"Saatteko suoriutuneeksi tuon kelpo miehen jutusta hänen voitokseen?"
kysyi Mannering.
"No, enpä tiedä; taistelussa ei pelkkä voima auta, mutta kyllä hän
Dawstonin Jaakolle ilkkua saapi, jos voimme sille mitään. Olen hänelle
jotakin velkaa. Meidän ammattimme vitsauksena on, että me harvoin
näemme ihmisluonteen parasta puolta. Ihmiset tulevat luoksemme
jokainen itsekäs tunne vastikään teritettynä ja kärjistettynä; he
koukistavat kaihelmiensa ja ennakkoluulojensa hokatkin kuten seppä
liukkaalla kelillä hevosenkengän jäänaulat. Moni on tuonne ullakolleni
kiivennyt mies, jonka olen ensin halunnut sinkauttaa ulos ikkunasta,
ja sentään olen viimein huomannut, että hän esiintyi vain kuten
minäkin olisin saattanut hänen asemassaan kiukutella ja luonnollisesti
kohtuuttomuuksiin mennä. Olen nyt päässyt siihen vakaumukseen, että
jos ammattimme näkeekin inhimillistä narrimaisuutta ja inhimillistä
ilkeyttä runsaammin kuin muut, niin on syynä se, että me näemme
niiden toimivan siinä väylässä, johon ne vapaimmin voivat purkautua.
Sivistyneessä yhteiskunnassa laki on se hormi, josta kaikki entiseen
aikaan koko taloa kierrellyt ja jokaisen silmiä kirvellyt sauhu
kulkee läpi -- eipä siis kummakaan, että itse torvi toisinaan hiukan
nokeentuu. Mutta me pidämme huolta siitä, että liddesdalelaisemme juttu
tulee hyvin johdelluksi ja todistelluksi, jotta kaikkia tarpeettomia
kuluja säästetään -- saakoon hän herkkuomenansa paljottaishinnalla."
"Saanko mielihyväkseni", kysyi Mannering heidän erotessaan, "teidät
päivälliselle asuntooni? Isäntäni sanoo saaneensa metsänotusta ja
oivallista viiniä."
"Metsänotusta -- mitäh?" vastasi asianajaja kerkeästi, lisäten
kuitenkin heti: "Mutta ei, se on mahdotonta -- enkä minäkään voi teitä
pyytää kotiini. Maanantai on pyhitetty päivä -- tiistai samaten -- ja
keskiviikkona olemme kuultavana suuressa kymmenysjutussa ylioikeuden
edessä -- mutta malttakaahan -- on kirpeä sää, ja jos viivytte
kaupungissa ja tuo riista säilyisi torstaihin --"
"Sinä päivänä tulette?"
"Epuuttamattomasti."
"No, niinpä noudatankin haluani viettää viikon täällä; ja jollei riista
säily, niin katsommepa, mitä muuta isäntämme saa meille hommattua."
"Kyllä se säilyy", arveli Pleydell; "ja nyt hyvästi -- katsokaahan
näitä paria kolmea kirjelmää ja viekää ne perille, jos pidätte
osotteista; kirjotin ne teitä varten tänä aamuna. Näkemiin asti;
kirjurini on jo tunnin odottanut alottaakseen erästä lemmon
kannekirjelmää."
Ja pois asteli mr. Pleydell hyvin puuhakkaana, sukellellen kattokujien
läpi ja nousten porrassiltoja myöten, päästäkseen High Streetille
sellaista tietä, joka tavalliseen tolaan verraten oli samaa kuin
Magelhâesin salmi avoimemman, mutta Kap Hornin ympäri kiertävän väylän
rinnalla.
Silmäillessään Pleydellin käteensä työntämiä suosituskirjeitä huomasi
Mannering hyvillä mielin, että ne olivat osotettuja muutamille
Skotlanin kirjallisuuden johtaville henkilöille. "Squire David
Humelle." "Squire John Homelle." "T:ri Fergusonille." "T:ri Blackille."
"Loordi Kaimesille." "Mr. Huttonille." "Squire John Clerkille, Eldinin
herralle." "Squire Adam Smithille." "T:ri Robertsonille."
"Toden totta, lainoppineella ystävälläni on valiotuttavapiiri -- nämäpä
kauvas kantavia nimiä -- itä-intialaisen täytyy hiukan hioa kykyjään ja
selventää ajatuksiaan, ennen kuin menee tuollaiseen seuraan."
Ilomielin käytti Mannering näitä suosituksia; ja pahottelemme
syvästi, ettei meidän vallassamme ole antaa lukijalle selvitystä
hänen saamastansa huvista ja hyödystä piirissä, joka ei ole koskaan
suljettuna järkeviltä ja tietorikkailta muukalaisilta, jonka vertaista
ei ole kenties minään aikakautena ollut, kun ajattelee sen käsittämän
ja keskittämän lahjakkuuden syvällisyyttä ja monipuolisuutta.
Torstaina mr. Pleydell määräaikaan ilmestyi majataloon, jossa eversti
Mannering asui. Peuranpaisti osottausi olevaksi erinomaisessa
kunnossa, punaviini oli mainiota, ja oppinut lakimies omisti hyvin
kunnioittavaa huomiota kumpaisellekin, ollen etevä pöytäasiain tuntija.
Olen kuitenkin epävarma siitä, tuottiko hyvä kestityskään hänelle
suurempaa tyytyväisyyttä kuin mestari Sampsonin läsnäolo, josta hän
omalla lakitieteellisellä viisastelullaan sai herutelluksi paljon
hupaisuutta sekä itselleen että parille ystävälle, joita eversti
samassa tilaisuudessa juhlitti. Sampsonin yksinkertaisen totiset ja
harvasanaisina tärähtelevät vastaukset lakimiehen kavaliin kysymyksiin
saattoi hänen luonteensa hyväntuulisuuden selkeämpään valoon kuin
Mannering oli vielä nähnyt. Samalla hän penkoi esille kummallisen
paljouden erinäistä vaikeatajuista, vaikka yleensä hyödytöntä
tietoa. Lakimies jälkeenpäin vertasi hänen mieltänsä panttilainaajan
varastohuoneeseen, kaikenkaltaisilla tavaroilla ahdattuun, mutta niin
vaivalloisesti kasailluilla ja niin peräti sikin sokin sovitelluilla,
ettei omistaja saa koskaan käsiinsä mitään kapinetta sillä hetkellä kun
sitä tarvitsee.
Mitä asianajajaan itseensä tulee, antoi hän ainakin yhtä paljon
ajattelunharjotusta Sampsonille kuin hänestä hauskuutta houkutteli. Kun
lainoppinut alkoi kohota lentoihinsa ja hänen luonnostaan järkeilevä
ja kuivakiskoinen leikkisyytensä kävi eloisammaksi ja kärkevämmäksi,
tähysteli häntä koulumestari senlaatuisella ihmetyksellä, jolla voimme
kuvitella kesyn karhun saattavan silmäillä vastaista seuralaistansa
apinaa, niiden ensi kertaa tullessa esitellyiksi toinen toiselleen. Mr.
Pleydellin iloja oli vakavan ja totisen todistelevasti esittää joku
väitelmä, jota vastaan tiesi koulumestarin taipuisaksi kiistämään.
Sydämellisellä mielihyvällä hän sitte tarkkaili sielullista
punnerrusta, jolla kelpo mies vastatakseen järjesteli aatoksiaan ja
ponnistaa hitaita ja kankeita kykyjään, saadakseen liikkeelle oppinsa
koko raskaan tykistön musertamaan toisen lausuman harhaanjohtavan tai
kerettiläisen mielipiteen -- kun, katso, ennen kuin tykistöä ehdittiin
laukaista, vihollinen oli siirtynyt asemiltaan ja ilmestyi uuteen
kiusalliseen asentoon koulumestarin sivustalle tai taakse.
Useinpa huudahteli hän "Tavatonta!" kun täydessä voitonluottamuksessa
vihollista vastaan marssittuaan huomasikin kentän tyhjäksi; ja senhän
arvaa, että vähällä vaivalla ei hän uutta rintamaa yrittänyt. "Hän
oli kuin intialainen alkuasukasarmeija", eversti sanoi, "pelottava
lukumääränsä ja tykistönsä järeyden puolesta, mutta altis joutumaan
korjaamattomaan epäjärjestykseen sivustahyökkäystä tähtäävästä
liikkeestä". Ylipäätään koulumestari kuitenkin, vaikka jonkun verran
uupuikin näihin sielullisiin epätavallisella vauhdilla ja hetken
pinnistyksessä tehtyihin ponnistuksiin, piti tätä elämänsä parhaimpina
päivinä ja aina mainitsi mr. Pleydelliä hyvin laajatietoiseksi ja
suk-ke-lak-si henkilöksi.
Seurue väheni, kunnes nuo kolme herrasmiestä vain jäivät. Heidän
puhelunsa kääntyi miss Bertramin jälkisäännöksiin.
"Mikä sen vietävä saattoikaan ajaa akan peijakkaan nuppiin",
virkahti Pleydell, "Lucy Bertram-poloisen perinnöttömäksi tekemisen
sillä verukkeella, että omaisuus muka luovutetaan pojalle, joka on
ammoin kuollut ja kuopattu? Pyydän anteeksi, mr. Sampson, unohdin
kuinka läheltä tämän mainitseminen koskee tunteisiinne -- muistan
kuulustaneeni teitä siitä tapauksesta -- eikä ole minun koskaan ollut
niin työläs saada ketään puhumaan kolmea sanaa peräkkäin. Voitte puhua
pythagorealaisistanne tai vaiteliaista bramiineistanne, eversti, ja
minä sentään takaan tämän oppineen herrasmiehen voittavan heidät kaikki
vähäpuheisuudessa -- mutta viisaan sanat ovat kallisarvoisia eivätkä
kepeästi haaskattavia."
"Totisesti", sanoi koulumestari, ottaen siniviiruisen nenäliinansa
silmiltään, "katkera oli se päivä minulle kyllä; niin, ja tukalasti
kestettävä murheen päivä -- mutta Hän antaa voimaa, joka sälyttää
kuorman".
Eversti Mannering käytti tätä tilaisuutta pyytääkseen mr. Pleydelliä
selittämään lapsen katoamista yksityiskohtaisemmin. Lakimies
mielelläänkin selosteli tapauksia rikosasiain alalta, etenkin oman
kokemuksensa koskettelemia, ja kertoi asianhaarat juurtajaksain.
"Ja mikä on mielipiteenne koko lopputuloksesta?"
"Hoo, että Kennedy murhattiin. Se on vanha tapaus, jota on sillä
rannikolla ennenkin sattunut -- salakuljettaja tullimiestä vastassa."
"Ja mikä sitten on oletuksenne lapsen kohtalosta?"
"Epäilemättä hänkin murhattu", vastasi Pleydell. "Hän oli kyllin vanha
kertomaan näkemänsä, ja tuollaiset tunnottomat konnat eivät kammoisi
uutta viattomain lasten surmaamistakaan, jos arvelisivat etunsa sitä
vaativan."