ELLI. Käsität kai, että sinun on kiellettävä!
OLLI. Mitä sinä sanot?
MATTI. Niinkö? Oletko sitten itsekin kieltänyt?
ELLI. En — mutta — enhän minä mene naimisiin — kuin pyhä tuhka!
(Heläyttää kirkkaan naurun.)
OLLI. Vai niin! Minulla jo nousi sydän kurkkuun. No, ei mennä naimisiin
ihan heti paikalla! Mennään silloin, kun Elli määrää — ja setä
tietysti, ellei setä pane vastaan —
MATTI (ankarasti). Tiedätkös sinä, huithapeli, että tämä on vakava
asia? Häh? Ääh! Helkutti! Sano suoraan, miten tahdot asian ratkaistuksi
— tai minä kiellän kuin kirveensilmään! Ymmärrätkö?
ELLI (isän kaulassa). Älä kiellä, isä! Mitä suotta kieltäisit? Johan
sinä panetit minut talonkirjoihinkin. Ja Olli rakastaa minua, vaikka ei
tiedä siitä yhtään mitään. Enkä minä kenestäkään muusta huoli!
MATTI. Odotas nyt, lavertelija! Odota! (Irtaantuu ryhmästä ja menee
keinutuoliin istumaan.) Ennen lopullisia päätöksiä pitää Ollin saada
tietää, että Elli saa myötäjäisiksi —
OLLI. Ei, ei! Sellaisista en välitä! Elliä minä pyydän enkä mitään
muuta.
MATTI (kimmastuu). Mutta Elli ei lähde paitasillaan talosta! Tiedä se!
OLLI. Lähtipä miten tahansa, kun vain lähtee. Minulla on hyvä talo ja
velaton. Olisipa ihme, jos se ei meille riittäisi.
ELLI. Älä nyt, Olli! Jos et ota isän sataatuhatta, niin isä ei anna
minuakaan, eikä Erkki saa taloa, eikä isä itse saa vasikkaansa.
MATTI (kääntyy tuolissa julmistuneena). Ääh! Helkutti! (Huomaa
kuitenkin tilanteen hauskan puolen ja rupeaa nauramaan.) Helkutti!
Helkutti! Minä näen, että te olette pikiintyneitä kakaroita! Hullua
olisi puhua teille järkeä. Ottakaa toisenne ja muistakaa, viiripäät,
pysyä onnellisina! Muistakaa!
ELLI ja OLLI (hyökkäävät kiittämään Mattia). Kyllä muistamme! Me olemme
aina onnellisia!
MATTI (vaivaantuu hellyyden osoituksista). Hyvä, hyvä! Ja nyt, Elli!
Nopeasti! Mauno ja vallesmannin Kerttu kuuluvat tulevan eteiseen. Ohjaa
saliin!
ELLI. Kyllä, kyllä! Mutta muista sanoa päivällispöydässä, että me
olemme kihloissa! Niinkuin pyhä tuhka! (Pusertaa ohimennen Ollin kättä
ja poistuu eteiseen ilakoivana.)
MATTI. Ääh! Helkutti! Sen vain sanon sulle, että viipperän siitä saat!
OLLI (hymyilee). Ei hätää! Käy minun makuuni! Sellainen olen itsekin.
Samanluonteiset lapset leikkivät parhaiten.
MATTI (nousee). Olkoon sitten niin! (Antaa kättä.) Asia on päätetty!
OLLI. Tällä kädenlyönnillä otan haltuuni Ellin onnen.
MATTI. Niin sen pitääkin olla! Minun täytyy nyt mennä! (Menee perältä
ulos.)
OLLI (kävelee onnellisena pari kierrosta ja heittäytyy sitten
keinutuoliin).
ERKKI. Tule vain tämän kautta! (Tulee eteisestä.) Täällä on pesuvettä
ja peili — ja Olli seuraksesi! (Menee perältä ulos.)
MAUNO (tulee eteisestä). Kas! Terve! Näitkö miten minun kävi? (Alkaa
laittaa itseään kuntoon pesukaapin ja peilin edessä.)
OLLI. Näin! Teit aikamoisen kuperkeikan. Sepä vasta oli lankeemus
vahingon veräjällä! (Naureskelee iloisesti.) Älä välitä, vaikka minua
naurattaa! Tiedäthän, että onnittelen sydämestäni, kun pääsit ehjin
nahoin. Tiesin jo silloin, kun lensit ojaan, että häränpylly oli
vaaraton.
MAUNO (omassa hommassaan). Mistä tiesit?
OLLI. Erkki sanoi. Kolme kyynärää lunta. Mutta onnettomuuden veräjä se
oli sinulle sittenkin.
MAUNO. Niinkö luulet?
OLLI. Selvä se! Olen ollut täällä jo puolisen tuntia. Kaikki on
järjestyksessä. Aloitin asiani juuri silloin, kun sinä lojuit ojassa
päälläsi pystyssä. Silloin tein sinulle pienen kepposen.
MAUNO. Minkä asian — ja minkä kepposen?
OLLI (katselee voitonriemussa Maunoa). Menin kihloihin Ellin kanssa!
(Räjähtää poikamaisen iloiseen nauruun.)
MAUNO (menee onnittelemaan). Oi, veikkonen! Salli minun onnitella! Ja
niin nopeasti sinä toimit!
OLLI. Niin — näes! Se on kaikki tuon onnettomuuden veräjän ansiota.
MAUNO (menee takaisin peilin luo). Niin, todella! Sillä veräjällä
on mahdottoman suuret ansiot. Sanotaan, ettei kukaan pääse vahingon
veräjälle. Mutta minä pääsin. Siitä tuli mulle ikuisen onnen veräjä!
OLLI. Soo! Mutta älä nyt vain yritä puhua mitään ylimielistä
katkeruuden kieltä, vaikka Ellistä tuleekin minun vaimoni. Varoitan
sinua ajoissa!
MAUNO. Salli minun sentään olla onnellinen — yli äyräitten!
OLLI (hauskasti). Ole, peijakas, kykysi mukaan! Ja mieshän on
hävinnytkin.
MAUNO (kääntyy ja korjailee kaulustaan). Kuulehan! Kun minä nousin
ojasta, näin edessäni niin kirkastuneen naisolennon, ettei sitten
kauniimpaa ikinä. Olin heti tulessa ja liekissä! Ja ymmärsin, että
se tuli oli jo kauan kytenyt minussa. Ja — ja samaa sanoi Kerttu
itsestään. Tuo matka, näetkös, tuolta veräjältä tänne, on satakunta
metriä. Me astuimme sitä hitaasti, hyvin hitaasti. Ainakin kymmenen
minuuttia. Ja se riitti! Meidän tiellemme oli sattunut onnen veräjä.
OLLI (on tarkannut kertomusta ihmetellen ja pyörein silmin). Entä —
entä nyt?
MAUNO. Minä olen kihloissa Kertun kanssa! (Nauraa poikamaisesti Ollille
vasten naamaa.)
OLLI (hypähtää rajusti pystyyn, syleilee Maunoa ja alkaa taluttaa häntä
peräovelle). Olipa se siunattu veräjä! Se oli oikein todellinen onnen
veräjä meille molemmille! Hih, hei! Tästähän riemu syntyi!
Väliverho.