Hans Korp, kalpea nuori mies, istuu oikealla pöydän luona. Hän on
puettu kuluneeseen pukuun, istuu epävapaasti, vaivautuneena ja
painaa jalkapohjiaan visusti permantoon, jotta pahasti rikkinäiset
kengänpohjat eivät näkyisi. Eräs hienosti puettu pari tulee vasemmalla.
Oikeanpuolisesta ovesta tulee Ruth vieraita kohti, ottaa heidät
hymyillen vastaan ja ohjaa vasemmalle; seuratessaan vieraita hän
katsahtaa Korpiin ikäänkuin aikoen lähestyä, mutta näyttää äkkiä
käyvän epävarmaksi ja katoo oikealle. Hans Korp on tällöin katsahtanut
hermostuneena taakseen ja vetäissyt taskustaan käsikirjoituspinkan,
jonka marginaaliin alkaa tehdä merkintöjä, kiireisenä, välillä
tukkaansa pörröttäen.
Lennart Raiko, puettuna Sokean pukuun, mutta kasvoilta vielä
naamioimatta, tulee oikealta yhdessä vielä vierailupuvussa olevan
Selman kanssa. He vetäytyvät pilarin suojaan ja aikovat suudella, mutta
Korp yskähtää merkitsevästi, jolloin rakastuneet kavahtavat erilleen.
SELMA (hämillään). Niin, se jäi tänne — käsilaukkuni.
RAIKO (keikarimaisen kohteliaasti). Etsin oitis. (Siirtyy vasemmalle
pöydän luo, täältä Hans Korpin eteen, joka ei ole häntä huomaavinansa;
Korpille.) Anteeksi — käsilaukku?
KORP (tehden yhä merkintöjään). Ei ole tarpeen.
RAIKO (nenäkkäästi). Mikä ei ole tarpeen?
KORP. Käsilaukku.
RAIKO. Suvainnette kuitenkin siirtyä etsiäkseni.
KORP. Ei ole syytä.
RAIKO (tulistuen). Herra hävyttömyys.
KORP. Vain välttämättömyys.
RAIKO. Tolvana, koivet syrjään!
KORP (koroittaen ääntään). Ei ole syytä!
RAIKO (suunniltaan). Syytä, syytä! Miksi ei ole syytä, saanko kysyä?
KORP. Kengänpohjani nauraisivat teille (viitaten Selmaan) ja tälle
rouvalle päin naamaa ja syystä. Kas näin! (Nostaa nauraen jalkansa
korkealle, jotta rikkinäinen kengänpohja paistaa.)
RAIKO. Hullu!
KORP. Tai ihme Hyperboreassa. (Nostaa molemmat jalkansa.) Runoilija
ammattikengissään! (Räjähtää nauramaan.)
RAIKO. Kuinka? Tekijäkö?
KORP (nousten). Aistiviallisten kunniaksi! Ja tullut tuomiolle.