Kun D'Arnot heräsi tajuihinsa, huomasi hän makaavansa pehmoisella
saniais- ja ruohovuoteella A:n muotoisessa teltassa, joka oli kyhätty
oksista.
Oviaukossa hän näki vihreän nurmikon ja vähän matkan päässä viidakon
tiheän seinän.
Hän oli perin nääntynyt, runneltu ja heikko ja tunsi vihlovaa tuskaa
monista haavoistaan, samalla kun kaikkia jäseniä ja lihaksia särki
kestetyn kidutuksen jälkeen.
Pelkkä pään kääntäminen tuotti hänelle sellaista kärsimystä, että
hän pitkän aikaa makasi hiljaa silmät ummessa. Hän koetti muistella
seikkailunsa yksityiskohtia, ennenkuin oli menettänyt tajuntansa,
voidakseen keksiä missä hän nyt oli -- ystävienkö vai vihollisten
luona?
Vihdoin hänen mieleensä palasi hirvittävä näytelmä paalun luona ja
sitten myös se outo, valkeaihoinen olento, jonka käsiin hän oli
pyörtynyt.
D'Arnot pohti itsekseen, mikä kohtalo häntä nyt odotti. Hän ei
voinut nähdä tai kuulla mitään elonmerkkejä ympärillään. Viidakon
lakkaamaton pauhu -- miljoonien lehtien suhina -- lintujen ja
marakattien äänet tuntuivat sulautuvan ihmeelliseksi, nukuttavaksi
säveleksi, ikäänkuin hän itse olisi ollut kaukana tästä alinomaa
hyörivästä elämästä, jonka äänet vain heikkona kaikuna ulottuivat
hänen korviinsa.
Vihdoin hän vaipui rauhalliseen uneen, josta vasta iltapäivällä
heräsi. Taas hän tunsi samaa sekaannusta kuin ensi kertaa
herätessään, mutta pian hän sitten muisti selvästi, mitä oli
tapahtunut, ja katsoessaan ulos teltan oviaukosta hän näki miehen
istuvan kyyryssä edessään.
Leveä, vahvalihaksinen selkä oli häneen päin kääntynyt, ja vaikka se
olikin auringon paahtama, huomasi D'Arnot kuitenkin heti, että se oli
valkoisen miehen selkä, ja hän kiitti Jumalaa sydämessään.
Ranskalainen äännähti heikosti. Mies kääntyi, nousi ja astui majalle
päin. Hänen kasvonsa olivat hyvin kauniit -- kauniimmat kuin D'Arnot
luuli koskaan nähneensä.
Outo mies kyyristyi, konttasi telttaan haavoitetun upseerin viereen
ja laski viileän käden hänen otsalleen.
D'Arnot puhui hänelle ranskaksi, mutta mies vain pudisti päätänsä --
surunvoittoisesti, kuten ranskalaisesta näytti.
Sitten D'Arnot koetti englantia, mutta vastaukseksi tuli nytkin vain
päänpudistus. Italialla, espanjalla ja saksalla ei saatu sen parempaa
tulosta. D'Arnot osasi muutamia sanoja norjaa, venäjää ja kreikkaa,
ja sitäpaitsi hänellä oli vähän aavistusta eräästä länsirannikon
neekerikielestä -- mutta mies ei ymmärtänyt niistäkään mitään.
Tarkastettuaan D'Arnotin haavoja mies katosi teltalta. Puolen tunnin
kuluttua hän palasi tuoden hedelmiä ja vettä, jota hänellä oli
kurpitsan tapaisessa kuoressa.
D'Arnot joi ja söi vähäsen. Häntä kummastutti, ettei hänellä ollut
kuumetta. Taas hän koetti keskustella oudon hoitajansa kanssa, mutta
turhaa se oli.
Äkkiä mies kiirehti ulos teltalta ja palasi parin minuutin päästä
mukanaan kaarnanpalasia ja -- voi ihmeiden ihmettä! -- lyijykynä.
Kyyristyen D'Arnotin viereen hän kirjoitti kaarnan sileälle
sisäpinnalle muutaman sanan ja ojensi sen sitten ranskalaiselle.
D'Arnot hämmästyi nähdessään selvillä paino kirjaimilla piirrettyinä
seuraavat englanninkieliset sanat:
"Olen Apinain Tarzan. Kuka te olette? Osaatteko tätä kieltä?"
D'Arnot tarttui kynään, mutta pysähtyi sitten. Tämä vieras mies
kirjoitti englantia -- ilmeisesti hän oli siis englantilainen.
"Kyllä", vastasi hän, "minä ymmärrän englantia. Puhun sitä myöskin.
Nyt voimme keskustella. Sallikaa minun ensiksi kiittää kaikesta, mitä
olette tehnyt hyväkseni."
Mies vain pudisti päätänsä ja osoitti lyijykynää ja kaarnanpalasta.
"Mon dieu!" huudahti D'Arnot. "Jos olette englantilainen, kuinka ette
osaa puhua englantia?"
Sitten hänen mieleensä välähti selitys tähän ilmiöön: tuo mies oli
mykkä, ehkäpä kuuromykkäkin.
Hän otti siis kaarnan käteensä ja kirjoitti englanniksi:
"Olen Paul D'Arnot, luutnantti Ranskan laivastossa. Kiitän teitä
siitä, mitä olette tehnyt hyväkseni. Olette pelastanut henkeni, ja
olen siis iäti teille kiitollisuudenvelassa. Saanko kysyä, mistä
johtuu, että kirjoitatte englantia, mutta ette puhu sitä?"
Tarzanin vastaus kummastutti D'Arnotia vielä enemmän:
"Puhun vain oman kansani kieltä -- Kertshakin suurten apinain kieltä,
myös vähän Tantorin, elefantin, ja Numan, leijonan, ja ymmärrän
muiden viidakon eläjien puhetta. Kenenkään ihmisolennon kanssa en ole
milloinkaan puhunut, paitsi kerran merkkikieltä Jane Porterin kanssa.
Nyt keskustelen ensi kertaa oman rotuni jäsenen kanssa kirjoitettujen
sanojen avulla."
D'Arnot ei tiennyt, mitä tästä piti ajatella. Tuntui uskomattomalta,
että maan päällä oli täysikasvuinen mies, joka ei ollut milloinkaan
puhunut lähimmäisensä kanssa, ja vielä mahdottomampaa oli, että
sellainen mies osasi lukea ja kirjoittaa.
Hän katsahti taas Tarzanin kirjoitukseen... "Paitsi kerran
merkkikieltä Jane Porterin kanssa." Tämähän oli se amerikkalainen
tyttö, jonka gorilla oli vienyt viidakkoon.
Äkkiä alkoi asia selvitä D'Arnotille -- tämä mies oli siis tuo
"gorilla". Hän tarttui kynään ja kirjoitti:
"Missä on Jane Porter?"
Ja Tarzan kirjoitti sen alapuolelle:
"Seuralaistensa luona Apinain Tarzanin majassa."
"Hän ei siis ole kuollut? Missä hän kävi? Mitä hänelle tapahtui?"
"Hän ei ole kuollut. Terkoz vei hänet ottaakseen hänet vaimokseen,
mutta Apinain Tarzan otti hänet pois Terkozilta ja tappoi Terkozin,
ennenkuin hän ehti tehdä pahaa valkoiselle naiselle. Kukaan ei koko
viidakossa voi tapella Apinain Tarzanin kanssa ja jäädä eloon. Minä
olen Apinain Tarzan -- mahtava taistelija."
D'Arnot kirjoitti:
"Olen iloissani, että se tyttö on pelastunut. Tunnen kipua, kun
kirjoitan. Lepään vähän."
Tarzan taas:
"Niin, levätkää. Kun parannutte, vien teidät seuralaistenne luo."
Monta päivää D'Arnot makasi pehmeällä saniaisvuoteellaan. Toisena
päivänä tuli kuume; D'Arnot luuli, että se tiesi verenmyrkytystä,
josta olisi seurauksena kuolema.
Silloin hänen mieleensä juolahti muuan asia, ja häntä ihmetytti,
ettei hän aikaisemmin ollut tullut sitä ajatelleeksi.
Hän kutsui luokseen Tarzanin ja ilmoitti merkeillä haluavansa
kirjoittaa, ja kun Tarzan oli tuonut kaarnanpalan ja kynän, kirjoitti
D'Arnot:
"Voitteko mennä seuralaisteni luo ja tuoda heidät tänne? Panen
mukaanne kirjeen ja he seuraavat teitä tänne."
Tarzan pudisti päätään, otti kaarnan ja kirjoitti:
"Ajattelin sitä itsekin -- ensi päivinä, mutta en uskaltanut. Suuret
apinat tulevat usein tänne päin, ja jos ne löytäisivät teidät täältä
haavoittuneena ja yksin, tappaisivat ne teidät."
D'Arnot kääntyi kyljelleen ja sulki silmänsä. Hän ei tahtonut kuolla,
mutta hän tunsi, että näin kävisi, sillä kuume yhä nousi. Seuraavana
yönä hän menetti tajuntansa.
Kolme vuorokautta hän houraili, ja Tarzan istui hänen vierellään,
kostutti hänen päätänsä ja käsiään ja pesi hänen haavojaan.
Neljäntenä päivänä kuume taukosi yhtä äkkiä kuin oli tullutkin, mutta
D'Arnot oli nyt vain varjo entisestään ja hyvin heikko. Tarzanin
täytyi kohottaa häntä hänen juodessaan kurpitsasta.
Kuume ei ollut tullut verenmyrkytyksestä, kuten D'Arnot oli luullut,
vaan oli sitä laatua, joka tavallisesti ahdistaa Afrikan viidakkoon
joutuneita valkoisia, joko vieden hengen tai hellittäen yhtä nopeasti
kuin nyt D'Arnotin oli käynyt.
Pari päivää myöhemmin D'Arnot jaksoi jo hoippuen kävellä ulkona
Tarzanin väkevän käden tukiessa ja estäessä häntä kaatumasta.
He olivat istuutuneet korkean puun siimekseen ja Tarzan haki
kaarnanpalasia, että voisivat keskustella.
D'Arnot kirjoitti ensin:
"Kuinka voin palkita teille kaiken sen, mitä olette tehnyt hyväkseni?"
Ja Tarzan vastasi: "Opettakaa minulle ihmisten kieltä".
D'Arnot aloitti heti, osoittaen läheisiä esineitä ja sanoi niiden
nimet ranskaksi, sillä hän arveli olevan helpointa opettaa Tarzanille
tätä kieltä, jota hän parhaiten osasi.
Tarzanille se tietysti oli samantekevää, sillä hän ei osannut erottaa
toista kieltä toisesta. D'Arnot osoitti sanaa homme, jonka oli
painokirjaimin kirjoittanut kaarnanpalaselle, ja neuvoi hänelle,
kuinka se äännettiin, selittäen sen merkitsevän ihminen, ja samoin
opetettiin singe, apina, ja arbe, puu.
Tarzan oli hyvin innokas oppilas, ja parin päivän perästä hän jo
osasi sen verran ranskaa, että saattoi sommitella pikku lauseita,
kuten: "Tuo on puu", "Tämä on ruoho", "Minun on nälkä", ynnä
muuta sen tapaista; mutta D'Arnot huomasi pian, että hänelle oli
vaikeata opettaa ranskankielen lauserakennusta, kun hän oli saanut
alkutietonsa englanninkielestä. Ranskalainen kirjoitti hänelle
englanninkielellä pieniä lauseita ja pyysi häntä kääntämään ne
ranskaksi, mutta kun sananmukainen käännös tavallisesti oli hyvin
heikko, tunsi Tarzan peräti sekaantuvansa.
D'Arnot käsitti nyt tehneensä virheen, mutta liian myöhäistä oli
perääntyä, ryhtyä opetukseen alusta ja saada Tarzan unohtamaan kaikki
oppimansa, etenkin kun oli pian tulossa se aika, jolloin he voisivat
sujuvasti puhella keskenään.
Kolme päivää kuumeen hellittämisen jälkeen Tarzan kirjoitti ja kysyi
D'Arnotilta, tuntisiko tämä itsensä kyllin vahvaksi, jotta hänet
voisi kantaa takaisin majalle. Tarzan oli yhtä innokas lähtemään
täältä kuin D'Arnotkin, sillä hän kaipasi Jane Porteria.
Juuri tästä syystä hänen oli ollut hyvin vaikeata pysytellä
ranskalaisen luona kaikki nämä päivät, ja että hän sittenkin oli
näin uhrautunut, se oli vielä selvempi todistus hänen luonteensa
jaloudesta kuin hänen urotyönsä ranskalaisen upseerin pelastamisesta
Mbongan kynsistä.
D'Arnot oli hyvin innokas yrittämään retkeä ja kirjoitti:
"Mutta ettehän voi kantaa minua koko matkaa vaikeakulkuisen metsän
läpi."
Tarzan nauroi.
_"Mais oui"_, vastasi hän, ja D'Arnot nauroi ääneensä kuullessaan
Tarzanin huulilta nämä sanat, joita hän itse niin usein käytti.
Niin he lähtivät, ja nyt sai D'Arnot, kuten ennen häntä Clayton ja
Jane Porter, ihmetellä apinamiehen merkillistä voimaa ja nopeutta.
Iltapäivällä he saapuivat aukealle alalle, ja kun Tarzan viimeisen
puun oksilta laskeutui maahan, sykki hänen sydämensä rajusti
ajatuksesta, että hän kohta saisi taas nähdä Jane Porterin.
Majan ulkopuolella ei näkynyt ketään, ja D'Arnot hämmästyi
nähdessään, etteivät risteilijä ja _Arrow_ enää olleet ankkurissa
lahdella.
Yksinäisyyden tunne alkoi painostaa molempia miehiä heidän
lähestyessään majaa. Kumpikaan ei puhunut, mutta he aavistivat jo
ennen oven avaamista, mikä heitä sen takana odotti.
Tarzan nosti salvan ja työnsi ison oven auki. Asian laita oli,
niinkuin he olivat pelänneet. Maja oli autio.
Miehet silmäsivät toisiaan. D'Arnot totesi, että hänen kansalaisensa
luulivat häntä kuolleeksi, mutta Tarzan ajatteli vain sitä naista,
joka rakkaudesta oli suudellut häntä ja nyt oli lähtenyt hänen
luotansa sillä välin kun hän hoiti D'Arnotia.
Suuri katkeruus tulvahti hänen sydämeensä. Hänen teki mieli lähteä
tiehensä kauas viidakkoon ja taas liittyä heimoonsa. Koskaan hän ei
enää tahtonut nähdä oman rotunsa jäseniä eikä myöskään enää käydä
tässä majassa. Iäksi hän jättäisi hautomansa toiveet löytää oma
rotunsa ja päästä ihmiseksi ihmisten joukkoon.
Entä ranskalainen? D'Arnot? Kuinka hänen kävisi? Hän saisi tulla
toimeen, niinkuin Tarzaninkin oli täytynyt? Tarzan ei tahtonut häntä
enää nähdä. Hän tahtoi vain päästä irti kaikesta, mikä muistutti
hänelle Jane Porterista.
Tarzanin seisoessa kynnyksellä mietteissään oli D'Arnot astunut
sisään. Sinne oli jätetty yhtä ja toista. Hän tunsi monta kapinetta
risteilijältä -- kenttäuunin, muutamia keittokaluja, kiväärin,
ammuksia, säilykkeitä, huopapeittoja, kaksi tuolia, riippumaton sekä
useita kirjoja ja aikakauslehtiä, enimmäkseen amerikkalaisia.
-- Varmaankin he ovat aikoneet palata, -- arveli D'Arnot.
Hän astui pöydän luo, jonka John Clayton oli niin monta vuotta
takaperin kirveellä valmistanut, ja näki sillä kaksi kirjettä, jotka
oli osoitettu Apinain Tarzanille.
Toinen oli kirjoitettu vahvalla miehekkäällä käsialalla ja
sinetöimätön. Toinen, naisen käsialalla kirjoitettu, oli sinetöity.
"Täällä on teille kaksi kirjettä, Apinain Tarzan", sanoi D'Arnot ja
kääntyi ovelle päin, mutta siellä ei enää näkynyt hänen toveriansa.
D'Arnot kiirehti ulos katsomaan. Tarzania ei näkynyt missään. Hän
huusi kovaa, mutta vastausta ei kuulunut.
_"Mon dieu!"_ huudahti D'Arnot, "hän on jättänyt minut. Siltä minusta
tuntuu. Hän on palannut viidakkoonsa ja jättänyt minut yksin tänne."
Sitten hän muisti Tarzanin kasvojen ilmeen, kun he huomasivat majan
tyhjäksi -- saman ilmeen, jonka metsästäjä näkee ilkivaltaisesti
haavoittamansa hirven silmissä.
Tarzan oli pahasti loukkaantunut -- D'Arnot tajusi sen nyt -- mutta
miksi? Hän ei voinut ymmärtää.
Ranskalainen katseli ympärilleen. Kauhea yksinäisyyden tunne alkoi
rasittaa hänen hermojaan, jotka jo ennestään olivat heikontuneet
kidutuksista ja sairaudesta.
Jäädä tänne hirveän viidakon naapuruuteen -- koskaan saamatta
kuulla ihmisääntä tai nähdä ihmiskasvoja -- aina pelätä ja varoa
villieläimiä ja mitä villimpiä ihmisiä -- autius ja toivottomuus
ainoina tovereina, se oli kauheaa!
Sillä välin Tarzan samosi puita pitkin kauas itään heimonsa luo.
Milloinkaan ennen hän ei ollut pitänyt niin kiirettä. Hänestä tuntui
kuin hän pakenisi omaa itseään, näin metsän läpi pelästyneen oravan
lailla syöksyen pääsisi eroon omista ajatuksistaan. Mutta vaikka hän
olisi kuinka kiirehtinyt, niin aina seurasivat häntä samat ajatukset
kuin varjo.
Hän sivuutti Saborin, naarasleijonan, jäntevän ruumiin, joka oli
matkalla vastakkaiseen suuntaan. -- Majalle se menee, -- ajatteli
Tarzan.
Mitä D'Arnot voisi Saborille -- tai jos Bolgani, gorilla, hyökkäisi
hänen kimppuunsa -- tai Numa, urosleijona, tai julma Shita?
Äkkiä Tarzan pysähtyi.
"Mikä sinä olet, Tarzan?" kysyi hän ääneen. "Apina vai ihminen? Jos
olet apina, niin teet kuin apinat -- jätät heimolaisesi kuolemaan
viidakkoon, kun oikkusi käskee sinua menemään muuanne. Jos olet
ihminen, niin palaat suojelemaan omaa vertasi. Ethän voi karata oman
kansasi luota senvuoksi, että yksi heistä on lähtenyt sinun luotasi."
--
D'Arnot sulki majan oven. Hän oli hyvin hermostunut. Rohkeitakin
miehiä -- ja D'Arnot oli rohkea -- pelottaa toisinaan erämaan
yksinäisyys.
Hän latasi kiväärin ja pani sen ulottuvilleen. Sitten hän meni pöydän
luo ja otti käteensä Tarzanille osoitetun sinetöimättömän kirjeen.
Hänen mielestään siinä voisi olla ilmoitus, että hänen väkensä oli
vain väliaikaisesti lähtenyt jonnekin, eikä hän näissä oloissa
pitänyt vääränä lukea tätä kirjettä. Hän otti sen siis kuoresta ja
luki.
Apinain Tarzanille.
Kiitämme teitä siitä, että saimme käyttää majaanne, ja valitamme,
ettei meille suotu tilaisuutta suullisesti esittää kiitoksiamme.
Emme ole hävittäneet täällä mitään, vaan päinvastoin jättäneet
tänne muutamia esineitä, jotka voivat lisätä mukavuuttanne ja
turvallisuuttanne yksinäisyydessä.
Jos tunnette sen merkillisen valkoisen miehen, joka niin
monta kertaa pelasti henkemme ja toi meille ruokaa, ja jos
osaatte puhua hänen kanssaan, niin kiittäkää häntäkin kaikesta
ystävyydestä.
Lähdemme täältä tunnin kuluessa emmekä milloinkaan enää
tule takaisin, mutta sitä ennen tahdomme lausua teille ja
viidakkotovereillenne jäähyväiset ja sanoa, että aina muistamme
kiitollisina mitä teitte rannallenne joutuneille muukalaisille,
ja että olisimme paljon paremmin kiittäneet teitä, jos olisimme
saaneet siihen tilaisuuden.