Eevert Urpia, naamioituna ja puettuna keskiaikaiseen, mutta ei
panssaroituun, Pyhän Yrjänän pukuun; tulee oikealta.
URPIA (jo ovelta). Nyt taivaaseen tai hautaan, veljet! (Tullen
Korpin luo; intohimoisesti.) Nyt tiedän sen, hän ei pelkää enää. Hän
tietää rakastavansa. Sen näin hänen katseestansa. Se heräsi unisesta
rauhastaan, ja aukeni päilyvä meri, ikuinen ja hukuttava meri. (Syvästi
liikutettuna.) Päivä päivältä yhä selvemmin on elämäni hajonnut kuin
riekaleiksi hauras vaate. Nyt tuli elämän armo!
KORP. Ja avioriita kai?
URPIA (tulistuen). Älä pilkkaa, mies! Sinun täytyy auttaa minua.
KORP (ojentaen kirjeen). Tämä auttaa kai aluksi.
URPIA (avaa kirjeen; luettuaan). Sen tiesinhän — mihin kutsunenkin,
hän saapuu. Ja minä hullu, hullu! Arkailin ja vapisin kuin koulupoika.
Tänään vielä — minun täytyy sanoa hänelle — tahdon kuulla kahden
kesken. — Miten tyhmän kirjoititkaan näytelmän! Kuin houkko Pyhä
Yrjö pelastaa toisen kihlaaman prinsessan ja taluttaa isän suojaan
poroporvarin tapaan. Ei hetkeäkään kahden kesken, ei kulissien takana,
ei näyttämöllä. Sankarin pitää rakastua.
KORP (räjähtää nauramaan). Tottakin, liian hurskasta koko roska!
URPIA. Älä koiku, Korppi, keksi keino. Taikka tänä iltana tapahtuu
skandaali.
KORP. Se tapahtuu, nähtävästi, joka tapauksessa. Mutta minä tahdon
olla siinä mukana. Ja keksin myöskin keinot. (Vetäen taskustaan
käsikirjoituspinkan.) Kuulkaa, pojat, tämä näytelmä muutetaan!