Matti palasi kaupunkiin, löysi Alsterin sillalle ja siitä hotelliinsa.
Söi jossakin kahvilassa ... leipää ja makkaraa. Ja kuulipa siellä
yhtäkkiä juteltavan suomeakin! Muutamia merimiehiä hän näki ...
suomalaisia. Mutta vielä ei hän antautunut näiden suomalaisten
puheille! Merimiehissä on huijareita ... ja täytyyhän Saksassa oppia
saksaa.
Seuraavana päivänä Matti haki uuden puutarhurin.
Samalla tavalla haki hän sitäkin seuraavana, ja yhä toisina päivinä.
Siinä hän väsyi niin, että etsi paikkaa vasta sitten parin päivän
kuluttua.
Eipä ollutkaan niin helppoa elättää itseään ulkomailla kuin hän oli
kuvitellut. Ei sitä edes ruumiillistakaan työtä aivan rikulla eteen
tuoda.
Ja kuinka oli mahdollista, ettei hän osannut saksaa, vaikka oli lukenut
sitä kahdeksan vuotta? Kukaan ei juuri häntä ymmärtänyt, eikä hän
paljon ketään.
Toiseksi: jos vähitellen alettiin hiukan ymmärtää, milloin hän haastoi
harvakseen, niin sitten ne ulkomaalaiset isännät, joilta hän pyysi
tointa, siristelivät silmiään, tarkastelivat häntä, vetivät syviä
haikuja pitkävartisista porsliinipiipuistaan ja kysyivät:
"Te siis olette suomalainen? Niin ... no ... mille asialle te tulitte
luokseni?"
Millekö asialle! Johan Matti oli sen sanonut! Hänen oli nyt alettava
koko asia ja vaikea saksa uudestaan. Tämä vieras kieli koski puhuessa
leukoihin. Vielä arveltiin, olisikohan herrasta töihin? Matti sanoi
tehneensä ennenkin näitä töitä. Nyt väitettiin eräissä liikkeissä, että
heillä on jo omat vakinaiset työmiehensä; valitettavasti ei paikkoja
siellä ollut auki. Neuvottiin toisten työnantajain luokse. Siellä tuli
samanlaisia syitä kuin edellisiltä. Ja työpäivät olivat pitkiä ...
palkat huonot. Niin, niin ... Saksa on ahkeruuden maa...
Sattuipa silläkin tavoin, että joku tarhurimestari, kyseltyään, onko
Suomessa tarhuritaito korkealla asteella, ja saatuaan vastauksen,
että on se ... melkoisenkin korkealla, sattuipa niinkin, että mestari
ilmaisi, ettei ainakaan hän halua ottaa ulkomaalaisia viemään maan
omilta kansalaisilta leipää ja ammattitaitoa. Matti Vahvaselkä
loukkaantui ja tuli miettiväksi... Ihanaa oli ainoastaan se, että
suomalaista edes peljättiin...
Kas, kun ei saa hevillä paikkaa mies, jonka lompakko ja punakat kasvot
laihtuvat...
Viimein hän sai paikan. Tahi olisi sen saanut, pauhaavan Pohjanmeren
rannalla, lähellä hänen mielestään synkkää kaupunkia, jonka nimi oli
Kuxhaven. Ei mestarina eikä kisällinäkään. Ei myöskään oppilaana, vaan
eräässä maatalossa renkinä. Tuolla pienellä tilalla viljeltiin paitsi
porkkanoita ja kaalia myöskin yläsaksalaisia papuja. Renginpaikan
hän siis olisi saanut, navettarengin. Pipolakkinen isäntä näytti
hänelle navetassa, kuinka hänen vanha vaimonsa työnteli siellä
lantaa käytäviltä. Vaimo oli tullut kivuloiseksi, hänen sijaisensa
ja isännän apulainen olisi Matti ollut. Asumaan hän olisi päässyt
navetan vinnille, jossa oli tosin heiniä ja olkia, mutta huono lämmin
kuitenkin. Silavaa kyllä luvattiin ruuaksi lauantaisin, mutta palkka
oli kolmekymmentä Saksan penniä päivässä.
Matti ei jäänyt siihen paikkaan. Hän meni kuivaamaan kastuneita
jalkojaan ja kenkiään hotellihuoneen sänkyyn, veti peiton korviinsa ja
levitti palttoonsa peiton lisäksi jaloilleen.
Yksinään suuressa kaupungissa ... vimmatussa elämäntaistelussa...
Joulu oli tullut. Aaton aamupuolen istui Matti Vahvaselkä kahvilain
nurkissa, kaataen suuhunsa muutamia naukkuja kuminaviinaa. Keskipäivä
meni suurilla kaduilla, katsellessa ikkunoista näkyviä joulupuita,
jotka olivat melkein kuin Suomessa, vaikkeivät niiden koristeet
tyydyttäneet Mattia, koska ne eivät olleet aivan sellaisia kuin
Suomessa ... hänen pienen kotitalonsa kirjavista papereista leikattuja
rusinapusseja. Loppu-illan makasi hän hotellin sängyssä, ummessa luomin
ja muistellen joulukinkkua ... ja suomalaisia maisemiakin, varsinkin
kesäisiä. Kuinka Matin sielussa leikkivät Saimaan lahtien heinäkuiset
mainingit, solahdellen kirkkaina puhtaaseen hiekkaan... Ja lahorastaat
livertelivät ... rantakalaa syötäessä ... lauloivat yhtä hyvin kuin
satakielet.
Oli jo tammikuu. Eräänä iltana, jolloin Matti ei enää haaveillut lähteä
täältä Hampurista edes Berliniin, saati sitten vielä ihanammille
etelänmaille, eikä aikonut viljellä kukkia Nizzassa ja lähettää niitä
Pariisiin, jopa Suomeen, sillä mitäpä hän ei olisi ennen sattunut
uneksimaan ... kerran illalla kulki hän jälleen pieneen kahvilaansa.
Rahat vähissä. Mutta kahvilassa oli toki jotain: oli viinaa. Pitihän
sitä harmissaan maistaa. Ja kuinka ollakaan, siellä antautui hän
seurasille jonkin tyttösen kanssa; tätä ennen oli hän toki kiusauksen
välttänyt ... pelastanut rahansa. Tyttö suostutteli Matin sittemmin
antamaan hänelle monta Saksan keisarillista markkaa. Kurjassa
huoneessa. Ja sitten vielä viisi, ja vielä kuusi, kynsillään kahmien.
Ja lopulta tuli kauhea, musta akka, joka ajoi Matin ulos.
Matti lähti kovin vihaisena sieltä. Niin vihaisena, että uskoi koko
Saksan olevan yhtä surkean kuin on Ranska. Tosiaan, Matti puhisi
nenäänsä, puhisi ja huokaili. Huokaili ja seisattui valtakadulla, sillä
tuonne kujille ei hän uskaltanut jäädä. Pani kätensä ristiin ... ja
rukoili taivaalta anteeksi ... siunaili seitsemänkolmatta keisarillisen
Saksan markan kadotusta ... puhisi ja melkein itkeskeli. Yhä oli hän
vihainen. Nyt teki hänen mielensä siihen merimieskahvilaan, jossa
hän oli kerran kuullut puhuttavan suomea... Ei ollutkaan siellä nyt
suomalaisia merikarhuja! Matti löi knallinsa pöydälle, tilasi itselleen
olutta ja kuminaa.
Tähän kellarikerrokseen vei kadulta alas muutama porras. Siellä
istui paljon miehiä. Miesten keskellä riippui katosta papukaija,
kiikkuen nokallaan renkaassa. Papukaija kirkui ja lauloi, se kirkui
kuin kipeä lapsi ja lauloi kuin käheä klarinetti. Matti Vahvaselkä
piteli korviaan, joihin papukaijan puhe koski yhtä paljon kuin
noiden vieraiden ja outojen ihmisten porina. Mitä nuo miehet olivat?
Merimiehiä tietysti... Toiset niistä olivat mustaverisiä ... kuin
metsärosvot! Ja kaikki kummallisen näköisiä... Matin pää humisi heidän
sanojensa sointuja, sanojen, joista ei hän ymmärtänyt puoliakaan.
Niiden outous viilsi hänen aivojaan, niin, se koski ihan hänen
hartioihinsa. Kyllä ne jaksoivat huutaa! Papukaija lauloi:
"_Der Kaiser ist gross ... gross, gross!_..."
Miehet porisivat sellaista kuin:
"_Auf Ihre Gesundheit...! Breakfast... All right, ali right... Ma cosa
è questa porcheria? Io ho ... io ho chiamato vino e... Lascia fare a
me... Hahahaa. Kellermeister ... garçon ... per Bacco, che diavolo...
A donde va Usted, muy bonita señorita? Ah, que caramba! Pero si, hija
de gran' puta! Garçon, garçon, vive la France! Vive la liberté! Buenos
Aires ... Brescia, Pernambuco ... Sidney... Der grosse Köllenhäuser!
Kellermeister! Very well, old fellow! Hahaha, sono come un porco. Si,
si, si! Ma si, si si! Si, si. Chacura ... achulia... Gut, gut... Was
ist das, chacura? Ja, ja, ja, hahaha, hohoho_..."
Matti oli päästä pyörällä. Hän vimmastui. Ei ainoaa Suomen sanaa ...
ainoaa ihanaa sanaa!
Toinen kahdesta merimiehestä, jotka istuivat Matin vieressä olevassa
pöydässä, savupiiput hampaissa ja jäykkinä, sillä he olivat tulleet
vasta äsken tänne, kysäisi yhtäkkiä Matilta:
"_Was für ein Konsul_?"
"_Ich bin kein Konsul_", vastasi Matti hitaasti.
Merimiehet purskahtivat nauruun. Muistakin pöydistä Mattia katsottiin.
Papukaija katossa matki naurua...
Matti lensi hyvin punaiseksi, hän nousi, huitoi kättään, huusi ja
noitui suomeksi. Rahaa heitti hän pöydälle ja lähti ulos. Hän oli
päättänyt matkustaa heti kotiin.
Kauan sitten hän oli pitänyt tarkasti muistissaan, että laiva lähti
Lyypekistä parin päivän perästä tästä päivästä, jumalan kiitos, hänellä
oli vielä vähän rahaa, jopa ehkä pieniin ostoksiinkin... Ja täytyisihän
sitä vaikka alentua pyytämään tunnettua ankkurikyytiä kapteenilta.
Niin paljon Matti vain uskalsi, että hän osti Hampurista itselleen
haikaratakin ja raidalliset housut.
Sydän keveni, kun hän näki Itämeren, joka syleilee Suomen rantoja.
Riemuiten tervehti hän ilkeää puna-sini-valkeaa ryssänlippuakin, sillä
sen alla mentiin siihen aikaan Suomeen.
Rahat riittivät, kolmanteen luokkaan.
Mutta suomalaisessa ruokapöydässä hän toki sai istua ... nauttien
ruisleivästä.
Jopa alkoi hän viimein puhua pöytätovereilleen:
"_Was? Sprechen Sie deutsch? Nicht?_ No ... ulkomailla alkaa tuntua
korvista oudolta kuulla omaa ääntänsä ... melkein siellä kielensä
unohtaa. Mukavaa on jälleen kuulla suomea... Ja tämä se on vasta
leipää, tämä se vasta ravitsee! Ja muutenkin Saksassa eletään tukalasti
... monessa suhteessa... Palkat ovat huonot. Niin, Saksassa onkin
toinen kurssi kuin meillä! Paljon olisi meillä sieltä oppimista.
Mitä?... _Bitte!_ Eikä siellä anneta sokeria...!"
Niin pakisi Matti nyt tällä ensimmäisellä tyydyttävällä aterialla. Niin
myöskin toisella. Mutta tällöin hän kuitenkin alkoi kesken syöntiään
kysellä pöytätoveriltaan, eräältä Amerikasta palaavalta terässorvarilta:
"Mitä ... mitäs tämä on?"
Omituista se olikin. Lattia nousi ja laski raskaasti. Naisväki jätti
ateriansa kesken. Terässorvari, jolla oli pystynenä ja englantilaiseen
tapaan ajellut kasvot, vastasi:
"_All right_ ... myrsky!"
Vielä syö Matti, koko rahan edestä; syö terässorvarin kanssa. Nyt
nousee hän kannelle, hyvin kalpeana kasvoiltaan. Kaiteen ääreen hän
menee.
Sieltä tulee hän sorvarin luokse ja sanoo vihaisesti: "Sinne ne
ruuat... Milloinkaan minä en lähde enää ... ulkomaille!"
Matti hoippuu kannen alle, jatkaen mennessään:
"En Saksaan ... enkä muualle... Voi ... tätä mertä." Peloittaa
alhaalla, sillä sieltä olisi vaikeampi pelastua kuin paremmista
luokista.
Myrsky kiihtyy. Roiskis, jyrinällä tulvii kokonainen meri keulan
yli, jonka alla Matti makaa lavalla. Pitelee kiinni patjasta, kasvot
pielusta vasten. Tuossa yhteisessä salongissakos on voihketta! Matti
rukoilee Jumalaa varjelemaan häntä ... vielä tästä. Yhä äkäisemmäksi
tulee meri. Lasit hyppivät hyllyiltä permannolle ja menevät pieniksi
siruiksi. Yhtäkkiä kohottaa Matti päätänsä. Muistaa, että se pärekori
oli jäänyt kannelle; nyt se saattaa jo olla meren kidassa. Pystyyn
Matin täytyy, hän konttaa permantoa pitkin. Pääsee kannelle, näkee
kuohuvissa aalloissa korinsa ... pelastaa ainakin haikaratakkinsa
ja raidallisensa. Onnistuu paluuretkellään. Heittelehtii vuoteella,
rukoilee. Kori kuljeskelee pitkin lattiaa. Matti kiipeää alas
lavaltaan ja sitoo korinsa pöydän jalkaan. Hirveitä päiviä, kamalia
öitä... Kolmen vuorokauden kuluttua tullaan johonkin Gottlannin
lahteen, pariksi tunniksi myrskyltä suojaan. Matti huokaisee ja nousee
kannelle. Mutta kuinkas vielä käy? Tämän matkalaisen onnettomuudet ovat
moninaiset. Tuulenpuuska tempaa knallin hänen päästänsä, lennättää sen
mereen. Eihän Matti arvannut olla enää varuillaan. Nyt hän hädissään
huutaa, heiluttelee taas käsiään. Luotsit nostavat hatun merestä. Siinä
sanoo Matti amerikalais-suomalaiselle tuttavalleen:
"Kyllä ... minä en lähde enää ... ulkomaille."
Matti pysytteleiksen oman luokkansa kannen kulmauksessa, toisen luokan
matkustajilta piilossa. Juttelee rautasorvarille sitä ja tätä Saksasta.
Silloin alkaa hänen otsaansa ja poskiaan pitkin valua jotakin kosteaa.
Siirtolaiset tuolle valuvalle nauramaan. Oh, ne viirut kuuluvat olevan
taivaansinisiä. Matti selittelee rautasorvarille:
"Ei tämä ennen ole värjännyt ... vaikka olen hikoillut... Mutta luotsit
lienevät puhkaisseet vuoriin reiän, ja alla on sinistä kangasta. Kyllä
ne petkuttavat ... ulkomailla. En mene sinne enää!"
Viimein matkalainen pääsi jälleen Suomeen ... toivottuaan sielussaan
vakavasti, että tulomatkan myrsky olisi hänelle viimeinen varoitus.
Jumalan varoitus kotimaansa hylkääjälle... Oi, olihan pyhästä
Augustinuksestakin tullut aikoinaan pyhä Antonius, vaikka hän eli kauan
tuhlaajapoikana...
Turku. Tullimakasiinissa sanoo Matti nyt tullimiehille, sillä siellä ei
enää tiedetä, missä luokassa Matti on matkustanut:
"_Was? Sprechen Sie deutsch? Nicht?_... No, eihän se tee mitään...
Sillä täällähän on varsin rattoisaa: tuli kamiinissa ... koivuisia
nalikoita. Niitä ei ole Saksassa. Eikä siellä tipu sokeriakaan muuta
kuin pari murua kuppia kohti, haha! Entä ihmiset siellä... Mutta
järjestyksen maa on Saksa..."
Tavaksi jäi hänelle myöhemminkin sanoa, kun hän sitten hoiteli
puutarhoja tuolla Mikkelin takana, vielä isompia kuin sen kartanon,
jossa hän oli tämän uransa alkanut, hoiteli melkoisen tyytyväisenä,
ahkerasti ja sikäli yhä lisääntyvällä taidolla, tavaksi jäi hänelle
sanoa sivistyneille tuttavilleen, milloin joi heidän seurassaan kahvia:
"Kas tällaista mässäilyä! Toista se oli ... Saksassa ... palvellessani
Hampurissa ... opiskelemassa. Ei siellä sokeria näin koko tuusaa. Ja
paljon kovempi siellä on muutenkin elämä kuin meillä. Mutta järjestystä
ulkomailla on. No niin ... kuitenkin Suomi on hyvä maa. _Was_?"
Oikeuden puolesta.
Vironmaassa, jota synkkä Itämeri huuhtelee, on tasaisella ja
yksitoikkoisella rannalla suurenlainen kylä, enimmäkseen olkikattoisia
taloja ... matalan hiekka-harjun punertavalla rinteellä. Niin
lähellä Tallinnaa, että kylään näkyvät tuosta Eestien nuoren
tasavallan pääkaupungista kirkkojen tornit. Parhaiten loistaa ylpeä
venäläinen katedraali kultaisine sipuleineen ... rakennettuna
Tallinnan korkeimmalle paikalle, sille kukkulalle, jonka nimi lienee,
muistaakseni, _Lindanisa_, Lindan rinta: siis katedraali on sijoitettu
ikäänkuin painajaisena ahdistamaan Eestien kansallishengettären hentoa
povea.
Tällaisen kylän surullisimpia asumuksia on koulumestari Jaan Raudin
tölli.
Se on kylän toisessa päässä, melkoisesti erillään muista taloista,
joista monienkin seinät ovat uudestaan rapatut ja ikkunain pielet
maalatut, koska niiden omistajat, talonpoikaisisännät, osasivat
rikastua sodan aikana ... usein aivan omatta ansiottaan. Jopa hohtaa
yhdessä kartanossa uusi ja punertava tiilikattokin ... yleensä
harmaiden olkikattojen keskeltä.
Mutta opettaja Raudin seinistä on rappaus lohkeillut. Hänen tupasensa
ainoan ikkunan laudoitus näyttää laholta ja mustuneelta. Töllin katto
vuotaa sadeilmoilla sekä isännän haitaksi että hänen ainoan eläimensä,
kirjavan lehmän, jota pidetään talvella rakennuksen navettapuolella,
saman katon alla kuin tupakin on, juuri tuvan tahi paremminkin kamarin
seinän takana. Näin kesällä kulkee eläin laitumella töllin pikku
palstalla.
Palstansa koulumestari sai toki omakseen Eestin tasavallan jakaessa
talonpojille balttilaisten aatelisherrain maita.
Tölliin kuuluu hiukan metsääkin, hyvin vähän. Siellä voi lehmä
kaluta kesäisin ruohoa, raukeasti läpisevien poppelien välistä, sen
heinämäärän lisäksi, mikä koulumestarin on hankittava muualta, myöden
maitoa ja voita, perunoita ja omenoitakin. Metsikkö nousee tölliä
ylempänä rinteellä. Vielä on palstalla, rakennuksen alapuolella,
kaistale perunapeltoa. Ja seinän vieressä vanhoja omenapuita ...
vääntyneitä ja haljenneita, mutta nykyään hellästi pideltyjä, rievuilla
käärittyjä. Eläminen on vasta alullaan, sillä kauan ei koulumestari
vielä ole asunut tässä töllissä.
Ei, sitä ennen hänellä oli valta isännöidä sievänlaisessa koulutalossa,
joka on hänen palstansa kanssa rajatusten.
Ja voitaisiinpa väittää, että hänelle on annettu tämä töllikin
ikäänkuin armosta.
Jaan Raud on nimittäin hullu: sellainen käsitys on hänestä enimmillä
tässä kylässä; sama oli se siellä suorastaan kaikilla muutama vuosi
aikaisemmin, ennen Eestien vapaussotaa.
Nyt on heinäkuu ... aamupäivä. Aurinko paahtaa koulumestarin
saviseiniin ja omenapuihin, joissa näkyy runsaasti punertuvia
hedelmänalkuja. Poppelimetsikkö värisee alakuloisesti ... tummin ja
tahmaisina kiiluvin lehdin. Karun perunapellon pientarelta pilkistelee
ruohikosta tulpaaneja, opettaja Raudin hankkimia ja vaalimia.
Loitompaa, talonpoikien keltaisten sarkojen takaa, säkenöi Itämeri ...
kesällä kaunis, haaveellisesti vaalea, talvella vihainen ja mustana
kuohuva.
Itämeri, suomalaisten heimojen kahden valtakansan välinen silta,
hopealta näyttävä.
Koulumestari Raud istuu kamarissaan, ainoalla tuolillaan, levähtäen ja
keittäen samalla itselleen myöhäistä aamiaistaan ... lientä perunoista
ja suolasilakoista. Tuvan ikkunassa riippuu hämähäkinverkkoja: kuinkapa
ennättäisikään niitä alinomaa hävittää yksinäinen, vaimoton mies?
Mutta savinen permanto on tänäänkin siistiksi lakaistu, ja seinät
ovat puolestaan verhotut huolellisesti sanomalehdillä. Eestien nuoren
tasavallan omakielisillä lehdillä, joista näkyy tuolta ja täältä suurin
kirjaimin otsikko:
"Vaba Maa."
Köyhä on koulumestari Raud.
Mutta joskin hän keittelee vaatimatonta ruokaansa, noita hänelle
kalliita silakoita, keinottelevalta kauppiaalta voilla vaihdettuja,
keittelee paatisen lämmitystakkansa pesässä eikä mukavalla hellalla,
niin salliiko hän itsensä ajatella kärsimiään vääryyksiä? Ei, hän
vahvistaa tälläkin hetkellä sieluaan lukemalla Kantia. Sillä hän on
oikein oppinutkin mies; sitä todistaa pieni, mutta täysi kirjahylly,
hänen asumuksensa ainoa kaunistus ja omistajansa parhain ylpeydenesine.
Kantin teoksen avoimen paikan vieressä hyllyllä näkyy paitsi raamattua
sellaistakin kuin Rousseau ja Tolstoi. Kunniapaikalla on kuitenkin
_Kalevipoeg_ ja uutta virolaista kirjallisuutta.
Koulumestari on tänäänkin noussut maalaamattoman puusänkynsä
olkipatjalta jo kukonlaulussa. Ensimmäisinä on hänen ovensa kolahtanut
hiljaisessa kylässä, tapansa mukaan, kun hän avasi sen ja veti
keuhkoihinsa aamun viileää ja raitista ilmaa. Ryhtyi siinä sitten
päivän askareihin: ei keittämään kahvia, sillä sitä hän ei juo,
vaikka tarjoaakin sitä harvoille vierailleen. Eikä hän myöskään
tupakoi tahi maista Viron viinaa, venäläisvallan kuosiin maassa yhä
tulvivaa. Ainoastaan kupposen vettä hän nautti, haettuaan sitä ulkoa
lähteestään. Mutta sitten hän alkoi voimistella, tehden tarkasti
kaikki Müllerin systeemin kymmenisen temppua. Varsinkin köyhän
miehen, jonka mieltä masentaa puutteen lisäksi myöskin vääryyden
melkein uskottavalta tuntuva voitto, varsinkin sellaisen miehen
täytyy näet muistaa karaista ruumistaan, koska, ellei se ole terve,
sielukaan ei saata säilyä siinä terveenä. Voimistelun jälkeen joi hän
uudestaan vettä, peseytyi, ja ryhtyi valmistamaan ruohoista haudetta
lehmälleen. Sen oli hän jo tuonut pihalle poppelimetsiköstä. Siinä
lomassa hän lypsi lehmänsä. Kirnusi voin, edessään liina kuin milläkin
meijerin palkollisella. Viimein hän pukeutui huolekkaasti, ja lähti
kylän puotien auettua myömään voita kauppiaalle ... myömään, kuten
ilmaistu, melkoisesti polkuhintaan. Sillä vaikkakin muut keinottelevat,
maamiehet ja kauppiaat, niin hän ei sitä tee: sellainen alentaisi
Jaan Raudin ihmisarvoa! Ennen sallii hän vähäisten tavarainsa mennä
hiukan halvemmalla. Pystynä ja notkeana, joskin laihana hän käveli nyt
puodille. Silmissä hyvän omantunnon antama tyyneys ja suoruus, jopa
huulillaan ylpeä ja riemuitsevakin hymy, noilla välistä hermostuneesti
värähtelevillä huulilla. Toisessa kädessä hänellä oli voimytty, ja
oikeassa hiukan keikaroiden heilahteleva keppi.
Talonpojat sivuuttivat koulumestarin kadulla, eräillä heistä
vielä värillinen paita housujensa päällä, niinkuin venäläisillä.
He vastasivat hänen hatunnostoonsa laiskasti päätänsä nyökäten.
Toisia näkyi askaroivan pelloilla ... näkyi matalain talojen ja
omenatarhain välitse; he leikkasivat siellä viljaansa. Niin, tuskinpa
muisti joku heistä enää, jos katsahti Raudiin, tuskin muisti enää
nykyään, kun on mennyt vuosia siitä, jolloin koulumestari eroitettiin
opettajanvirastaan, että tuolla kävelee se puolihullu mies. Ah, niin
hullu, ettei huolinut edes tarjottua eläkettä.
Kauppias, kylän varakkain, ilmestyi nopeasti koulumestaria vastaan
kauppansa vihreälle lautakuistille ... iloissaan, koska tiesi aina
saavansa Raudilta voin huokealla, tältä merkilliseltä olennolta.
Eihän Raud ymmärrä edes senkään vertaa kuin hoidella oikealla tavalla
vähäisiä myöntiasioitaan. Sisällä jutteli kauppias paljonkin Raudille,
ammattinsa vilkkaaseen tapaan, mutta ei juuri muuta kuin voista ja
hyvistä silakoista ja ilmoista. Sillä haavetta ovat kauppiaalle
opettajan sydänasiat; ne koskevat alinomaa joitakin ihanteita ja sen
sellaisia ... Eikä kauppiaiden harrastukset tunteva Raudkaan ollut enää
nykyään kovin halukas avaamaan olemuksensa kätköjä heidänlaiselleen.
Koulumestari lähti siis pian puodista, vaihtaen liiketuttavansa
kanssa keveitä kohteliaisuuksia. Hän jatkoi kävelyä vielä jonkin
matkaa sitä ilmansuuntaa kohti, missä päin ei asunut, nauttiakseen
tuokion kesäisestä luonnosta. Ohutta keppiään heilutellen hän asteli
pitkin tomuista maantietä. Sen varsilla lainehtivat viljapellot, ja
pientareille oli luonnotar levittänyt kirjavat korumattonsa. Noiden
kukkamattojen kudosten latinalaisia niiniäkin tietää opettaja hyväisen
joukon, ja jos mitkä niistä ovat häneltä unohtuneet, johdattelee hän
niitä muistiinsa näillä melkein joka aamu tehdyillä kävelyillä.
Mutta kas, pysähtyipä pari henkilöä hänen kanssaan pakinoillekin. Ensin
tuli muudan Tallinnasta tänne kesäksi asettunut taidemaalari, menossa
meren rannalle, työlaatikko kainalossa. Ja sen jälkeen eräs nuoren
virolaisen armeijan luutnantti, joka asuu Raudin kylässä, virkistymässä
vapaussodan haavoista. Näihin molempiin oli Raud sattunut tutustumaan
täällä ulkona luonnossa; oli alkanut puhua heidän ammattiasioistaan.
Raudin mielenkiintoa herättää näet kaikki, ja sellainen ahkera
mielenkiinto on hänestä ihmisen velvollisuuskin. Hän sanoo, että
Goethe, tuo suuri runoilija, jollaisia saattaa nousta itsekkäistäkin
kansallisuuksista, lausuu, ettei mikään inhimillinen ollut hänelle
vierasta. Siispä olisi Raud perehtynyt mielellään myöskin maalauksen
mystillisiin salaisuuksiin. Sodassa jälleen hän on ollut itse,
haavoittunut Eestin vapauden puolesta. Jollakin tavoin hän siis on
tutustunut taidemaalariin ja luutnanttiin. Sitten on hän joskus nähnyt
hetken sopivaksi tohtia pyytää heitä matalaan majaansakin, maistamaan
kupin kahvia ja puhelemaan kanssaan ihanteellisista asioista. Ja he
kolme ovat puhelleet, oivallisen kahvin ääressä.