ERKKI. Enkö minä voisi häntä tuoda?
MATTI. Olen aina hakenut itse kaikkiin Rouhun pitoihin. Tiedäthän sen.
Hän oli paras lapsuuskumppanini. Lähden hakemaan häntä ja puhuttelen
samalla säkkipélin renkuttajaa. (Työntää asiakirjat pöytälaatikkoon.)
ERKKI. Menenkö heti valjastamaan?...
MATTI. Annas olla! (Katsoo akkunasta.) Ei näy tarvittavan! Tuollahan
Ville palaa kauppiaasta. Kääntyy juuri veräjästä.
ELLI. Siellähän tulee toinenkin ajaja Villen perässä!
ERKKI (nousee katsomaan). Sehän on Vastarannan Olli! Miten ihmeessä hän
tulee kirkolta päin?
MATTI (nousee). Minäpä kiiruhdan ottamaan hevosen Villeltä, että hän
saa ottaa huostaansa Ollin ruunan ja viedä talliin. (Menee oikealta
ulos.)
ERKKI (vilkaisee Elliin, hauskasti). Tulee sulhasia!
ELLI (heittäytyy keinutuoliin). Niistä sinä aina puhut! Tahtoisit kai
kovin mielelläsi päästä minusta?
ERKKI. Siinä sinä kovin erehdyt! (Asettuu entiselle paikalleen ja ottaa
tupakan.) En ollenkaan haluaisi luopua sinusta. Mutta minkä sille
mahtaa, että on poikia maailmassa ja sinä olet nätti tyttö.
ELLI. Ole vaiti! Älä työntele minua aina ensimmäisen kelkkaan!
ERKKI (kiusoitellen). Eikö ensimmäisen? Mulla ainakaan ei ole Ollia
vastaan yhtään mitään! Onko sulla?
ELLI. En sano!
ERKKI. No, jos on, niin tuleepa kohta toinen perässä!
ELLI. Kuka toinen?
ERKKI. Mauno! Pidätkö enemmän hänestä?
ELLI. En sano!
ERKKI. Mutta täytyyhän sinun sanoa jotakin, jos he kysyvät.
ELLI (pysäyttää äkkiä keinutuolin). Luuletko, että kysyvät? Yhtaikaako?
ERKKI (nauraa). No, en minä usko, että he sen tekevät ihan prikulleen
yhtaikaa, Toinen ensin ja toinen sitten!
ELLI. Kumpi ensin?
ERKKI. En tiedä! Eivät ole sitä minulle sanoneet.
ELLI. Pidätkö Maunosta vähemmän kuin Ollista?
ERKKI. En! Pidän molemmista yhtä paljon. Kunnon miehiä molemmat!
ELLI (veikistellen). Kumpaiselle tahtoisit — että menisin?
ERKKI. En sano!
ELLI (keinuu taas). Sinä sitten olet inhoittava! (Pysähtyy.) Eikä
Tuovikaan sano!
ERKKI. Siinä hän tekee viisaasti!
ELLI (antaa vauhtia tuolille). Mitä sitten pöriset ollenkaan, kun et
kuitenkaan sano yhtään mitään!
ERKKI (vakavammin). Tahtoisin, että valmistuisit ratkaisuun.
ELLI. Mihin ratkaisuun?
ERKKI. Tien valinnassa! Oikeanpuolinen tie vie Rantalaan ja vasen vie
Vastarantaan. Kapea järvi ne vain erottaa toisistaan, mutta turhaa on
sitten enää jälkeenpäin katsella akkunasta toiselle rannalle. Silloin
se järvi on leveämpi kuin valtameri.
ELLI (pysäyttää tuolin ja katselee ihmeissään). Minä luulen, että sinä
runoilet!
ERKKI. Niin! Minä runoilen sinulle ajattelemisen taitoa. Tässä asiassa
et voi saada mitään muuta neuvoa. (Kuuntelee ja nousee.) Niinpä niin!
Sieltä Olli jo kuuluu tulevan.
ELLI (koskettaa nopeasti tukkaansa ja aikoo istua paikallaan, mutta
livahtaakin sitten äkkiä ulos perältä). Ota vastaan vieras! Minä menen
auttamaan Tuovia.
ERKKI (työntää eteisen oven auki). Tervetuloa taloon! Tervetuloa! Käy
sisälle!
OLLI (tulee ja tervehtii). Päivää! Päivää! Setä sanoi, että olen
ensimmäinen vieras. Ja ehkä vähän liian aikainenkin, mutta —.
ERKKI. Älä puhu mitään! Naapuri ei ole koskaan liian aikainen! Käy
istumaan! Isän täytyi mennä —
OLLI. Minä kuulin. Ukolla on kauniita vanhoja tapoja.
ERKKI. No, sinä ajelit oudolta suunnalta?
OLLI (asettuu keinutuoliin niin, että näkee helposti ulos akkunasta,
naurahtaa). Niin! Tulin kirkolta. Lähdin kotoa jo hämärässä. Puijasin
Maunoa!
ERKKI. Vai niin! Pitikö hänenkin ajaa kirkolle?
OLLI (huvitettuna). Ei! Mutta nyt hän tietysti istuu akkunassaan ja
odottelee minun lähtöäni. Ja sillä aikaa minä jo istunkin täällä. Eikö
ollutkin sievä temppu?