nyt Mattia innostamaan: näytti monillakin elävillä esimerkeillä, kuinka
Amerikan farmit ja seikkailut siellä Kaukaisen Lännen hevospaimenten
parissa olivat tehneet useista pehmeäluontoisista suomalaisista
karskeja miehiä. Mitä Europaan tulee, ei hänen mielestään kannattanut
puhua muista valtakunnista kuin Saksasta. Toisissa oli luonto liian
veltostuttava, ja Saksa oli järjestyksen maa, kun taas Ranska ja Italia
olivat ... no, hän ei oikein tiennyt mitä ne olivat. Mutta Mattia, joka
ilmaisi, ettei hänellä olisi varojakaan eikä toiveita saada rahaa niin
pitkää matkaa varten kuin Amerikaan, Mattia kehoitti ystävä lähtemään
Saksaan. Aluksi ainoastaan Saksaan. Jopa lupasi hänelle omasta
kukkarostaan matkarahoista osan, viisisataa markkaa, sekä hankkia
jonkun henkilön Matille takaajaksi vähän enempäänkin kuin toista sen
vertaa varten. Itse hän tarjoutui ensimmäiseksi takuumieheksi; Matti
suorittaisi velkansa sitten, kun hän paisuisi ulkomailla mieheksi...
Päätettiin, että Matti muuttaisi ulkomaille.
Meni se kesä, ja tuli syksy. Viimeiselle metsästysretkelleen tänä
vuonna tullessaan antoi iloinen ystävä Matille tuhannen markkaa,
pienellä velkakirjalla hankitut. Nyt oli Matin kohta lähdettävä,
heitettävä virkansa, käydäkseen vielä ennen matkaansa kotonaan,
Mikkelin toisella puolella ... hyvästelemässä köyhiä vanhempiaan. Niin,
hyvästelemässä moniksi vuosiksi ... ehkä iäksi...
Matissa heräsi matkakuume. Paljoa ei hän sallinut enää itselleen
viipymistä, jonkun viikon uudisteli Matti kotonaan koulunaikuisia
saksan kieliopin tietoja ... katseli sanakirjaa. Sillä, kuten sanottu,
Saksaan oli hänellä suunnitelma lähteä. Hyvin tuntui kieli sujuvan!
Laiva lähti Turusta Köpenhaminaan vähän ennen joulua. Matin uskollinen
pärekori, vanha ja nurkistaan naurava, sovitettiin täyteen Matin
omaisuutta ja vedettiin nuoralla kiinni. Sitten Matin päähän naapukka
... uusi ja kriminnahkainen. Sateenvarjo mukaan, ja ulkomaille vain ...
luomaan tulevaisuutta.
Saksaan ... ehkä kauemmaksikin. Palatakseen kotiin vähän toisenmoisissa
oloissa.
Kaikki meni hyvin. Matalana katosi Turku saarten taakse; meri oli
tyyni, aueten Matille kummallisena ja hiukan peloittavanakin ... Mutta
rohkeutta piti olla! Kuinka tuolla meren äärillä risteilivät höyryt ...
mikä minnekin etäisiin maailmoihin.
Ja Matilla oli matkassa onni: meri pysyikin tyynenä ne molemmat
vuorokaudet, mitkä Köpenhaminaan asti tarvittiin. Alussa ei ollut
perille saapumisen jännitystäkään. Eikähän Saksa ollut niin kovin
kaukana. Melkein mukavaa oli kävellä kannella ja katsella mertä,
vielä mukavampaa istahtaa välitöiksi pöydän ääreen, jossa oli
paljon monilaatuisempia ruokia kuin tuolla hänen entisen ystävänsä
kartanossa niinä aikoina, milloin isäntä ei ollut siellä itse käymässä;
metsästyskautena siellä kyllä oli melkein yhtä hyvä kuin Helsingissä
Gambrinin ravintolassa, jossa Matti oli varsinkin nuorena teoloogina
istuskellut. Nyt laivalla söi Matti koko rahan edestä ... niinkuin
muinoin Gambrinilla oli syönyt, ensin aina toista päivää paastottuaan.
Söi hartaasti, pyyhkäisten salvetilla suutaan ja nenäänsä, koska tuntui
olevan nuhaa.
Bornholmin valkea viiru kuulsi vasemmalta. Matin jännitys rupesi
nousemaan.
Tuli Köpenhamina, Tanskan kuninkaan iloinen kylä. Nokinenpa tämä satama
olikin! Kivihiiltä ja roisketta... Mutta maihin nyt vain ... näkemään
Köpenhamina, ja sitten iltajunalla Hampuriin.
Matti Vahvaselkä tarttui korinsa nuoraan, sitten järjesteli hän
vielä naapukkaa päähänsä. Nyt laskeutui hän varovasti alas jyrkkiä
laivaportaita. Tuonne tulliin oli mentävä... Portaitten juuressa
ympäröi hänet joukko miehiä ... Herroja, joiden lakeissa on hopealla
tai kullalla tikattu nauha. Ne puhuvat tanskaa. Mitä ne sanovat? Miehet
saartavat Matin lujemmin, hän koettaa kuunnella, hänen korvissaan
humisee. Mitä nämä herrat tahtovat? Passia ne varmaan tahtovat ... Kuka
olisi uskonut Tanskan miehiä kooltaan näin isoiksi ... Matti jättää
pärekorinsa maahan, kaivaa passin taskustaan. Hän sanoo ruotsiksi:
"Juu, juu, on passi."
Kaikkein suurin mies vilkaisee passiin, joka värähtelee Matin kädessä.
Sitten katsoo hän ihmetellen Mattiin, hymyilee. Kuinkas nyt on? Muutkin
herrat alkavat nauraa. Matti ryhtyy selittämään, että on tällä passilla
lupa tulla tänne maihin, se on Suomen viranomaisten antama passi.
Tuo iso mies ei välitä passista, hän heilauttaa kättänsä torjuvasti.
Mitä hän nyt tahtoo? Mikä väärinkäsitys tuli tässä? Tanskaa ne kaikki
puhuvat ... sitä on mahdoton ymmärtää. Miksi ne ahdistavat Mattia?
Laivan toiset matkustajat, enimmät niistä Suomen ruotsalaisia,
kulkevat jo laukkuineen tuolla kauempana. Ettei Matti ollutkin jo
laivassa rohkaissut luontoaan ja kysynyt heiltä, kokeneilta, huonolla
ruotsillaankin, mitä täällä ulkomailla on ensiksi tehtävä! Herrat Matin
ympärillä naureskelevat. Matti on nolo, että hän tyrkytti passiaan
heille. Mutta koska hän on nolo, niin hän lopulta suuttuukin! Hän on
tulipunainen. Hän aikoo ottaa korinsa maasta, kursailematta lähteä
tulliin. Mutta silloin: eikös yksi noista peijakkaista ole vienyt hänen
koriaan! Se kiikuttaa sitä paraikaa ajurinrattaille! Matti juoksee
hänen perästään ja kiskaisee korinsa miehen käsistä pois. Mikä runtale
se tuollainen mies? Vie ulkomaalaiselta korin! Hunsvotti ... pienessä
Tanskassakin.
Se mies tarttuu nyt ajurinhevosta ohjaksiin.
Matti huomaa, että mies oli vossikka. Että kaikki nuo suuret herrat
olivat hotellien vossikoita. Ja heille oli Matti näyttänyt passiaan.
Sitten seisoo Matti tullirakennuksessa, punaisena siitäkin, että
raahasi koriaan ... Ilkeää on näytellä koko maailmalle tavaroitaan...
Mutta pianpa tästä päästäänkin...
Viimein istuu Matti ajurinrattailla ... oikean ajurin, ei tuollaisten
hotellien herrain. Istuu kuin Suomessa, mutta sydänalassa omituinen
tuntu... Komeaa on tämä kumminkin: ajaa jännittävästi suuren kaupungin
läpi. Hän on päättänyt viedä korinsa valmiiksi sille asemalle, jolta
juna lähtee illalla Hampuriin. Kun kori on saatu tavarasäilöön, aikoo
hän nähdä Köpenhaminaa.
Niin hän tekee... Onpa kaupungissa ihmettelemistä. On kapeita kujia
... on vaunuja, kuvapatsaita, kelloja, kilistimiä ... naukkuja! Suuria
pihvejä ... jos kalliitakin, koska kruunu on kallista rahaa... Ja rahat
olisi käytettävä tulevaisuuden luomiseen!
Ilta pimenee, päässä naukku pihisee. Miksi hän luulee eräiden ihmisten
katselevan häneen? Naureskelivathan ajuritkin satamassa...
Mutta pimeille kaduille hän ei lähdekään. Sielläkin voi olla roistoja.
Ei, hän pysyy siivosti valtakadulla.
Kuljeskelu väsyttää ... kodittomana kuljeskelu.
Raatihuoneen torilla pysähtyy Matti suuren suihkulähteen luona ja
istahtaa sen reunalle jalkojaan lepuuttamaan. Ajattelee kasvavalla
levottomuudella, miten löytää iltamyöhällä ajoissa asemalle. Ja onko
Saksassakin tällaista...
Siitä ohitse kulkee joukko naisia, kirjavat höylienhatut päässä. Neljä
poikkeaa Matin luokse. Ne tahtovat jotakin. Tyttöjä ne ovat. Ah, tätä
kaupunkia! Matti ei ymmärrä heidän puhettaan. Lopuksi eräs tytöistä,
joka harmistuu, kun ei Matti häntä ymmärrä, huutaa Matin naapukkaa
osoittaen:
"Katsokaa, se on kiinalainen!"
Sen Matti käsittää, että häntä sanotaan kiinalaiseksi. Nauravat tytöt
puhuvat yhä kiinalaisista ... ilakoivat...
Kiinalainen! Matti Vahvaselkä murisee jotain ... suomeksi, sillä
hän alkaa taas suuttua. Mitä hän sanoo? Hän hiukan kiroaa tyttöjen
keskellä. Taakseen katsomatta ja niska kyyryssä pakenee hän viimein
heidän paristaan. Mennessään hän miettii uudelleen tyttöjen pilkkaa.
Nyt hän sen vasta oikein huomaakin. Onko hän muka kiinalaisen näköinen?
Tytöt valehtelevat! Se on lakin syy. Eivät hänen silmänsä ole vinossa,
ja nenä hänellä on kyömy. Vai kiinalaiseksi suomalaista luullaan! Se
on hävytöntä. Oi tätä tietämätöntä Tanskan kansaa... Mutta naapukan
vika se on. Sen päälaessa on sellainen nappi kuin tosiaan kiinalaisten
naapukoissa ... kuvista päättäen.
Matti Vahvaselkä pujahtaa naapukka kainalossa lähimpään hattukauppaan.
Ostaa itselleen knallin ... Kauniin hikinauhan alta loistaa sinistä
kangasta... Sitten hän menee kaupasta ... peljäten, että knalli
putoaisi päästä. Karvahattu on piilossa hänen povellaan.
Sen uuden ja kriminnahkaisen naapukkansa heittää Matti sisään erään
talon kellarinluukusta.
Knalli on oudostaan kylmä. Sillä Köpenhaminassa alkaakin sataa räntää!
Ja yhä enemmän tulee mereltä ilkeää sumua.
Ei Matti muutenkaan pidä tästä kaupungista. Kevytmieliseltä se tuntuu...
Siispä hän tahtoo jo Saksaan, paitsi järjestettyyn, niin siveydestäkin
tunnettuun.
Sitä pääsyä hän viimein odottaa asemalla, odottaa kaksi pitkää tuntia.
Ihmetellen parin virkailijan punaisia palttoita, ja huomaten nuo
virkailijat lopulta asemapäälliköiksi ... Punaisista palttoista olisi
kerrottava Suomessa ... sitten...
Nyt jälleen junassa...
Ei tietysti niinkuin makaisi sängyssä, sillä kolmannessa luokassa,
kuten vaatimattoman on matkustettava, on paljon meluavia kulkijoita,
paikoistaan huolenpitäviä. Mutta meneehän yö näin istuallaankin... Ja
ehkä niitä menee lepäilemättä vielä päiviäkin ... jos täytyy jatkaa
taipaletta Saksaa etemmäksi, luomaan tulevaisuuttaan.
Nukutti Tanskasta Saksaan kuljettavissa lautoissa. Ja oli kylmä. Mutta
kun lämpimikseen otti kahvia, sai sitä tuumanpaksuissa kupeissa.
Nehän olivat kun mitkä hampuusien kupit! Ei ... mokomissa kupeissa ei
Suomessa tuotu kahvia edes hampuuseille! Ja itse sai täällä kantaa
kahvinsa puhvetista. Entä sokeri! Sitä pantiin teevadille ... kolme
palaa! Kolme palaa sokeria! Ei sen enempää! Suomessa kokonainen
sokerituusa. Kolme palaa sokeria...
Tulliasema jälleen. Siinä oli aikaa katsella ihmisiä. Saksassa
hän nyt oli. Muudan hirveän iso ja punainen mies, tulliherroja,
huvitti tovereitaan soittamalla suullaan ja nenällään kaikkia
soittokapineita. Suu oli viulu, sieraimista lähti huilunsäveleitä,
ja koko ruumis kumahti kuin rumpu. Merkillisiä veitikoita nämä
preussilaiset, tavattomassa voimassaankin... Matti ihmetteli tällaista
gemyytlisyyttä... Eikä tullistakaan ollut kovin suuria vaikeuksia.
Kas ihmettä, Lyypekki räntäsateessa! Melkein enemmän kuin Köpenhamina.
Olisikohan lunta vielä Hampurissakin...? Siellä Matti aikoi ottaa
puutarhurin toimen.
Hampuriin kiiteli nyt Matti, mainion saksalaisen kolmannen luokan
sohvalla, edessään univormuihin puettuja pikku poikia, aamuhämärässä
kouluun matkustavia. Kaikilla heillä oli harmaat, hylkeennahkaiset
laukut seljässä, ja harmaissa univormuissa hopeiset kotkanapit.
Vakavia he olivat ... vaikka vormut muistuttivatkin Helsingin
ryssänkimnasistien pukuja.
"Hamburg!" huuteli konduktööri asemalla, korahtelevin kurkuin. Täällä
ne eivät ilmoita matkustajille vaunuissa, minne tullaan ... Saksassa
täytyykin jokaisen pitää huoli itsestään. Oliko tämä nyt Hampuri?
Hampuri se oli, illan tulien loisteessa. Oikeastaan matkan määrä.
Jylhällä asemalla pauhu ja kumina. Aikatauluja, kylttejä ja viittoja,
joiden mukaan piti kulkea sinne ja tänne! Mitä nyt tehdä?
Ei Matti näyttänyt enää passiaan hotellien kuskeille. Ne kiusasivat
häntä täälläkin niinkuin Köpenhaminassa... Vaikeus oli nyt valita
hotelli: sillä hotelliin tästä täytyi mennä ... valvotun yön jälkeen.
Matti selitteli kuskeille tahtovansa hyvää hotellia, lisäten hiukan
hiljemmin, että hän halusi myöskin huokeaa. Mitä ne tässä juttelevat?
Eivät ymmärrä hänen saksaansa. Joko hän taas häpäisee itsensä kaikkien
ihmisten edessä? Mutta menköön, miten menee. Jumalan kiitos, tuossa
on toki yksi mies, joka tuntuu hänet ymmärtävän. Hän vastaa Matin
kyselyihin:
"_Gut, gut ... ein sehr gutes!"_
Tuolla miehellä on siis sellainen hotelli, jota Matti tahtoo, koska se
vastaa myöntävästi hänen kysymykseensä, onko hotelli huokea.
Matin kori keikautetaan hotellikuomujen katolle, Matti nousee
kuomuihin, toisten matkustavien viereen, sateenvarjoineen.
Mikä hotelli! Kuusikerroksinen ... varmaankin! Välkkyvät ovet
kristallia... Nythän tässä jouduttiin... Pikenttejä hännystakeissa,
toiset heistä sinisissä sortuukeissa. Yksi saa haltuunsa Matin
uskollisen korin; kysyy, onko herralla muuta. Toinen, se, joka aukaisi
vaunujen oven, kumartaa ja vie sateenvarjon Matin kädestä. Kolmas
jälleen kumartelee portailla. Samoin neljäs kynnyksellä. Viides
pyörittää sisäveräjää; Matti ei tiedä, miten pujottautua veräjästä.
Tulee kuudes, vai seitsemäs, leveämmillä kaluunoilla varustettu.
Tämä juttelee yhä saksaa. Matti tahtoo huonetta. Hyvä, seitsemäs
herra viittaa kahdeksannelle, polvihousuihin puetulle, joka johtaa
Matin punaista mattoa myöten hissille. Siellä on yhdeksäs ... tukka
rasvattuna. Hän melkein työntää Matin hissiin, tulee itsekin mukaan.
Ylhäällä on kymmenes, nuori ja liuhusilmäinen poika; se jättää vieraan
eräälle esiliinaan verhotulle ukolle. Ukko taas esiliinaan verhotulle
naiselle. Ja tämä nainen valkealla myssyllä varustetulle nuorelle
tytölle, joka johtaa Matin suureen ja komeaan kamariin, lyykistää
nokkelasti, lyö oven kiinni ja katoaa.
Matti seisoo keskellä lattiaa. Istahtaa nojatuoliin. Tähystelee
ympärilleen, katselee maahan. Nyt tulee matkakori. Matti riisuu
palttoonsa. Sitten tulee sateenvarjo. Matti seisoo, istuu, seisoo ja
katselee.
Kunnes valkeamyssyinen neiti naputtaa sisäänpääsyä ja kutsuu
päivälliselle. Täytyy siistiä pukuaan. On huoli kaulanauhastakin ...
että se olisi kuosikkaasti... Niin, ja silmäthän ne on pestävä ...
tukka harjattava jakaukselle.
Kun Matti katsoo kuvastimeen, näkyy poikki hänen nenänsä musta viiru,
junavaunun noesta syntynyt. Se viiru nenässä oli hän tullut tähän
hotelliin. Ihme, etteivät hänelle nauraneet pahemmin. Nyt tuli uusi
skandaali...
Nokiviiru vaivaa häntä niin, että hän käytävässä, jossa hänen eteensä
ilmestyy jälleen ensin tuo valkeamyssyinen neiti ja sitten se
vanhempi nainen, että hän siellä katsahtaa naisiin ja työntää heille
kummallekin hopeisen rahan. Samoin hississä. Samoin rahaa poikaselle,
jotakin nopeasti puhuvalle. Ja yhä samoin juhlallisesti kumartavalle
hissimiehelle. Vielä sille pikentillekin, joka opastaa Matin
ruokasaliin. Mutta leveimmillä kaluunoilla kaunistettu ei huolinut
Matin rahaa... Taas skandaali!
Juhlallista on ruokasalissa. Enimmät vieraat hännystakeissa, naiset
valkeissa. No, rauhaa vain, suomalaista rauhaa! Matti asettuu
paikalleen, pyyhkäisee salvetilla suutansa ja nenäänsä. Tarttuu
veitseen. Hänelle tarjotaan jotain, mikä ei maistu miltään ... ehkä
kalasta valmistettua. Sitten toista ... sitä hän myöskin ottaa. Sen
hän tietää, että hän otti leipää. Leipä ei ole mustaa, vaan valkeaa.
Kelpaapa tässä ... vehnäsen maassa: vehnäpullia syödään! Hän syö
leivän kanssa jonkin pikku pullan, joka ei ole leipää. Missä soinee
ikäänkuin hopeinen tiuku. Eräs pääkyyppi, seisten Mattia vastapäätä
ison kuvastimen vieressä, viittaa nuoremmille. Niitä rientää yksi
Matin luo. Toinen ottaa hänen lautasensa, kolmas pistää sijaan uuden.
Taas kilahtaa sähkökello. Kolmas lennättää Matille tarjottimella
jotain hyvin pientä: kuin murua kananpojalle. Neljäs odottaa Matin
takana. Matti söi leipänsä loppuun. Tämä läheisin kyyppi viittaa
lihavalle esimiehelleen, esimies painaltaa sähkönappia. Kello soi
kimeästi, kyyppi vie Matin lautasen, toinen tuo jälleen, mitä tuonee
... jotakin ihmeellistä ... ikäänkuin torakoita. Niitä nyt Matti
koettaa ratustella. Parikymmentä hän syö tuntosarvineen. Viimein sanoo
hän taakseen pikentille, sillä muut ovat jo kaksikin lajia edellä,
että hän jättää nämä syömättä, koska hän ei niistä pidä. Nyt tulee
ikäänkuin pihvi. Mutta Matilla ei ole enää vehnäpullaansa; uutta ei
tarjota: liha on kai syötävä siltään? Matin sielussa liikkuu pitkän
ruisleipä-kimpaleen kuva ... liikkuu melkein suuttumuksena. Eihän ...
suomalainen eläne vehnäsellä? Rukiinen se taitaa olla oikeaa leipää,
vaikka sanotaan, että vehnällä on suurempi ravintoarvo. Mutta nyt kello
kilahtaa, tulee sormenkokoinen nakkimakkara. Tulee velliä. Sitten
kellon soidessa jotakin muuta, joka on hyvää. Matin ruokahalu herää.
Milloinkahan ne antavat varsinaista ruokaa? Ylikyyppi viittaa, tuodaan
jotakin imelää. Ja taas komennetaan kellon tahtiin uutta maistamaan:
hyvää on tämäkin ... aikamoinen appelsiini! Tämähän alkaa maistaa!
Sitten tulee sikare juustoa, homeista ja matoista! Tietäähän sen,
suurista herroista on sellainen herkkua ... ja ennustaa aterian loppua!
Niin käykin, kaikki nousevat pöydästä, Matti myöskin.
Matilla on nälkä.
Toiset näkyvät asettuvan halliin, kahvipöytien ääreen. Matti kiipeää
kamariinsa edes hissiä odottamatta.
Kolme ateriaa hän söi vielä tässä hotellissa, jonka nimen hän sitten
huomasi olevan "Zum Bamberger Bürgermeister-Hof". Odotti aamukahvin
jälkeen aamiaista, joka tuli kello puoli kaksi. Söi illalliseksi
kellonkilinää ... ja vihastui. Juomarahoihin hän ennen kaikkea
vihastui, siliä aina hän niitä kylvi. Hänellä oli täällä ahdasta
ja epämukavaa, isossa kamarissaankin. Sitä tahtoi hän valitella
valkomyssyiselle neidille, pysähtyen pakisemaan hänen kanssaan
käytävässä. Matti nurisi, että Hampurissa oli sateista. Hän ei vielä
oikein pitänyt tästä kaupungista ... sanoi aikoneensa Berliniin, mutta
juna oli jättänyt. Hän tahtoi Berliniin ... varsinaiseen Saksaan.
Kun neiti ei ymmärtänyt hänen kieltään, niin Matti tuskastui: hänen
nenänsä punotti, hän heilutteli käsiään. Neiti tuntui ihmettelevän,
Matin oli vaikea selittää hänelle asiaansa uudestaan. Silloin Matti
tulistui ... ja sekautui enemmän. Valkomyssyinen kutsui mustalla
esiliinalla varustetun naisen avukseen. Matti puhui ja puhisi. Naiset
nauroivat ulkomaalaisen ovella, nuorempi niin, että vesi pyöri hänen
haaleasti sinertävissä silmissään. Matti suuttui todellakin. Hän päätti
heti lähteä Pormestarien hovista... Sai laskunsa ... vieläpä maksaa
seuraavasta yöstä. Mutta kysypä näiltä, miksi hän sai maksaa: eivät
ymmärrä tavallista ... saksaa. Lasku oli hirmuinen. Kauan olisi hänen
pitänyt elää näillä rahoilla Saksassa.
Nyt on Matti Vahvaselkä temmannut pärekorin syliinsä ja kantaa sitä
alas hotellin portaita. Vielä kylvää hän vihoissaan juomarahoja
oikealle ja vasemmalle. Pääsee lopultakin kadulle.
Ei hän luota enää ajureihin. Mutta onneksi on hänellä omat aikeensa.
Viimein on hän muistanut kuulleensa joskus Suomessa, että Saksassa on
hyvä asua hospitseissa. Sellaisia majapaikkoja hän nyt tahtookin ...
vakavia, ja kristillisiä. Hän lähtee kävelemään, pärekoriaan kantaen.
No, hospitsia ei hän toista tuntia hikoiltuaan löytänyt, mutta sen
sijaan näki hän ilokseen hotellikilven: "Lähetyshotelli". Siinäpä hänen
majansa! Sinne hän pistäytyy korineen tiedustelemaan.
Se kattokerroksen kamari, jonka hän otti korvatakseen edellisen
hotellin kuluja, tuntui tosin alakuloiselta. Rautasänky siellä oli
ja pesukaappi... Ja pöytänä piironki. Eivätkä ikkunan kartiinitkaan
riippuneet sillä tavoin kuin Suomessa ... Mutta taistelemaanhan tänne
oli tultu ... ulkomaille! Pahinta oli, että Matin sormia alkoi heti
tässä huoneessa paleltaa, sillä turhaan etsi hänen silmänsä uunia.
Matti aikoi sen tähden lähteä tästä heti kaupungille ... katselemaan
Hampuria, ja syömään. Syömään voileipää ja makkaraa, kahvin kanssa.
Niin, sen tekisi hän ... kun oli tässä ensin vastattu hotellikirjaan
poliisilaitoksen vaatimat kysymykset. Siinä olikin paljon työtä:
muistaa ja kirjoittaa saksaksi paitsi että hän oli käynyt lyseonsa
Mikkelissä, myöskin, kuinka vanha hänen isänsä oli. Mutta mistä Matti
muisti isoisänsä elinpaikat ja kuolinvuoden? Joskin hän myönsi hyväksi,
että järjestys on hyvä, niin hän hermostui, vaikkakin tämän kyypparin
leveä ja luja naama estä häntä ilmaisemasta suuttumustaan.
Viimeinkin kaupungille. Satoi kylmää tihkua ... täälläkin. Tietysti
hänellä ei ollut sateenvarjoa ... oli sekaannuksissaan jättänyt sen
pormestarien hotelliin! Nyt hän sai rämpiä märkänä kaduilla ...
Eikä sitten Saksan makkarakaan maistunut hänestä oikein hyvältä ...
tällaisessa sateen kylän kahvilassa. Voita ei siinä kahvilassa, johon
hän painui, tunnuttu annettavan hyvää. Entä sokeri?
Sokeria ei taaskaan tuotu muuta kuin kolme vaivaista palaa!
Huokaisten palasi Matti Vahvaselkä kadulle. Alakuloiselta tuntui
Hampurin satama. Suorastaan pelättävältä. Kivihiilen savun seasta
kuumottivat Elben harmahtavat laineet. Lukemattomien laivojen ja
telakkain pillit vihelsivät räikeästi... Tuossa oli jokin kalkkiliike,
yhtä likainen valkeudessaan kuin kivihiilen mustaamat tehtaat. Tosiaan,
tämähän oli ilmeinen kiireen vertauskuva! Hädän ja elämäntaistelun
julma kuva.
Ikävä oli Matille ilta ... Miten saada se menemään hotellissa? Jospa
olisi edes ollut mukava maata! Mutta kun hän vetäytyi sänkyynsä,
huoneen ainoaan lämpöiseen paikkaan, niin kuinka saattoi hän nukkua
moisella mustalaisen kuormalla: vanha ja pullistunut vieteripatja
narisi ja pisteli kovilla ruodoillaan selkään ja vatsaan. Peite oli
kaikkein oudoin: niin paksu ja pyöreä kuin mikäkin jättiläismakkara,
joten se ei pysynyt päällä, vaikka koetti pitää sitä kynsillään kiinni.
Jos viimeinkin nukahti, irtautuivat sormet, ja Matti heräsi vieterien
soittoon: hän oli käännähtänyt, makkara oli pudonnut lattialle...
Ikkunakin sängynpäässä oli rikki. Ovi ei mennyt lukkoon ... sellainen
resu! Ei, unta ei Matti nukkunut, vaan houretta, heräämisiin katkeavaa
houretta. Puolivalveillaan hän näki varkaita. Oven eteen oli hän
nostanut pärekorinsa, että kuulisi, jos varkaita tulisi sisään. Mutta
lompakon hän piti älykkäästi pieluksensa alla sängyssä.
Koskaan ei Matti Vahvaselkä ollut peljännyt niinkuin tässä
lähetyshotellissa, jossa kuului kaiken yötä seinän takaa juoksua
... miesten ja aina saman naisen ääntä. Voi tätä suurkaupunkia! Voi
Saksaakin.
Matti kiitti Jumalaa, kun aamu alkoi hämärtää. Silloin hän nukkui.
Mutta ennen nukkumistaan oli hän päättänyt ryhtyä hankkimaan jo
seuraavana päivänä itselleen paikkaa... että pääsisi kodikkaampaan
elämään. Johonkin puutarhaliikkeeseen hän aikoi.
Herättyään kello yhdeltätoista hän pukeutui, peseytyi ja silitteli
tukkansa jakaukselle. Meni kaupungille, etsimään paikkaa. Ensin hän
kuitenkin etsi kahvilaa, jossa saisi tarpeeksi sokeria. Ja sitä
olikin saatavissa, maksamalla muutaman pikkukolikon lisää. Mutta
aikoessaan maksaa, huomasi hän nyt, että tällä kertaa oli lompakko
jäänyt hotelliin ... sänkyyn, pieluksen alle. Mattihan nyt vasta oli
hajamielinen ... ulkomailla! Hän juoksi hotelliin, hiki helmeili pitkin
hänen nenäänsä. Taivaalliselle Isälle kiitos: lompakko oli vielä
tyynyn alla ... vaikka vuode olikin jo järjestetty. Eilinen kyyppari,
se leveänaamainen, selitti nähneensä Matin lompakon siellä; hän oli
asettanut sen siihen paikoilleen takaisin. Matti oli miehelle ylen
kiitollinen ... ja ihmetteli, että Saksassa on rehellisiä ihmisiä.
Hampuri ei toki ole, vaikka se onkin valtava suurkaupunki, mikään
sellainen kuin esimerkiksi Lontoo tai Pariisi.
Mutta kuinkas sitä paikkaa nyt haetaankaan? Matti katseli kaduilla
liikekilpiä. Lähti viimein samoamaan kauemmaksikin. Hyvillä toiveilla
hän lähti, joskaan ei samanlaisilla kuin Suomessa... Kyllähän
kotona sopi ajatella, kuinka hauska ulkomailla olisi ahkeroida,
päiväpaisteessa. Aurinko ei nyt sattunut paistamaan, vaan näkyi
ainoastaan harmaita kivimuureja. Talvi se on ... ulkomaillakin. Mutta
yhä matalampia taloja tuli viimein. Illan suussa löysi hän jonkinmoisen
avonaisen alueen, jossa oli hyvin hoidettuja vihannesmaita. Löysipä
puutarhurinkin. Täytyi rohkaista luontonsa, soittaa ovikelloa. Jokin
nainen, lihava, komea ja sinisilmäinen kuin enkeli, tuli avaamaan.
Matti nosteli hattuaan ... alkoi selittää asiaansa. Nainen seisoi
hetken ällistyneenä, ja löi sitten yhtäkkiä Matin edessä oven kiinni.
Pois juoksi, ei enää palannut. Luultiinko Mattia rosvoksi? Tai ...
kiinalaiseksi? Matti luikki tiehensä.