"Kuitenkin mainittiin jutussa mustalaisiakin", huomautti Mannering, "ja
siitä päättäen, mitä tuo alhaisen näköinen mies hautajaisten jälkeen
sanoi --."
"Miss Margaret Bertramin aatos, että lapsi on elossa, perustui
mustalaisen ilmotukseen", tokaisi Pleydell, tarttuen puoleksi
lausuttuun viittaukseen; "kadehdin yhdistelmäänne, eversti -- on
häpeäksi minulle, etten ollut samaa johtopäätöstä tehnyt. Käymmekin
oitis käsiksi tähän asiaan. Hei, kuulkaapas, tarjoilija, menkäähän
matami Woodille Cowgaten varrelle. Tapaatte kirjurini Driverin. Hän on
tähän aikaan mukana High-Jinks'issä (sillä me ja alaisemme, eversti,
olemme erinomaisen säännöllisiä säännöttömyyksissämme); käskekää hänen
paikalla tulla tänne, minä maksan hänen uhkapanoksensa."
"Hän ei saapune osaansa esittävänä, vai mitä?" kysäisi Mannering.
"Ah, ei siitä sen enempää, Heikku, jos minua rakastat",[49] vastasi
Pleydell. "Mutta meidän täytyy saada joitakin tietoja Egyptin maalta,
jos mahdollista. Hohoi, olisipa minulla vain tästä sekavasta vyyhdistä
vähäisinkin rihma, niin näkisitte, kuinka sen kerisin! Minä kaivaisin
mustalaiselta salat julki paremmin kuin keskiaikainen inkvisitsioni;
tiedän minä miten pidellä vikuroitsevaa todistajaa."
Mr. Pleydellin siten korskuessa ammattitaidostaan, palasi tarjoilija
mr. Driverin kanssa, jonka suupielet olivat vielä rasvaiset
lammaspiirakoista, ja viimeisen haarikankulauksen vaahto vielä
laskeutumattomana ylähuulellaan, sellaisella kiireellä oli hän
isäntänsä kutsua noudattanut.
"Driver, teidän täytyy heti mennä hakemaan vanhan miss Margaret
Bertramin palvelijatar. Kyselkää häntä kaikkialta, mutta jos
havaitsette välttämättömäksi turvautua Protocoliin, tupakkakauppias
Quidiin tai keneenkään noista, niin älkäähän vain itse esiintykö,
vaan lähettäkää joku tuttavapiirinne naishenkilö -- saanenpa uskoa
tuntevanne moniakin, jotka ovat alttiita palvelemaan teitä. Hänet
löydettyänne sopikaa siitä, että hän tulee konttoriini huomenna tasan
kello kahdeksan."
"Mitä sanon saadakseni hänet tulemaan?" kysyi ajutantti.
"Mitä hyväksi näette", vastasi lakimies. "Minunko asiakseni luulette
valeiden sepustamisen teille? Mutta toimittakaakin hänet saapuville
kello kahdeksalta, kuten sanoin."
Kirjuri irvisti, kumarsi ja läksi.
"Hyödyllinen mies, tuo", puheli asianajaja; "en luule hänen veroisensa
konsanaan juttukirjaa piirrelleen. Hän on valmis saneluni mukaan
kirjottamaan kolme yötä viikossa nukkumatta tai -- mikä on saman
tekevää -- kirjottamaan yhtä hyvin ja virheettömästi nukkuessaan kuin
valveillaankin. Ja peräti vakaa tavoissaan -- jotkut niistä aina
vaihtelevat oluttupiansa, niin että kaksikymmentä juoksupoikaa saa
heidän jäljillään hikoilla kuten paljaspäät kapteenit Eastcheapin
ravintoloissa kiertelevinä Sir John Falstaffin haussa. Mutta tämä on
kerrassaan kiinteä kappale -- hänellä on talvi-istuimensa takkavalkean
äärellä ja kesäistuimensa ikkunan pielessä matami Woodilla. Noiden
kahden välillä on hänen kaikki muuttonsa; sieltä hänet löytää aina
työtuntiensa jälkeen. Hän ei luullakseni milloinkaan riisuudu tai
käy levolle -- pelkkä olut pitää hänet kunnossa. Se on ruoka, juoma,
vaatetus, vuode ja pesu."
"Ja onko hän äkillisestäkin kutsusta aina pystyvä toimiin? Minä sitä
epäilisin, hänen asuinsijaansa ajatellessani."
"Hoh, juominen ei häntä koskaan hämmennä, eversti; hän kykenee
kirjottamaan tuntikausia puhelahjansa menetettyään. Muistanpa, kun
kerran sain äkkiä pyynnön laatia erään vetoomuksen. Olin ollut
päivällisellä, ja oli lauvantai-ilta, joten minä olin vastahakoinen
siihen ryhtymään. Saivatpa minut kuitenkin alas Clerihughille, ja
siellä me istuimme iloa pitäen, kunnes minulla oli kaksinkertainen
määrä märkyyttä vyöni alla. Silloin he saivat minut suostutelluksi
laatimaan asiakirjan. Sitten oli meidän haettava Driver, ja kahdella
miehellä oli täysi työ hänen kantamisessaan sisälle, sillä hän sattui
tavattaessa olemaan kykenemätön sekä liikkumaan että puhumaan. Mutta
tuskin oli hän saanut kynänsä sormiensa väliin, paperinsa levitetyksi
eteensä ja ääneni kuullut, kun jo alkoi kirjottaa kuin paraskin notaari
-- enkä ole koskaan nähnyt niin sieviä kiekuroita, joskin meidän täytyi
panna toinen mies kastamaan hänen kynäänsä musteeseen, sillä hän ei
pystynyt näkemään tolppoa."
"Mutta miltä näytti yhteistuotteenne seuraavana aamuna?" kysyi eversti.
"Huh, mainiolta -- ei kolmea sanaa tarvinnut muuttaa; se lähetettiin
määräpaikkaansa saman päivän postissa. Mutta tulettehan luokseni
aamiaiselle huomenna, ja kuulemaan tuon vaimon kuulustelua?"
"On tuntinne jokseenkin aikainen."
"En voi sitä lykätä. Ellen olisi taistelutantereellani täsmälleen
tornikellon yhdeksää lyödessä, niin pääsisi liikkeelle huhu, että minä
olen saanut halvauskohtauksen, ja minä tuntisin sen seurauksia koko
istuntokauden loppuajan."
"No, pitänee sitten yrittää."
Seurue hajaantui siksi iltaa.
Aamusella eversti Mannering saapui asianajajan konttoriin, vaikka
noituen skotlantilaisen joulukuun-aamun kalseutta. Mr. Pleydell oli
saanut mrs. Rebecan sijotetuksi pystyvalkeansa kulmalle, hommannut
hänelle kupillisen suklaata ja jo joutunut pitkälle puheluun hänen
kanssaan.
"Eihän toki, mrs. Rebecca, ei ole etäisintäkään aikomusta valittaa
emäntänne testamentista, ja minä takaan kunniasanallani, että teille
säädetty lahjotus on täydellisesti turvattu. Te olette sen ansainnut
käytöksellänne emäntäänne kohtaan, ja soisinpa sen olleen kaksin
verroin isomman."
"Niin, mutta, sir, ei ole oikein mainita mitä ihmiselle sanotaan --
kuulittehan, kuinka tuo Quidin räivä kehtasi silmilleni syytää minulle
antamiansa palkkiopahasia ja jauhaa toistamiseen mitä joutavia joskus
lienen hänen kanssaan hölpötellyt; jos nyt teidän arvoisuudellenne
jotakin lavertelisi, niin ties mitä siitä sukeutuisikaan."
"Minä vakuutan teille, Rebecca hyvä, että minun maineeni sekä teidän
oma ikänne ja ulkomuotonne ovat takeenanne, vaikka ihan lintusen
kielellä livertelisitte minulle."
"No, jos teidän arvoisuutenne sen ajattelee vaarattomaksi, niin
tällainen se on asia. Katsokaas, noin vuosi sitten, tai niinkään pitkää
aikaa siitä ei ole ihan, neuvottiin rouvaa lähtemään joksikin aikaa
Gilslandiin, sillä hän oli kovasti pahalla mielellä. Ellangowanin
vastuksista alettiin puhua julkisesti, ja sekös häntä kiusasi -- sillä
hän oli ylpeä suvustaan. Ellangowan itse ja hän, he toisin ajoin
olivat sovinnossa, toisin ajoin taas eivät -- mutta lopuksi he eivät
ollenkaan olleet hyvissä väleissä pariin kolmeen ajastaikaan -- sillä
lairdi alinomaa ruinasi rahaa lainaksi, ja sitä ei rouva voinut millään
muotoa sietää, ja rouva alinomaa tahtoi velkaa maksoon, ja lairdille se
oli yhtä vähän mieleen. Olivat sitte viimein vallan erossa. Ja sitte
Gilslandissa joku kertoi maiden joutuvan myyntiin; ja oli ikääskuin hän
siitä hetkestä saakka olisi käynyt nurjamieliseksi miss Lucy Bertramia
kohtaan, sillä moneenkin kertaan hän minulle valitti: 'Voi Becky, voi
Becky, jos se hyödytön vikisevä tytön äpäre siellä Ellangowanissa,
joka ei kykene epäkelpoa isäänsä aisoissa pitämään -- jos hän olisi
vain ollut poikalapsi, niin eivätpä pääsisi vanhaa perintöä myymään
tuon höperön veloista'; ja siihen tapaan hän tuskitteli, kunnes minä
ihan kylläännyin ja väsyin kuulemaan hänen sadattelevan tyttö-poloista
niinkuin ei hän olisi ollut poikalapsi ja maatilaa pitänyt, jos hänen
tahdossaan olisi sukupuolensa vaihtaminen ollut. Ja eräänä päivänä
terveyslähteen luona kallionkärjen alapuolella siellä Gilslandissa hän
katseli hyvin komeaa lapsipesyettä -- jonkun Mac-Croskyn -- ja puhkesi
sanomaan: 'Eikö ole ilmetty ihme, että jokaisella maan hulttioimella
on poika ja perillinen, ja että Ellangowanin suku on miesperillistä
vailla?' Siinä seisoi joku mustalaisvaimo hänen takanaan ja kuuli
sen -- julman roteva ja pelottavan näköinen, en ole mokomaa muijaa
eläissäni silmiini saanut. 'Kuka', hän sanoo, 'rohkenee sanoa, että
Ellangowanin suku häviää miesperillisen puutokseen?' Rouva pyörähti
häntä katsomaan -- hän oli karski nainen ja aina valmis vastauksissaan
kenelle hyvänsä. 'Minä sen sanon', hän sanoo, 'ja surullisella
sydämellä sanonkin'. Silloinkos mustalaismuija tarttuu häntä käteen.
'Tunnen minä teidät', hän sanoo, 'vaikka te ette minua tunne. Mutta
niin totta kuin taivaalla aurinko paistaa, ja niin totta kuin tuo vesi
mereen juoksee, ja niin totta kuin on silmä joka näkee ja korva joka
kuulee meitä molempia: Harry Bertram, jonka luultiin Warrochin kärjessä
loppunsa saaneen, ei siellä kuollut -- hänen piti saada raskas kohtalo
yhdenteenkolmatta ikävuoteensa asti, se oli äänestä sanottu -- mutta
jos te elätte ja minä elän, niin te kuulette enemmän hänestä tänä
talvena ennen kuin lumi on kahta päivää Singlesiden nummella levännyt.
En minä rahastanne huoli', hän sanoo, 'ettette luulisi minun silmiänne
sumentavan -- hyvästi jääkää Martinpäivän jälkiviikkoihin asti'; -- ja
siihen hän jätti meidät seisomaan."
"Oliko hän hyvin pitkä nainen?" keskeytti Mannering.
"Oliko hänellä musta tukka, mustat silmät ja arpi silmäkulman
yläpuolella?" lisäsi lakimies.
"Hän oli pisin mitä olen naisia nähnyt, ja tukka musta kuin syysyö,
pait mistä se oli harmaa, ja silmäkulman päällä oli arpi, johon olisi
rystysensä saanut mahtumaan. Ei häntä unohda ikinä kukaan kerran
nähtyänsä, ja minä olen itsekseni varma siitä, että sen mustalaismuijan
sanojen perusteella rouva teki testamenttinsa, käytyään karvaaksi
Ellangowanin nuorta neitiä kohtaan; ja paljoa huonommin rouva vielä
hänestä piti jouduttuaan pakotetuksi lähettämään hänelle kaksikymmentä
puntaa -- sillä hän sanoi, että miss Bertram ei tyytynyt siihen,
että antoi Ellangowanin hovin luistaa vieraisiin käsiin, kun hän
oli tyttölapsi eikä poika, vaan vielä oli köyhyytensä takia tulossa
Singlesidenkin rasitukseksi ja häpeäksi. Mutta toivon, että rouvan
testamentti kaikesta huolimatta pysyy pätevänä, sillä kovahan olisi
minun kadottaa pikku lahjani -- vähäisestä minä palvelin palkasta ja
hyvyydestä, sen sanon."
Asianajaja poisti hänen pelkäilynsä tässä kohden ja kysyi sitte
Jenny Gibsonia, saaden kuulla, että hän oli suostunut mr. Dinmontin
tarjoukseen. "Ja niinhän olen tehnyt minäkin, koska hän minua niin
kauniisti osasikin pyytää", haastoi mrs. Rebecca; "kovasti kunnollista
väkeä ne Dinmontin, vaikka rouva ei sietänyt paljoakaan kuulla
ystävistä siltä haaralta sukua. Mutta Kaarlolan kinkuista hän piti,
ja juustoista, ja teiristä, joita ne ehtimiseen lähettelivät, ja
lampaanvillasääryksistä ja kintaista -- kyllä hän niistä piti."
Mr. Pleydell antoi nyt mrs. Rebecan mennä. Hänen lähdettyään virkahti
lakimies: "Sen mustalaisvaimon luulen tuntevani."
"Olin juuri samaa huomauttaa", vastasi Mannering.
"Ja hänen nimensä" -- alotti Pleydell.
"On Meg Merrilies", jatkoi eversti.
"Tiedättekö sen?" äännähti asianajaja, hullunkurisen kummastunut ilme
kasvoissaan katsellen soturi-ystäväänsä.
Mannering vastasi tunteneensa sellaisen vaimon, käydessään
Ellangowanissa pariakymmentä vuotta aikaisemmin; ja sitte hän
oppineelle seurakumppanilleen kertoi kaikki ensimäisen käyntinsä
huomattavat yksityiskohdat.
Mr. Pleydell kuunteli hyvin tarkkaavasti ja vastasi sitte:
"Onnittelin itseäni tutustumisestani syvästi oppineeseen
jumaluustieteilijään, tavattuani kappalaisenne; mutta enpä todellakaan
odottanut havaitsevani hänen isäntäänsä Albumazarin tai Messahalan
oppilaaksi. Sellainen aatos minulla on kuitenkin, että tuo mustalainen
voisi kertoa meille asiasta jotakin enemmän kuin hän tähtienlukemisesta
tai kaukonäkemyksestä johtelee -- minulla oli hänet kerran käsissäni,
enkä hänestä silloin paljoakaan selvää saanut; mutta nyt minun täytyy
kirjottaa Mac-Morlanille, jotta hän mullistaa maat ja taivaat akan
löytymiseksi. Mielelläni tulen paikkakunnalle itse avuksi hänen
tutkimiseensa -- minulla on vielä sikäläinen rauhantuomarin valtuus,
vaikka olen sheriffin virasta luopunut. Elämässäni ei ole minulla
ollut mitään hartaammin sydämelläni kuin tuon murhan ja lapsen
kohtalon selville saaminen. Minun täytyy myös kirjottaa Roxburghshiren
sheriffille ja jollekulle toimeliaalle rauhantuomarille Cumberlandiin."
"Toivoakseni paikkakunnalle tullessanne teette Woodbournen
pääkortteeriksenne?"
"Tietysti; pelkäsin teidän kieltävän -- mutta nyt on meidän mentävä
aamiaiselle, tai myöhästyn."
Seuraavana päivänä uudet ystävykset erosivat, ja eversti kotiutui ilman
mitään tässä kertomuksessa mainittavan arvoista seikkailua.