KORP. Mutta täytyyhän teidän toki myöntää, että Eeva on ennen Aatamia
luotu. Kuinka hän muuten olisi voinut esiintyä paratiisinäyttämöllä
niin kypsänä viettelijänä ja saman lahjan jättää vielä perinnöksi
tyttärilleen?
RUTH (suloisen pyytävästi; tarjoten yhä kirjelappua). Pian, ottakaa!
KORP (nousten; ottaen kirjeen). No, vekseli se voi olla tämäkin, vaikka
lankeemispäivä epävarma.
RUTH. Lupaattehan — varmasti.
KORP. Lupaan ja vannon.
RUTH (poistuu oikealle).
KORP (yksin, istuutuen, lukien kirjettä).
Eevert Urpia — (Puoliksi itsekseen, puoliksi kuin keskustellen yleisön
kanssa.) Enkös sanonutkin: ei tulivuoreen ole tarpeen kekälettä.
Kuitenkin? Moraalini taitaa olla satimessa? Aatteles, poika. Toisten
synnit salaat ja toiset syntiin autat, mikä homma — vanhalta nimeltään
— lie paritusta. Olen uskottoman rouva Urpian syntisäkki ja syntiin
valmiin pormestarin rouvan rippi-isä. Petetyn aviomiehen autan
pettämään petollista rouva Urpiaa. Ja petetyn pormestarin — joka
muistaakseni puolestaan rakastelee Nubia-ravintolan tarjoilijatarta —
sekä hänen uskottoman vaimonsa kunnia ja maine on hallussani. — Jos
olisin juutalainen tai vähittäiskauppias, tekisin rahaa. Tai pappi?
Saarnaisin nämä vuohet lammassieluisina kaidalle tielle. Mutta —
seikkoja näitä runoniekkana punnita? (Hetken vaitiolo; äkkiä.) Annapas
olla — — Eipä hullumpaa! Tämä runolta ja elämältä tuoksahtaa. (Jälleen
miettivästi.) On sekaisin rikasta ja köyhää, viisasta, tyhmää — ja
lemmen tähden viisainkin vialla päästään — (Nousten; riemuissaan.)
Nyt ymmärrän! Heidän tuskassaan ja riemussaan lävitseni virtaa elämä,
ja virran suunnan määrään minä. Vai paritusta? Ei sinne päinkään.
Runonvirkaa on juuri tämä. Tehdä näytelmää näin keskellä elämää.
(Kävelee kiivaasti edestakaisin, pörröttäen kiihkoissaan hiuksiaan;
pysähtyen.) Oiva aatos! Runoniekka alkaa improvisoida! (Kello soi
toisen kerran.) Luulen — he soittavat oman näytelmänsä alkamaan. (Menee
lähelle oikeanpuolista ovea; viitaten.) Polle! Polle! (Palaa takaisin
keskinäyttämölle.)