Keskipäivä Matinpäivänä.
MATTI (istuu pöydän ääressä ja selailee vanhoja asiapapereita,
silmälasit nokalla). Ääh! Helkutti! Helkutti!
ERKKI (tulee eteisestä). Nyt on vanha talli puhdistettu ja häkit
täynnä heiniä vierasten hevosia varten. Minä päästin väet työstä, että
tuntevat Matinpäivän alkaneen.
MATTI. Sellainenhan se tapa on ollut tässä talossa — ties kuinka kauan!
Aina Matinpäivänä on pidetty pienet pidontapaiset väelle ja alusille.
Tämä on kai nyt viimeinen kerta.
ERKKI (istahtaa sohvapöydän ääreen). Eikö mitä! Ei huolita luopua
vanhasta tavasta ainakaan isän eläessä! Ja Mattihan minunkin toinen
nimeni on. Annetaan tämän hauskan tavan säilyä!
MATTI (muhoilee). Arveletko, että pojastasikin vielä tehdään Matti —
toiselta nimeltään?
ERKKI. Kyllä, varmasti tehdään! Ja toisena olkoon Erkki, joka on
Tuovinkin isällä. Minä roikun kaikessa vanhassa niin paljon kuin
olosuhteet sallivat.
MATTI. Eivät ne nykyään sitä paljon salli! Eikä tarvitsekaan! Onpa
niissä vanhoissa ajoissa pötyäkin! Tässäkin nämä isäni aikuiset
talonkirjat, jotka lystikseni kaivoin äsken vintiltä vanhasta
eväsvakasta! Ääh! Helkutti! Eihän niitä osaa lukeakaan! En minä enää
muistanutkaan, että ovat vänskän kieltä, pahukset. Oli siinä vanhassa
ajassa sellaistakin! Ja muutakin! Oli vielä muutakin! Ääh! Helkutti!
(Heittää paperit pöydälle.)
ERKKI (nauraa). Isä on vihainen noille vanhoille tomuille. Se on
suotta! Uudet tuulet puhaltavat ne kaikki ilmaan — ja ovat jo
puhaltaneet aikamoisia pölypilviä, jotka haihtuvat, minkä ennättävät.
MATTI (ottaa lasit nenältään). Hm! Eiköhän ole niin, että jokainen
uusikin luuta huomaa joskus vain pölyttävänsä eikä puhdistavansa.
Uudestakin tulee vanha. Sellainen taitaa olla kaiken kohtalo tässä
maailmassa. Niin oli kai isäni laita — ja niin nyt minun —
ERKKI (reippaasti). Ja kerran taas minun. Selvä se!
MATTI. Niin kai! Niin kai! Mitäpä siitä! Lakaiset niin kauan kuin
luudanvarvut kestävät. Ääh! Helkutti heitä ajatelkoon! — Asiasta
toiseen! Ne taitavat olla vähän pikiintyneitä, nuo naapuriherrat?
ERKKI. Elliinkö — vai —?
MATTI. Elliin tietenkin — västäräkkiin!
ERKKI (naureskelee). Kilvanhan ne näkyivät tekevän parastaan viime
sunnuntai-iltana.
MATTI. Taitavat olla yhä vielä samanlaisia pentuja kuin ennenkin.
Kilpailevat kaikessa.
ERKKI. Niin kai, mutta jos samaa vauhtia jatkavat, niin toinen kai
heistä lopulta Ellin ottaa. Ja meille asiattomille on tietysti
samantekevä, kumpiko. Yhtä kunnon poikia molemmat.
MATTI. Niin! Kahden kauppa ja kolmannen korvapuusti!
ELLI (tulee perältä). Kas niin vaan! Nyt ollaan valmiit siellä naisten
puolella. Tuovikin jo alkoi pukeutua. Mutta kuulehan, isä! Tytöt
kyselevät pelimannia. He tahtoisivat pyörähdellä.
MATTI. Kas lempoja! En muistanut, että sellaisiakin haluja on olemassa.
Taitaa olla sinun keksintöäsi, tansmestari? Häh?
ELLI. Enpä sano!
MATTI. Sooh! No, kyllä sen sitten muutenkin tietää! Ja pianoako aiot
rimputtaa heille?
ELLI (nauraa). En sitten olisi koko tanssia keksinytkään! Pyydetään
Kivistön Topo hanureineen!
ERKKI. Kyllä minä piipahdan töllimäkeen.