SELMA (oven luota; hetken hiljaisuuden jälkeen). Minun täytyy
urkkimalla löytää tie sinun luoksesi — tulla kuin varas.
URPIA. Sinulla ei ole oikeutta minuun!
SELMA. En voi unohtaa sinua.
URPIA (katkeran ivallisesti). Tätä "ensimmäistä rakastajaa".
SELMA (hädässä). Sinua ilman tunnen vajoavani jonnekin alemmaksi.
(Lähestyen.) Minua peloittaa.
URPIA. Elit turhanlyhyitä suudelmia varten. Vain hetki tarvittiin ja
perhonen kuoli. (Kovasti.) Ei hautaa tarvis — kyllä tuulet kuljettavat
öisiä katuja pitkin.
SELMA. Tunnen tuon julman äänen, joka on luotu tuomitsemaan muita, ei
itseä. Narkissos parka.
URPIA. Narkissos?
SELMA. Niin juuri. Etkö tiedä, että on vaarallista tuijottaa oman
sydämensä lähteeseen? Niin olet sinä tehnyt aina. Naisessakin sinä
peilailet vain itseäsi. Ja jos lähde sumenee, sinä julmenet ja sydämesi
kylmenee. Niin on minulle käynyt. En jaksanut heijastaa kyllin koreana
sinun kuvaasi — silmiesi nautinnoksi.
URPIA. Puhut totta, etkä ymmärrä kuitenkaan. (Äkkiä.) Olenko mielestäsi
huono näyttelijä?
SELMA (ihastuneena). Sinua näyttämöllä, sankarina — sitä juuri en jaksa
unohtaa. En jaksa, Eevert!
URPIA. Mistä olen luonut nuo sankarit? Mistä onnenpojat ja
marttyyrikasvot? Oman itseni korkeammasta kuvasta, siitä, jota
lähteestä katson ja haen, siitä, joka tahdon olla ja joka myös
luomishetkenä olen. Ja juuri sen, tuon Narkissoksen ylimmän kauneuden
olen minä nyt toteuttava uudessa elämässä. En tahdo olla pappi, joka
saarnaa toista kuin on hänen elämänsä. Taistelen ihmeestä: Luovien
hetkien kauneudella on koroitettava myös tämä jokapäiväinen, matala
elämä. Sinä hajoitit sielusi turhuuteen etkä jaksanut nöyrtyä totuutta
minun rinnallani tavoittamaan.