Rolf oppii hiipimään.
"Oletko sinä koskaan nähnyt sodittavan, Kuonab?"
"Ugh! Vallankumouksessa; olin kenraali Gatesin vakooja."
"Puheista päättäen meitä luultavasti tarvitaan ennen vuoden loppua. Mitä
aiot tehdä?"
"Tapella."
"Sotamiehenäkö?"
"En! Tiedustelijana."
"Entäpä jos meitä ei tarvita."
"Tiedustelijoita aina tarvitaan", vastasi intiani.
"Minusta näyttää, että _minun_ pitäisi nyt ruveta harjottelemaan."
"Olethan sinä harjotellut."
"Kuinka niin?"
"Tiedustelija on kaikkea mitä armeijakin, mutta kaikki yhdessä miehessä.
Eikä hänen tarvitse kulkea 'yhtä-jalkaa' toisten kanssa."
"Ahaa, minä ymmärrän", vastasi Rolf, sillä hän älysi nyt, että vakooja
on vain tottunut metsämies, jonka sota pakottaa ajamaan maansa
vihollisia metsäneläimien asemesta.
"Katsos tuota?" sanoi intiani ja osotti sarvasta, joka nuuski karpaloita
avopaikalla joen takana, siinä missä se alkoi järvestä. "Nyt saat nähdä,
mitä tiedusteleminen on." Hän vilkasi mille suunnalle savu painui,
huomasi sen suosivan hänen aikomustaan, ja sanoi: "Katsos! minä otan
jouseni. Tässä ei ole mitään suojaa välillä, mutta kuitenkin minä aion
päästä lähelle ja kaataa tuon sarvaan."
Sitten alkoi temppu, joka oli Rolfille uutta, ja se osottikin, että
intiani tosiaan oli saavuttanut metsänkävijän korkeimmat kyvyt. Hän otti
jousensa ja kolme hyvää nuolta, sitoi päänsä ympäri nauhan ja pisti sen
alle koko joukon oksia ja köynnöksiä, niin että hänen päänsä oli kuin
ruohomätäs. Sitten hän lähti mökin ovelta ja pääsi aukean paikan
partaalle, reunalla kasvavien pensaitten suojassa kulkien. Parinsadan
askeleen päässä sarvas haisteli ruohoa ja tuon tuostakin kohotti komeata
päätään ja patsasmaista niskaansa ympäri katsellakseen. Hiipijällä ei
ollut muuta suojanaan kuin lakastunutta ruohoa. Rolf luuli, että intiani
pettäisi sarvaan vihellyksellä taikka muulla merkillä, sillä sarvaan
turvonnut kaula osotti, että se oli tappelutuulella.
Intiani makasi maata vasten painuneena vatsallaan. Hänen olkapäänsä ja
kyynärvartensa näyttivät liikkuvan kuin satajalkaisen; pää oli vain
ruohomätäs. Hän ryömi hiljaa viisikolmatta askelta, tuli sitten
avoimelle viettävälle rannalle, jonka edessä oli neljäkymmentä askelta
leveä tasainen, hohtava jää, kaikki kokonaan sarvaan näkyvissä. Miten
oli sen paikan poikki päästävä?
Valkohäntähirven valkoisella hännällä on eräs ominaisuus, johon intiani
perusti yrityksensä. Painaessaan päänsä maahan syödäkseen, ei sarvas näe
etäisiä esineitä, vaikkapa ne olisivatkin näkyvissä, ja ennenkuin se
nostaa päätä, nousee taikka värähtää häntä. Kuonab tiesi, että jos hän
voisi pitää hännän näkyvissään, niin hän voisi välttää sarvaan huomion.
Sanalla sanoen, ainoastaan varomaton liike voisi hänet ilmaista.
[Kuva: Kuonab liukui nopeasti eteenpäin.]
Avoin jää oli tietysti kova koetus; siinä olisi erämies helposti
joutunut huomatuksi, ellei hänen vartalonsa olisi ollut niitten
pölkkyjen näköinen, joita makasi rannalla taikka oli jäähän jäätynyt.
Alati valppaan hännän osotusten mukaan hän siis järjesti kulkunsa,
uurastaen kovasti ja liikkuen nopeaan silloin, kun pää oli alhaalla,
mutta hännän heilahduksen huomatessaan muuttautuen rungoksi, jäsentäkään
väräyttämättä. Kun hän oli kerta päässyt jään poikki, niin ei
näkymisestä enää ollut suurtakaan vaaraa; enemmän täytyi pelätä, että
sarvas vainuisi hänet haistimillaan, se kun liikuskeli sinne tänne.
Kuonab katsoi mökin savua, arvatakseen tuulen suunnan, ja sen mukaan
sovittaakseen kulkunsa. Siten hän pääsi viidenkymmenen askeleen päähän
ja sarvas, joka yhä haisteli ja ahnaasti poimi suuhunsa punaisen
karpalon sieltä täältä jäätyneeltä sammaleelta, eteni hiukan korkeampaan
ruohikkoon. Heinä oli nyt puolentoista jalkaa pitkää ja Kuonab saattoi
lähetä vähän nopeammin. Sarvas keksi mättään juurelta suuremman ryhmän
karpaloita ja lankesi polvilleen niitä ahmimaan; Kuonab paikalla keksi
tilaisuuden ja pääsi kymmenen askelta lähemmäksi, ennenkuin hirven häntä
antoi uuden varotuksen. Mutta niin kauan syömään kumarruttuaan tähysteli
sarvas ympärilleenkin tavallista kauemmin ja käveli sitten metsää kohti,
joten Kuonab siis menetti kaiken, mitä oli voittanut. Samalla otuksen
katse käsitti taas hohtavan marjamättään ja sitten taas uuden; mutta
sitten sarvas kaarsi niin paljo sivulle päin, että täytyi pelätä tuulen
pettävän; se painoi taas päänsä ja Kuonab _peräytyi_ viisitoista
askelta, pysyäkseen tuulen alla. Kerran sarvas kohotti päänsä ja
haisteli avosieraimin, ikäänkuin se olisi vanhalta ystävältään,
tuulelta, saanut varotuksen. Mutta pian se näytti rauhoittuvan, sillä
vihamiestä ei näkynyt millään suunnalla, ja Kuonab voitti jälleen
takaisin, mitä oli menettänyt. Sarvas siirtyi nyt metsänreunaa kohti
suurempaan suojaan, mutta jälleen sattui tielle matalan, taajan pensaan
alta houkutteleva marjamätäs, ja eläin lankesi polvilleen, paremmin
käsittääkseen marjat pensaan alta. Kuonab mateli nopeaan eteenpäin, oli
tuota pikaa päässyt kantomatkan, viidenkolmatta askeleen päähän, nousi
toiselle polvelleen ja jännitti jämeän ketripuujousen. Rolf näki sarvaan
ponnahtavan ilmaan ja sitten suurin, korkein hypyin pakenevan metsään;
tämä pako oli hänelle pettymys, mutta Kuonab nousi seisomaan, oikea käsi
kohotettuna ja huusi:
"Hoo-oo."
Hän tiesi, että nuo hypyt olivat tarpeettoman korkeat, ja ennenkuin
metsä oli sarvaan niellyt, se jo kompastui -- nousi -- kompastui
uudelleen -- eikä enää noussut. Nuoli oli läväissyt sydämen.
Rolf hyökkäsi paikalle intoisin silmin ja löi ylpeänä toverinsa taidosta
häntä selkään ja huudahti:
"Sitä minä en olisi luullut mahdolliseksi! Se oli taitavin metsämiehen
temppu, mitä olen milloinkaan nähnyt! Sinä teet ihmeitä!"
Lauhkeasti hymyillen vastasi intiani:
"Hoo! Sillä tavalla minä sodassa noukin pois yksitoista brittiläistä
etuvartijaa. Sain siitä mitalin, johon oli uurrettu Washingtonin pää."
"Saitko tosiaan! Kuinka et ole siitä ennen mitään maininnut? Missä se
on?"
Intianin muoto synkistyi. "Minä heitin sen laivan jälkeen, joka varasti
minun Gamowinini."