perätä
semmoisetkin sanat, jotka tapaavat olla nykyisillä sivistyskielillä
yhteisiä. Niinpä sanovat kreikkalaiset ministereitään "ipurgoiksi",
pääministeriään "prothipurgoksi", amiraali on "navarkos", eversti
"sintagmatarkis", j.n.e. Tykki on "tilevolon", s.o. etäälle heittäjä,
revolveri "polikroton", s.o. monasti paukkuja, nenäliina "rinomaktron",
joka merkitsee liinaa nenän pyyhkimistä varten. Housuillekin, jotka
eivät ennen kuuluneet kreikkalaisten pukuun, on täytynyt keksiä uusi
nimi, "periskelis", s.o. se mitä on säärien ympärillä, ja korsetista
on tehty "stithodesmos", rinnanpuristin. Mutta on koko joukko
sivistyssanoja, joita kreikkalaiset ovat voineet lainata hyvällä
omallatunnolla, jopa ylpeydellä, nimittäin kaikki ne, jotka on tehty
kreikkalaisista aineksista, telefoonit, telegraafit ja monet muut.
Kreikan kielimiesten kesken on kaksi suuntaa, toinen koettaa palauttaa
kieltä klassillisuuteen, toinen taas kehittää romaijilaisesta kielestä
kirjakieltä, jota kaikki voisivat ymmärtää. Nykyään on edellinen suunta
ehdottomasti voitolla, mutta ei ole takeita siitä, eivätkö asiat
tulevaisuudessa muutu.
Muuan oppinut kreikkalainen, Johannes Psikhari, jolla on etevän
tiedemiehen maine muuallakin kuin kotimaassaan, on koettanut saada
halveksittua romaijin kieltä kunniaan. Tuosta epämuotoisesta ja
tutunomaisesta murteesta, joka on monivaiheisen historian tulos,
kielestä, jonka mustalaisoikut saattavat oppineet epätoivoon,
joka tsherkessien ja kurdilaisten kielten kanssa on luettu niihin
siansaksoihin, joita ei ole sovelias kirjoittaa, siitä hän tahtoisi
tehdä kirjakielen. Väsymättömällä uutteruudella ja oppineimmalla
terävyydellä on hän esittänyt ne tieteelliset todistukset, joitten
kautta hän luulee saavuttavansa opilleen tunnustusta. Hän on pienessä
matkakertomuksessa koettanut kirjoittaa romaijin kieltä.
"Saattaisi häntä ehkä moittia", lausuu Gaston Deschamps, jota se
viehättää kauniiseen kuvaukseen koko maasta ja kansasta, "että hän
on liian uskollisesti matkinut oliivin syöjäin ja rakin juojain
murretta. Voisi sanoa, että hän koreilee rahvaan sananparsilla, samoin
kuin hänen vastustajansa juhlallisella ja hienolla kielellä. Useat
hänen puheenparsistaan näyttävät siltä, ikäänkuin ne ihmettelisivät,
että ovat tulleet painetuiksi. Vakavimmatkin ajatukset saavat
tuolla kielellä hieman lapsellisen ja naiivin värin, murteessa on
ikäänkuin jotain sammaltavaa. Mutta samalla kuin siinä on jotain
viekottelevaa, niinkuin aikaisin kypsyneissä pähkinöissä, on siinä
karvas outo maku, niinkuin nuorissa hedelmissä, joitten happo koskee
hampaisiin. Sen uutuus ei tosin ole suloutta vailla, mutta siinä ei
ole kyllin voimaa. Sen vapaudella on nuoruuden viehätys, mutta myös
toisinaan poikamaisuuden vallattomuus. Mutta järjetöntä olisi moittia
kirjoittajaa aivan uuden kielen epävarmuudesta, vanhetessaan se varmaan
on kypsyvä.
"Kuitenkin kaikitenkin on tuo kirja sille, joka on elänyt
tutunomaisessa kanssakäymisessä palikaarien kanssa, miellyttävää
luettavaa. Se herättää hauskoja mielikuvituksia ja mietteitä, ei niin
paljon sen kautta, mitä se sanoo, vaan enemmän sen tavan kautta, millä
asiat sanotaan. Se tuoksuu vereksille oliiveille, vuohenjuustolle ja
suolatulle kalalle. Noilta lehtilöiltä tapaa kreikkalaisen rahvaan
puhetavan ja koko jokapäiväisen elämän, sen heränneen vilkkauden, sen
paatoksen, joka on täynnä kujeellisuutta, sen epäluulon, innostuksen,
rattoisan mielialan, jota eivät kamalimmatkaan kohtalot ole voineet
kukistaa, sen filosofisen halveksivaisuuden tilapäisiä valloittajia
kohtaan, jotka ovat istuttaneet telttansa sen perintömaille, sen
ylpeyden muinaisuudestaan ja iloisen luottamuksen tulevaisuuteen.
Tulee ajatelleeksi maaseudulla tekemiään matkoja, jutteluita
vanhain kippareitten kanssa, jotka iskivät silmää alleviivatakseen
pilapuheitaan, ja jotka käsissään pitivät ambrasta tehtyä rukousnauhaa,
ikäänkuin ajanvietoksi. Johtuu mieleen agogiaatin, muulin ohjaajan
puheet ahtailla poluilla, kuivilla vuorenrinteillä, joilla niukka
kanerva kukoistaa, tulee uneksineeksi vuoristokhaaneja ja niitten
hartsille maistuvaa viiniä. Kuulen kaiun kleftiläisistä lauluista,
pitkäveteisiä venytyksiä, jotka ovat rikkaita nenä-äänistä,
taidokkaita, sulavia tremoloita, kohdalleen pantuja, haihtuvia
pianissimoita. Se on omituista musiikkia, jolla juhlapäivinä
fustanellapukuiset rakastajat viehättävät liikutettuja morsiamiaan.
Lukija näkee, vaikkei kirjassa sitä erityisesti huomauteta, ennen
kaikkea luonnon ihmeteltävän komeuden, ihanan taivaan, hiljaiset
valot, jotka vienosti verhoovat monihampaisten vuorten harjanteita,
levollisten vetten loistavat siniset pinnat, Arkipelagin kaikit, jotka,
levittäen kaikki purjeensa liukuvat yli hymyileväin vetten kuin suuret
linnut, etäiset saaret, jotka hohtavat malvan, seljan taikka amethystin
sinelle; valon väikkymiset säteilevänä päiväpaisteella, ruusunkarvaiset
hämärät, tähtikirkkaitten öitten selkeyden, koko tuon ihanan maan,
jossa kaikki kutsuu riemuun, iloon ja suruttomuuteen."
Tämä kirjanen, niin viattomalta kuin se näyttääkin, herätti kuitenkin
kiivaita vastaväitteitä ja antoi aihetta vilkkaisiin kiistoihin.
Sanomalehdet kirjoittivat artikkeleita Psikharin kirjasta, pilalehdet
vääntelivät hänen naamaansa ja koettivat matkia hänen kieltään.
Kuningaskunnan kouluissa on hänen teoksensa julistettu pannaan.
Ainoastaan runoilijat mieluummin käyttävät tuota rahvaan kieltä, jolla
he voivat vapaammin laulaa surujaan ja ilojaan, kuin keinotekoisella
kirjakielellä.
Kaikilla muillakin kuin kielen aloilla on kreikkalaisten täytynyt
alkaa alusta. Kun otamme huomioon heidän vilkkautensa, tottumuksensa
vallattomaan vapauteen, joka ei tiedä säännöllisen esivallan
siteistä, heidän juonikkaisuutensa ja sen vapaan parlamentaarisen
hallituskoneiston, jonka he äkkiä saivat hoidettavakseen, niin on
selvää, miks'eivät he ole valtiollisella alalla pitkälle joutuneet.
Virkamiehet pitävät yleisiä varoja ominaan, ja puolueriidat ovat
Kreikassa ainakin yhtä kiivaita kuin missään muualla. Kuinka
intohimoisesti vaaleihin otetaan osaa maaseuduillakin, siitä olkoon
todistuksena seuraava kirje, jonka muuan Triandafyllos Argyropulo
Herran vuonna 1891 kirjoitti kuninkaalle kotipaikallaan tapahtuneen
vaalin johdosta:
"Majesteetti!
Rosvo Uzulis, hallituksen ehdokkaan Panagopulon vaaliasiamies, on
neljän rikostoverin kanssa väkivallalla raastanut seuraavat henkilöt
vuoristoon: Konstantin Siametiin, Johannes Siametiin, Basilios
Episkopoksen, Khristos Dinoksen, Konstantin Konbiunin, Konstantin
Loritiin, Dimitri Siametiin. Muutamia päiviä ennen hän oli ryöstänyt
vangikseen Georgios Zikaan. Nämä onnettomat, jotka kaikki ovat
valtiollisia ystäviäni, ovat kotoisin Karakatzanasta. He tahtoivat
äänestää puolestani. Mutta rosvo ei päästänyt heitä vapaiksi,
ennenkuin hän oli saanut tiedon kilpailijani Panagopulon voitosta.
Sama rosvo on vaalipäivän aattona vienyt vuoristoon paimenet
AthanasioS Karakitzun, Dimitri Karakitzun ja viisi pukkia. Hän uhkasi
tappaa paimenet, heidän perheensä ja koko karjansa, jos he lähtisivät
alas kaupunkiin ottamaan vaaliin osaa. Ja siten olen menettänyt
heidänkin äänensä, ja kun luen nämä yhteen yllä mainittujen ystäväini
äänten kanssa, niin tekee se kaikkiaan kahdeksantoista ääntä. Ja kun
ajattelen, että Panagopulo on voittanut minut vaan kolmellatoista
äänellä!
Ja Panagopulon hyväksi on vielä Ferain demoksesta Volon maakunnasta
kutsuttu tänne Almyroon Stetano Giannopulo, Nikolaos Dimopulo ja
Georgios Konstantatopulo. Nämä henkilöt on samalla kirjoitettu Ferain
ja Almyron vaaliluetteloihin. Viime vaaleissa he äänestivät Feraissa,
niinkuin arkistoihin lähetetyistä pöytäkirjoista näkyy.
Minä vielä lisään, että Theodor Metropulo ja Giannakis Sutis ovat
äänestäneet vastustajani puolesta, vaikka he ovat kuolleet. Samoin
on Dimitri Konstantin, joka istuu vankeudessa, äänestänyt minua
vastaan ystävänsä, erään Dimitri Nikolaan välityksellä. Niin ovat
siis kuolleet ja rikoksentekijät saaneet äänestää hallituksen
ehdokkaan puolesta. Kun lasken yhteen kaikki, niin olisi minun pitänyt
voittaa vastustajani kahdeksalla äänellä, Minä vaadin kuninkaallisen
komissaarin lähettämistä ja selitän tämän vaalin mitättömäksi ja
lainvastaiseksi.
Minulla on kunnia, Majesteetti, vastapuolen onnettomana ehdokkaana
Almyron vaalissa piirtää