Suuri oli seuraavana aamuna oikeudenpalvelijain säikähdys ja hämminki,
kun huomasivat vankinsa paenneen. Mac-Guffog ilmestyi Glossinin eteen
pää sekavana konjakista ja pelosta ja sai mitä ankarimmat torut
velvollisuutensa laiminlyömisestä. Tuomarin kiukun näytti laannuttavan
vain hänen kiihkeytensä saada vankinsa takaisin, ja varkaanottajat,
jotka ilomielin riensivät pois hänen kamalan ja vimmaisen katsantonsa
tieltä, lähetettiin joka suunnalle (paitsi oikealle) tavottamaan
pahantekijää. Erityisesti esitti Glossin tarkoin tutkisteltavaksi
Derncleughin Harjaa, jossa toisin ajoin kaikenlaisia yökulkureita
majaili.
Siten hajaannutettuaan poliisinsa eri tahoille riensi hän itse
syrjäteitse Warrochin metsän läpi Hatteraickin kanssa sopimaansa
kohtaukseen, toivoen tältä nyt laajemmin, kuin edellisen illan
neuvottelu salli, kuulevansa Ellangowanin perillisen maahantuloa
koskevia seikkoja.
Koukutellen kuin koiralaumaa kartteleva kettu yritti Glossin lähetä
yhtymyspaikkaa tavalla, joka ei jättäisi mitään selvää osotusta hänen
tolastaan. "Antaisipa taivas tuiskuta lunta", toivotteli hän pilviin
pälyillen, "jotta askeleitteni jäljet häviäisivät. Jos oikeuden
palvelijoista joku ne äkkäisi, niin hän seuraisi vainua perille asti
kuin verikoira ja yllättäisi meidät. Minunpa täytyy laskeutua rantaan
ja koettaa ryömiä kallioiden alitse eteenpäin."
Niinpä hän melkoisella vaivalla kapusi alas kallioilta ja kömpi
edelleen näiden ja lähenevän nousuveden välitse, milloin tähystäen ylös
nähdäkseen, väijyttiinkö hänen liikkeitään kallioiden reunalta, milloin
vilkaisten tutkivasti ulapalle, etsien katseellaan venettä, johon hänen
hiiviskelynsä voisi näkyä.
Mutta itsekkään huolenkin tunteet väistyivät tuokioksi, kun Glossin
sivuutti paikan, mistä Kennedyn ruumis oli löytynyt. Sitä oli
merkitsemässä kallion järkäle, joka oli syöksynyt yläpuolella kohoavan
seinämän reunasta joko ruumiin mukana tai perässä. Lohkare oli nyt
kuoreutunut pienillä nilviäisillä sekä ripsuuntunut hauteroilla ja
heitteillä; mutta vieläkin poikkesi se muodoltaan ja rakenteeltaan
ympäristön hajallisista paateroista.
Hänen vapaaehtoiset kävelynsä, senhän arvaa, eivät olleet milloinkaan
johtaneet tälle paikalle, joten hänen nyt ensi kertaa kamalan tihutyön
jälkeen tultuaan sinne näky heti palasi kauhuineen hänen mieleensä.
Hän muisti, miten hän oli syyllisellä tunnolla hiipinyt likeisestä
lymypaikasta ja kiihkeästi, mutta varoen, sekaantunut ruumista
ympäröitsevään hirmustuneeseen ryhmään, peljäten jonkun kysyvän,
mistä hän tuli. Muisti hän myöskin, millä tietoisella pelolla hän oli
kartellut pöyristyttävää näkyä. Jälleen kajahteli hänen korvissaan
isäntänsä hurja huutelu: "Lapseni! lapseni!"
"Hyvä Jumala!" huudahti hän; "ja kannattaako kaikki voittamani tuon
hetken tuskaa ja tuhansia kalvavia pelkoja ja kauhuja, jotka sittemmin
ovat elämääni katkeroittaneet! Voi, sydämestänipä soisin viruvani missä
tuo onneton mies maatuu, ja hänen seisovan tässä terveenä ja elävänä!
Mutta nämä pahottelut ovat kaikki liian myöhäisiä."
Tukahuttaen sen vuoksi tunteensa ryömi hän eteenpäin luolalle, joka
oli niin lähellä ruumiin löytöpaikkaa, että salakuljettajat olivat
saattaneet piilostaan kuunnella väkijoukon eri arvailuja heidän uhrinsa
kohtalosta. Mutta pääsy heidän turvapaikkaansa oli täydellisesti
kätkössä. Ketunreiän kokoinen aukko oli kallion seinämässä ihan
erään ison mustan kielekkeen takana, joka pystyssä kohoten salasi
sen vierailta ja samalla oli viittana niille, jotka sitä säilynänsä
käyttivät. Paaden ja kallion loma oli hyvin ahdas, ja kun siihen
oli kasautunut hietaa ja muuta rojua, ei tarkinkaan etsintä olisi
onteloa ilmaissut ennen kuin nuo nousuveden sullomat täytteet olisi
poistettu. Paremmaksi varmuudeksi olikin tätä tyyssijaa käyttävillä
salakuljettajilla tapana luolaan tultuaan täyttää aukko väljilleen
kasatuilla kuihtuneilla levillä, jotka siten näyttivät aaltojen
heittelemiltä. Dirk Hatteraick ei ollut tätä varokeinoa unohtanut.
Rohkeudestaan ja kovapintaisuudestaan huolimatta tunsi Glossin
sydämensä pamppailevan ja polviensa hytkyvän yhteen, valmistautuessaan
tunkeutumaan tähän salaisen rikoksen pesään neuvotellakseen
pahantekijän kanssa, jota hän täydellä syyllä piti mitä
hurjaluontoisimpana ja turmeltuneimpana miehenä. "Mutta hänellä ei
ole mitään etua minun vahingoittamisestani", oli hänen lohduttavana
mietteenään. Hän tutki sentään taskupistoolejaan, ennen kuin siirsi
syrjään tukkeet ja nelinkontan ahtautui luolaan.
Käytävä oli alussa matala ja soukka, jotta siitä mies juuri ryömimään
mahtui, mutta avartui moniaan kyynärän päästä jokseenkin tilavaksi
korkeakupuiseksi holviksi. Verkalleen nousevaa pohjaa peitti mitä
puhtain hiekka. Ennen kuin Glossin oli jaloilleen päässyt murisi
Hatteraickin käheä ja hillitty ääni ontelon perältä:
"Hagel und donner! -- tekö siellä?"
"Oletteko pimeässä?"
"Pimeässä? Jeeveli, olen vainenkin", ärisi Dirk Hatteraick; "missä
minulla tuikku olisi?"
"Minä toin valoa"; ja Glossin kaivoi taskustaan tulukset, sytyttäen
pienen lyhdyn.
"Teidän täytyy jotain nuotiotakin tehdä, sillä jeeveli minut periköön,
ich bin ganz gefroren!"
"Kylmähän täällä kylläkin on", mukasi Glossin, keräillen kasaan
lahonneita tynnyrinkimpiä ja kalikoita, jotka olivat olleet luolassa
kenties siitä asti kun Hatteraick siellä viimeksi asusti.
"Kylmä? Schneewasser und hagel, on riivatusti -- sain pysytyksi
hengissä vain teutaroimalla tätä kirottua holvia ylös ja alas ja
ajattelemalla, mitä kaikkia iloisia kemuja olemme täällä pitäneet."
Lieska alkoi roihuta kirkkaasti, ja Hatteraick ripusti vaskenkarvaiset
kasvonsa ja levitti känsistyneet ja jäntäreiset kouransa sen yli
ahnaasti kuin ruokaa kokotteleva nälkiintynyt kurjimus. Valo paistoi
hänen tuimiin ja rajuihin kasvonpiirteisiinsä; savua hän vilunsa
tuskassa tuntui sietävän miltei tukehtuakseen, antaen sen päänsä
ympäri kierrellen kohota luolan häämöttävään rosoiseen lakeen, mistä
se tunkeusi ulos salaisia rakoja myöten. Nämä ne nähtävästi päästivät
ilmaakin luolaan nousuveden aikana, jolloin käytävän suu oli veden alla.
"Ja olenpa tuonut teille hiukan aamiaistakin", kertoi Glossin, kaivaen
esille kylmää lihaa ja viinapullon. Jälkimäisen sieppasi Hatteraick
kiivaasti ja vei suulleen. Kelpo kulauksen otettuaan hän huudahti ylen
ihastuksissaan:
"Das schmeckt! Sekös maistuu -- se lämmittää maksan!" Ja hän puhkesi
saksalaiseen renkutukseen:
"Saufen Bier und Brantewein,
schmeissen's alle die Fenstern ein;
ich bin liederlich,
du bist liederlich;
sind wir nicht liederlich Leute all!"
"Oikein sanottu, kelpo kapteenini!" huudahti Glossin, yrittäen omaksua
reuhaavan sävyn:
"Viljalti viinaa, ja viiniä saavi,
ikkunat rikki, ja juo kuni paavi!
Kolmepa meit' oli hurjaa poikaa
ja riemastus nuottina virressä:
sinä maihin jäit vaivaan, minä menin laivaan,
Jaakko se killui hirressä!
"Siliä tavalla, kunnon kuoma! Hei, jopa elätte jälleen! Ja nyt
puhukaamme tehtävästämme."
"_Teidän_ tehtävästänne, huomatkaa se", sanoi Hatteraick; "hagel und
donner, minun oli valmis, kun raudoista pääsin".
"Olkaahan kärsivällinen, hyvä ystäväni; minä saan teidät vakuutetuksi
siitä, että meidän etumme ovat aivan samat."
Hatteraick yskähti kuivasti, ja Glossin jatkoi kotvan vaiti oltuaan:
"Miten tulitte antaneeksi pojan livistää?"
"Kas, fluch und blitzen, eihän hän minun hoidokkini ollut. Luutnantti
Brown antoi hänet serkulleen, joka on middelburghilaisessa Vanbeest ja
Vanbruggenin kauppahuoneessa, ja lateli tälle jotakin tarinaa pojan
joutumisesta hänen hoteisiinsa maahaijien kanssa sattuneessa ottelussa
-- antoi käskyläispojaksi. Minäkö olisin antanut hänen livistää! --
kyllä olisi minun puolestani kakara saanut lankun päästä mereen hypätä."
"No, käskyläispojaksiko hänet kasvatettiin?"
"Nein, nein; nulikka luikersi vanhan miehen sydämeen. Tämä antoi
hänelle oman nimensä, kasvatti konttorissaan ja sitte lähetti Intiaan
-- luulenpa, että ukko olisi toimittanut hänet takaisin tänne, mutta
hänen veljenpoikansa huomautteli hänelle, että vapaakauppa menisi
pitkäksi aikaa umpeen, jos junkkari palaisi Skotlantiin."
"Luuletteko tuon pahuksen nyt paljoakaan tietävän alkuperästään?"
"Jeeveli!" vastasi Hatteraick, "mistä minä osaisin sanoa, mitä hän
nyt tietää? Mutta kauvan hän muisti jotakin siitä. Kymmenvuotiaana
pahaisena hän viekotteli toisen itsensä kaltaisen englantilaisen
äpärän mukanaan varastamaan lokerttini veneen -- palatakseen omaan
maahansa, kuten hän sitä nimitti -- horna hänet nielköön! Ennen kuin ne
saavutimme, olivat jo saaneet veneen ulos kanavasta Deurloon kohdalle
saakka -- vene olisi voinut hukkua."
"Soisinpa sydämeni pohjasta, että se olisi sen tehnyt -- poika
mukanaan!" huudahti Glossin.
"No, olin itsekin niin suutuksissani, sapperment! että tyrkkäsin hänet
laidan yli -- mutta lempo hänet periköön -- tuo hullunkurinen pikku
häijyläinen ui kuin hanhi. Annoinpa hänen uidakin alukseni perässä
penikulman matkan, opettaakseni hänelle tapoja, ja sitte korjasin
laivaan, kun hän alkoi upota. Istu ja pala, kyllä hän nyt sillilammikon
yli tultuaan koituu teille aika kiusaksi! Jo tuon korkuisena oli
hänellä ukkosen ja salaman sisu."
"Miten hän Intiasta takaisin pääsi?"
"Kas, mistä minä tiedän? Sikäläinen kauppahuone kellahti, ja se
luullakseni huojutteli meitä Middelburghissa. Lähettivät siis
minut jälleen katsomaan, mitä olisi tehtävissä vanhojen tuttavieni
keskuudessa täällä -- sillä me katsoimme vanhat jutut päättyneiksi
ja unohtuneiksi. Olinpa siten saanut sievät kaupat vauhtiin kahdella
matkalla, mutta tuo typerä hunsvotti lurjus Brown on kai taas mättänyt
hommat myttyyn, toimittamalla itsensä everstimiehen kuulanruuaksi."
"Miksette te ollut heidän mukanaan?"
"No, nähkääs -- sapperment! -- minä en mitään pelkää -- mutta se oli
liian kaukana sisämaassa, ja minut olisi voitu vainuta."
"Totta. Mutta palataksemme tuohon junkkariin --"
"Niinpä niin, donner und blitzen! _hän_ on teidän asianne", sanoi
kapteeni, "-- mistä todella tiedätte hänen olevan näillä mailla?"
"Ka, Kaaperi näki hänet vuoristossa."
"Kaaperi! Kuka hän on?"
"Mustalainen, joka kahdeksantoista vuotta takaperin siepattiin tuon
juuttaan Pritchardin tykkiveneeseen merisoturiksi. Hänhän se tuli meitä
varottamaan sinä päivänä, jona Kennedy nyrhättiin -- sanoi 'Hain'
kiertävän niskaamme ja kertoi, miten Kennedy oli antanut meidät ilmi.
Mustalaisilla ja Kennedyllä oli sitä paitsi keskinäistä kania. Tämä
Kaaperi läksi Itä-Intiaan samassa laivassa missä junkkarinnekin, ja
sapperment! tunsi hänet hyvin, vaikkei toinen muistanut häntä. Kaaperi
kartteli häntä kuitenkin, hän kun oli palvellut Pohjois-Ameriikkaa
Englantia vastaan ja lisäksi karannut sotapalveluksesta; ja hän
lähetti meille oitis sanan, jotta tietäisimme hänen olevan täällä --
vaikkemmehän me siitä hiventäkään huoli."
"Siispä todellakin ja täydellä vakavuudella puhuen hän on kuin onkin
likitienoilla, Hatteraick, ystävysten kesken puhuen?" kyseli Glossin
totisena.
"Wetter und donner, ja! Miksi minua luulettekaan?"
"Verenjanoiseksi, paatuneeksi hirtehiseksi!" ajatteli Glossin, mutta
ääneensä sanoi: "Ja kuka väestänne ampui nuorta Hazlewoodia?"
"Sturmwetter!" noitui kapteeni, "hullujako luulette olleemme? Ei kukaan
_meistä_, hyvä mies! Gott, seutu oli jo liian kuuma kaupoillemme tuon
Brownin kirotun kujeen takia, kun hän sitä Woodbournea ahdisteli."
"Mutta minullehan on kerrottu", sanoi Glossin, "että Brown se
Hazlewoodin ampui?"
"Ei meidän luutnanttimme, sen takaan, sillä hänet kuopattiin kuusi
jalkaa syvälle Derncleughissa päivää ennen sitä ampumista. Tuhannen
pentelettä, mies, luuletteko hänen poukonneen haudastaan ampumaan?"
Glossinin hämmentyneissä aatoksissa alkoi pilkottaa valo. "Ettekö
sanonut, että junkkari, joksi häntä nimitätte, kulkee Brownin nimisenä?"
"Brownin? Ja -- Vanbeest Brownin. Ukko Vanbeest Brown, meidän Vanbeest
ja Vanbruggenimme osakas, antoi hänelle oman nimensä -- sen teki."
"Silloin", virkahti Glossin kämmeniänsä hykerrellen, "tämän rikoksen
tekijä, kautta taivaan, onkin hän!"
"Ja mitä se meihin kuuluu?" kysyi Hatteraick.
Glossin vaikeni ja apukeinoissa näppäränä solmesi äkkiä suunnitelmansa
omassa mielessään, vetäytyen sitte luottavaisen näköisenä lähemmäksi
salakuljettajaa. "Tiedättehän, hyvä Hatteraick, että minulle on
pääasiana suoriutua tästä nuoresta miehestä?"
"Hmh!" hymähti Dirk Hatteraick.
"Ei sillä tavoin puhuen", jatkoi Glossin, "että minä hänelle mitään
ruumiin ja hengen vahinkoa toivoisin -- jos -- jos -- jos tulemme
toimeen ilman. Nyt hän on vangitsemisen vaarassa sekä samaa nimeä
käyttävänä kuin teidän luutnanttinne, joka johti rynnäkköä Woodbournea
vastaan, että nuoren Hazlewoodin ampumisesta tappamisen tai
pahoinpitelyn aikeissa."
"Niin, niin", sanoi Dirk Hatteraick; "mutta mitä hyötyä siitä teille
on? Hän pääsee irralleen heti kun todistaa olevansakin eri mies."
"Totta kyllä, Dirk hyvä; oikein huomattu, Hatteraick ystävä! Mutta
siinä on riittävästi aihetta pitää häntä toistaiseksi vangittuna,
kunnes hän toimittaa todisteensa Englannista tai muualta, hyvä ystävä.
Minä ymmärrän lakia, kapteeni Hatteraick, ja minä otan vastuulleni,
minä pelkkä Ellangowanin Gilbert Glossin, rauhantuomari, hänen
takuunsa epäämisen, vaikka hän tarjoisi piirikunnan parasta, kunnes
hänet tuodaan toiseen tutkintoon. Ja mihin luulette panettavani hänet
säilyyn?"
"Hagel und wetter! Mitä minä välitän?"
"Malttakaahan, ystävä -- paljonkin välitätte. Tiedättekö, että
tavaranne, jotka otettiin takavarikkoon ja vietiin Woodbourneen, ovat
nyt Portanferryn" (pienen kalastajakauppalan) "tullikamarissa? Nyt minä
lähetän tämän junkkarin --"
"Saatuanne hänet kiinni?"
"Niin, niin, saatuani hänet kiinni -- se minulta ei pitkääkään aikaa
vie -- lähetän hänet työvankilaan eli ojennuslaitokseen, jonka tiedätte
olevan tullikamarin vieressä."
"Ja, Raastinhuone; kyllä tiedän."
"Minä pidän siitä huolta, että punatakit joutuvat hajalleen pitkin
piirikuntaa; te nousette lokerttinne miehistön kanssa yöllä maihin,
otatte omat tavaranne ja viette nuoren Brownin mukananne takaisin
Flushingiin. Eikö se kelpaa?"
"Niin, Flushingiin viemme", sanoi kapteeni, "tai -- Ameriikkaan?"
"Miksei, ystävä."
"Tai -- Jerikoon?"
"Pyh! Minne haluatte."
"Niin, tai -- paiskaamme yli laidan?"
"Ei, minä en kehota mihinkään väkivaltaisuuteen."
"Nein, nein -- sen te jätätte minun päätettäväkseni. Sturmwetter!
tunnen minä teidät vanhastaan. Mutta kuulkaapas, mitä minä, Dirk
Hatteraick, tästä muka kostun?"
"Ka, eikö ole kysymyksessä teidän etunne kuten minunkin?" sanoi
Glossin; "sitä paitsi, minä päästin teidät vapaaksi viime yönä".
"_Tekö_ päästitte minut vapaaksi! Donner und teufel! minä itseni
vapautin. Sitä paitsi se oli tavallinen liikeasia, ja siitä on niin
pitkä aika, ha, ha, ha!"
"Pyh, joutavia! Älkäämme lasketelko leikkiä; minä en epää sievää
palkkiotakaan -- mutta kyllä se on teidän asianne yhtä hyvin kuin
minunkin."
"Mitä te _minun_ asiastani puhutte? Tehän se pidätätte junkkarin
koko maaomaisuutta häneltä! Dirk Hatteraick ei ole eläissään hänen
verotuloistaan ropoonkaan kajonnut."
"Hiljaa -- hiljaa -- sanonhan, että siitä tehdään yhteinen liikeasia."
"No, annatteko minulle puolet?"
"Mitä, puolet maatilaako? Pitäisikö meidän perustaa yhteinen talous
Ellangowanissa ja vuorotella paroonivaltaa?"
"Sturmwetter, ei! Mutta voisitte antaa minulle puolet arvoa --
rahallista hintaa. Minäkö asuisin teidän kanssanne? Nein, -- minulla
olisi oma huvilani Middelburghin kaivannon varrella, ja puutarha kuin
pormestarilla."
"Niin aina, ja ovella puinen leijona, ja puutarhassa maalattu
etuvartija piippu suussaan! Mutta kuulkaahan, Hatteraick, mitä
merkitsevät teille kaikki Alankomaiden tulpaanit ja kukkatarhat ja
huvilat, jos teidät täällä Skotlannissa hirtetään?"