"Tuiki merkillistä"
Monen kilometrin päässä majasta etelään, hiekkaisella
rantakaistaleella, seisoi kaksi vanhaa miestä väitellen.
Edessä oli aukea Atlantin valtameri, takana mustain maanosa ja
ympärillä viidakon läpitunkematon pimeys.
Villit eläimet karjuivat ja murisivat, kauheita ja pahaenteisiä
ääniä kantautui heidän korviinsa. He olivat kulkeneet pitkiä matkoja
etsiessään leiripaikkaansa, mutta aina menneet väärään suuntaan.
He olivat niin toivottomasti eksyksissä kuin jos äkkiä olisivat
joutuneet toiseen maailmaan.
Tuollaisena hetkenä heidän älynsä joka kipinän täytyi kai kohdistua
ylen tärkeään kysymykseen, josta riippui heidän elämänsä tai
kuolemansa: kuinka he osaisivat takaisin majalle.
Samuel T. Philanderilla oli nyt puheenvuoro.
"Hyvä professori", sanoi hän, "minä olen yhä sitä mieltä, että
elleivät Ferdinand ja Isabella viidennellätoista vuosisadalla
olisi voittaneet Espanjan maureja, niin maailma olisi nyt ainakin
tuhannen vuotta edistyneempi. Maurit olivat suvaitsevaisia ja
vapaamielisiä maanviljelijöitä, käsityöläisiä ja kauppiaita -- juuri
sitä ihmislajia, joka on luonut Amerikassa ja Euroopassa tapaamamme
sivistyksen -- kun sitävastoin espanjalaiset --"
"No, no, herra Philander", keskeytti professori Porter, "heidän
uskontonsahan on ollut ja tulee aina olemaan sen tieteellisen
edistyksen jarruna, joka..."
"Mitä ihmettä, herra professori!" huudahti herra Philander, joka oli
kääntynyt katselemaan viidakkoa, "tuolta näyttää tulevan joku".
Professori Archimedes Q. Porter kääntyi likinäköisen herra
Philanderin osoittamaan suuntaan.
"No no, herra Philander", moitti hän. "Kuinka usein minun pitääkään
kehoittaa teitä keskittämään älylliset kykynne, sillä vain
keskittämällä voitte suunnata järjen korkeimmat voimat niihin
tärkeihin tehtäviin, jotka luonnostaan lankeavat suurten henkien
ratkaistavaksi. Ja nyt rikotte erittäin epähienolla tavalla
kohteliaisuuden alkeita vastaan, kun keskellä oppinutta esitystänne
kiinnitätte huomiota pelkkään nelijalkaiseen Felis-suvun jäseneen.
Kuten sanoin, herra..."
"Taivas varjelkoon, professori, leijonako siellä on?" huusi
herra Philander jännittäen heikkoja silmiään erottaakseen tummaa
troopillista kasvullisuutta vasten kuvastuvan hämäräpiirteisen hahmon.
"Niin, niin, herra Philander, leijona se on, jos välttämättä tahdotte
käyttää arkikieltä keskustelussanne. Mutta, kuten sanottu..."
"Anteeksi, herra professori!" keskeytti taas herra Philander.
"Sallikaa minun huomauttaa, että viidennellätoista vuosisadalla
voitetut maurit epäilemättä ainakin toistaiseksi tyytyvät suuresti
valitettaviin oloihinsa, vaikka me lykkäämmekin keskustelun tuosta
maailmaa kohdanneesta vahingosta siksi, kunnes voimme tuota Felis
carnivoraa ihailla turvallisen välimatkan päästä."
Tällä välin leijona oli rauhallisen arvokkaasti tullut noin kymmenen
askeleen päähän, mihin se seisahtui uteliaana tarkkailemaan vanhuksia.
Kuutamo valui rannalle, ja outo ryhmä näkyi selvästi keltaista
hiekkaa vasten.
"Tuiki moitittavaa, tuiki moitittavaa!" huudahti professori
Porter, äänessä pieni ärtymyksen värähdys. "En milloinkaan, herra
Philander, en milloinkaan elämässäni ole kuullut, että näitä eläimiä
päästettäisiin juoksentelemaan häkeistään. Varmasti ilmoitan tästä
mieltäkuohuttavasta tapauksesta lähimmän eläintieteellisen puutarhan
johtajille."
"Aivan oikein, professori", sanoi herra Philander, "ja mitä pikemmin,
sitä parempi. Lähtekäämme nyt."
Tarttuen professorin käsivarteen herra Philander läksi siihen
suuntaan, joka nopeammin veisi niin kauas kuin suinkin leijonasta.
He olivat astelleet vain vähän matkaa, kun herra Philander taaksensa
vilkaistessaan huomasi, että leijona seurasi heitä. Hän tarttui
vastustelevaan professoriin tiukemmin ja lisäsi vauhtiaan.
"Kuten sanoin, herra Philander...", toisti professori Porter.
Herra Philander vilkaisi jälleen taakseen. Leijonakin oli jouduttanut
askeliaan ja pysytteli itsepintaisesti saman välimatkan päässä heistä.
"Se ajaa meitä takaa!" huohotti herra Philander ja alkoi juosta.
"No no herra Philander", nuhteli professori, "tällainen
säädytön kiire ei mitenkään sovellu oppineille miehille. Mitä
ajattelisivatkaan ystävämme, jos sattumalta näkisivät narrimaisen
käytöksemme? Pyydän, astukaamme vähän arvokkaammin."
Herra Philander vilkaisi taas salavihkaa taakseen.
Voi kauheata! Leijona hypähteli kevyin askelin tuskin viiden jalan
päässä heidän perässään.
Herra Philander päästi professorin käsivarren ja lähti vinhan laukan,
jota ei ammattijuoksijankaan olisi tarvinnut hävetä.
"Kuten sanoin, herra Philander...", huusi professori Porter, kun
hänkin otti jalat alleen, sillä hän oli nähnyt vilahduksen julmista
keltaisista silmistä ja puoliavoimesta kidasta, joka oli perin
tuskastuttavan lähellä hänen persoonaansa.
Liehuvin takinliepein, kiiltävä hattu päässään, professori Archimedes
Q. Porter pakeni kuutamossa herra Samuel T. Philanderin kintereillä.
Heidän eteensä sattui mäenharja, jolla myös rehoitti viidakon tiheätä
kasvullisuutta, ja sinne, suojaavien puiden turvaan herra Samuel
T. Philander nyt suuntasi ällistyttävän tarmokkaat loikkauksensa,
mutta samalla tarkkasi sieltä lehvien lomasta kaksi tiukkaa silmää
uteliaina tätä kilpajuoksua.
Siellä oli Apinain Tarzan virnistellen katselemassa merkillistä
leskisilläoloa.
Hän ymmärsi, että leijonan puolesta nuo kaksi vanhusta saivat olla
kutakuinkin rauhassa. Jo se seikka, että Numa oli päästänyt näin
helpon saaliin kynsistään, ilmaisi Tarzanille, että pedon maha oli
täynnä.
Se saattaisi ehkä ajaa heitä, kunnes taas tulisi nälkä, mutta
otaksuttavampaa oli, että ellei sitä ärsytettäisi, se pian väsyisi
leikkiin ja vetäytyisi viidakkoluolaansa.
Pahimpana vaarana oli muuten se, että jompikumpi miehistä ehkä
kompastuisi ja kaatuisi, sillä silloin keltainen pahahenki olisi heti
käynyt onnettomaan käsiksi, voimatta hillitä murhanhimoaan.
Tarzan laskeutui siis kiireesti sen puun alaoksalle, jota pakolaiset
lähenivät, ja kun herra Samuel T. Philander tuli huohottaen ja
hengästyneenä eikä enää olisi jaksanut kiivetä turvaan oksalle,
kumartui Tarzan, tarttui hänen takinkaulukseensa ja nosti hänet
viereensä istumaan.
Seuraavassa hetkessä joutui professori saman ystävällisen käsittelyn
alaiseksi ja pääsi suojaan, karjuvan Numan juuri loikatessa
saadakseen kynsiinsä saaliin, joka oli siltä niin odottamatta
siepattu.
Hetken aikaa molemmat miehet puuskuttivat oksalla Tarzanin nojatessa
selkäänsä runkoon ja tarkastellessa heitä puolittain uteliaana,
puolittain huvitettuna.
Puheenvuoron otti aluksi professori.
"Minuun koskee kovasti, herra Philander, että olette osoittanut
sellaista miehekkyyden puutetta alempaan luomakuntaan kuuluvan olion
edessä ja pelollanne saanut minutkin kiihtymään. Minun täytyy siis
alusta saakka ryhtyä kantaani selittämään. Kuten siis sanoin, herra
Philander, kun minut keskeytitte..."
"Professori Archimedes Q. Porter", tarttui puheeseen herra Philander
jääkylmästi, "nyt on menty niin pitkälle, että kärsivällisyys olisi
rikos, joka on vain verhottu hyveen viittaan. Te olette syyttänyt
minua pelkuruudesta. Näytätte vihjaisevan, että juoksitte vain
saadaksenne minut kiinni ettekä pelastuaksenne leijonan kynsistä.
Olkaa varuillanne, professori Arkhimedes Q. Porter! Minä olen
epätoivoon joutunut mies. Minun kärsivällisyyteni mitta alkaa olla
täysi."
"No no, herra Philander, no, no!" tyynnytti professori Porter. "Te
unohdatte säädyllisyyden."
"En unohda vielä mitään, professori Archimedes Q. Porter, mutta
uskokaa minua, herra, että pian voisin unohtaa huomattavan asemanne
tieteellisessä maailmassa ja harmaat hiuksenne."
Professori istui vaiti muutaman minuutin, ja pimeys peitti sen
katkeran hymyn, joka väreili hänen kurttuisilla kasvoillaan. Äkkiä
hän virkkoi:
"Kuulkaas nyt, Philander, jos te haluatte tapella, ottakaa takki
päältänne ja tulkaa alas maahan, ja minä annan teille päihin yhtä
nokkelasti kuin kuusikymmentä vuotta sitten Läski-Evansin aitan
takana."
"Archie!" läähätti hämmästynyt herra Philander. "Kuinka hyvältä tuo
kuuluu! Kun käyttäydytte ihmisen tavoin, pidän teistä paljon, mutta
parinakymmenenä viime vuonna on näyttänyt siltä kuin olisitte melkein
unohtanut inhimillisen luonnon."
Professori ojensi laihan, vapisevan käden ja hapuili pimeässä, kunnes
tapasi vanhan ystävänsä olan.
"Suokaa anteeksi, Samuel", sanoi hän hiljaa. "Siitä ei ole vielä
täyteen kahtakymmentä vuotta, ja Jumala yksin tietää, kuinka kovasti
olen koettanut olla inhimillinen Janen ja myöskin teidän tähtenne
senjälkeen, kun Hän otti toisen Janeni luokseen."
Toinen vanha käsi hiipi herra Philanderin sivulta ja tarttui hänen
olallaan lepäävään käteen, eivätkä mitkään sanat olisi paremmin
tulkinneet heidän sydämiensä ajatuksia.
Vähään aikaan he eivät puhuneet mitään. Leijona asteli heidän
alapuolellaan levottomana edestakaisin. Puuhun noussut kolmas olento
oli kätkössä tiheiden lehvien takana. Hänkin oli vaiti -- liikkumatta
kuin veistos.
"Te veditte minut puuhun todellakin juuri parahiksi", sanoi
professori vihdoin. "Tahdon kiittää teitä. Te pelastitte henkeni."
"Mutta enhän minä vetänyt teitä tänne, professori", vastasi herra
Philander. "Kaikkea vielä! Kiihtymys sai minut kokonaan unohtamaan,
että minutkin joku veti tänne -- joku tai joitakuita on varmaankin
tässä samassa puussa."
"Mitä?" huudahti professori Porter. "Oletteko asiasta aivan varma,
herra Philander?"
"Ihan varma, professori", vakuutti herra Philander. "Ja olen sitä
mieltä, että meidän pitää häntä kiittää. Ehkä hän istuu ihan
vieressämme, professori?"
"Mitä? Kuinka niin? No no, herra Philander, no no!" sanoi professori
Porter siirtyen lähemmäksi herra Philanderia.
Juuri silloin johtui Apinain Tarzanin mieleen, että Numa oli
liikuskellut kyllin kauan puun juurella, ja siksi hän kohotti nuorta
päätänsä taivasta kohden, jolloin kahden vanhuksen pelästyneihin
korviin kajahti ihmisapinan hirveä varoitushuuto.
Molemmat ystävykset vapisivat epävakaisella oksallaan. He näkivät
leijonan lopettavan väsymättömän tepastelunsa, kun se kuuli tämän
vertahyytävän huudon, ja sitten nopeasti luikkivan tiehensä
viidakkoon, jonne se tuota pikaa katosi.
"Leijonakin vapisee pelosta", kuiskasi herra Philander.
"Tuiki merkillistä, tuiki merkillistä!" mumisi professori Porter
tarttuen kouristuneesti herra Philanderiin, päästäkseen jälleen
tasapainoon, jonka oli äkillisessä pelästyksessä menettänyt.
Molempien onnettomuudeksi ei herra Philanderin tasapainotila tällä
hetkellä ollut yhtään parempi, joten pieni sysäys ja professori
Porterin ruumiin paino saivat hänet pahasti horjahtamaan. Hetken
aikaa he heilahtelivat sinne tänne ja sitten, päästäen oppineille
miehille erittäin sopimattomia huutoja, mätkähtivät suinpäin oksalta
maahan, pidellen toisistaan kiinni.
Kului joitakin hetkiä, ennenkuin kumpikaan liikahti, sillä he olivat
varmat siitä, että yksikin sellainen yritys saisi heidät tuntemaan
kipua monen monista niukahduksista ja luunmurtumista, jotka tekisivät
kaiken liikkumisen mahdottomaksi.
Vihdoin professori Porter koetti liikuttaa toista säärtään. Hänen
hämmästyksekseen se totteli hänen tahtoaan kuin ennenkin. Silloin hän
koukisti toistakin jalkaansa ja ojensi sen jälleen suoraksi.
"Tuiki merkillistä, tuiki", jupisi hän.
"Jumalan kiitos, professori", kuiskasi herra Philander kiihkeästi,
"ette siis ole kuollut?"
"No no, herra Philander, no no", rauhoitti professori Porter. "Oikein
varmaa se ei vielä ole."
Raskas huoli sydämessä professori Porter ojensi oikean käsivartensa.
Mikä ilo! Se ei ollut loukkaantunut. Hengitystään pidättäen hän
sitten heilautti vasenta käsivarttaan runnellun ruumiinsa yllä -- se
liikkui!
"Tuiki merkillistä, tuiki merkillistä", sanoi hän.
"Kenelle lähetätte merkkejä, professori?" kysyi herra Philander
hämmästyneenä.
Professori Porter ei suvainnut vastata mitään tähän lapselliseen
kysymykseen. Sensijaan hän nosti hellävaroen päänsä maasta ja
nyökäytteli sitä viitisen kertaa edestakaisin.
"Tuiki merkillistä", mumisi hän. "Sekään ei ole loukkaantunut."
Herra Philander ei ollut liikkunut paikaltaan; hän ei ollut
uskaltanut yrittääkään. Kuinka ihminen voisikaan liikkua, kun kädet,
jalat ja selkä olivat poikki?
Hänen toinen silmänsä oli hautautunut pehmeään liejuun, toisella hän
tirkisteli professori Porterin kummallisia temppuja.
"Kuinka surullista!" sanoi herra Philander puoliääneen. "Aivotärähdys
on vienyt häneltä järjen! Kuinka surullista todellakin, niin nuori
kuin hän vielä on!"
Professori Porter käännähti vatsalleen, koukisti varovasti selkäänsä,
kunnes oli ison uroskissan kaltainen haukkuvan koiran sitä
ahdistaessa. Sitten hän suoristautui ja tunnusteli tomumajansa eri
osia.
"Kaikki kunnossa!" huudahti hän. "Tuiki merkillistä!"
Nyt hän nousi ja luoden silmäyksen herra Samuel T. Philanderin yhä
liikkumattomaan hahmoon sanoi:
"No no, herra Philander, ei nyt sovi loikoa ja kuhnailla. Meidän on
noustava ja ryhdyttävä hommiin."
Herra Philander nosti mutaan painuneen toisen silmänsä ja katsahti
sanattomassa raivossa professori Porteriin. Sitten hän koetti nousta.
Eikä kukaan olisi voinut enemmän hämmästyä kuin hän itse, sillä jo
ensi yritys onnistui täydellisesti.
Kuitenkin häntä vielä kuohutti professori Porterin väärä syytös, ja
hän oli juuri antaa kireän vastauksen, kun samassa huomasi heistä
jonkun askeleen päässä seisovan oudon olennon, joka tähysteli heitä
tarkasti.
Professori Porter oli löytänyt silkkihattunsa, harjannut sitä
huolellisesti takkinsa hihalla ja pannut sen taas päähänsä.
Huomatessaan herra Philanderin viittaavan johonkin takanaan olevaan
hän kääntyi ja näki edessään liikkumatonna seisovan jättiläisen,
joka oli ihan alasti, ellei oteta lukuun lannevaatetta ja muutamia
metallikoristeita.
"Hyvää iltaa, herra!" sanoi professori kohauttaen hattuaan.
Vastaukseksi jättiläinen viittasi heitä seuraamaan ja lähti sitten
pitkin rantaa sinne päin, mistä he juuri olivat tulleet. "Luulen,
että on viisainta seurata häntä", sanoi herra Philander.
"No no, herra Philander", vastasi professori, "hetki sitten te
esititte mitä loogillisimpia todistuksia tukeaksenne väitettänne,
että leiri oli meistä suoraan etelään. Aluksi epäilin, mutta vihdoin
saitte minut uskomaan, ja nyt olen varma, että etelään meidän on
mentävä päästäksemme ystäviemme luo. Siksipä minä lähden edelleenkin
etelään."
"Mutta, professori Porter, tämä mies voi tietää asian paremmin kuin
kumpikaan meistä. Hän näyttää olevan täältä syntyisin. Seuratkaamme
häntä edes vähän matkaa."
"No no, herra Philander", huomautti taas professori, "toisen on
vaikea saada mitään minun päähäni, mutta kun se kerran on tapahtunut,
pysyy se siellä peruuttamatta. Minä jatkan siis siihen suuntaan,
jonne itse tahdon, vaikkapa minun pitäisi perille päästäkseni kulkea
koko Afrikan ympäri."
Väittelyn keskeytti Tarzan, joka palasi heidän luokseen, nähtyään,
etteivät he seuranneet häntä.
Taas hän antoi heille merkkejä, mutta he yhä kiistelivät.
Silloin apinamies menetti malttinsa heidän typeryytensä vuoksi. Hän
tarttui pelästynyttä herra Philanderia olkaan ja ennenkuin tämä
arvoisa herra tiesi, aiottiinko hänet tappaa vai ainoastaan runnella
raajarikoksi, oli Tarzan sitonut köytensä toisen pään tukevasti herra
Philanderin kaulaan.
"No no, herra Philander", moitti professori Porter, "teidän
arvollenne ei mitenkään sovi, että alistutte noin häpeälliseen
kohteluun."
Mutta tuskin olivat sanat päässeet hänen suustaan, kun häneen
itseensäkin tartuttiin ja hänenkin kaulansa sidottiin samaan köyteen.
Sitten Tarzan lähti matkalle pohjoiseen, laahaten mukanaan pahasti
säikähtynyttä professoria ja tämän sihteeriä.
Syvän hiljaisuuden vallitessa marssivat nämä kaksi vanhusta, ja
kun olivat väsyneitä ja toivottomia, tuntui matka heistä kestävän
tunteja; mutta pienelle mäelle tultaessa yllätti heidät ilo, sillä
edessään, tuskin sadan metrin päässä, he näkivät majan.
Silloin Tarzan päästi heidät vapaiksi ja osoittaen pikku rakennusta
katosi läheiseen viidakkoon.
"Tuiki merkillistä, tuiki merkillistä!" huohotti professori. "Mutta
nyt näette, herra Philander, että olin oikeassa, kuten tavallisesti.
Jos ette olisi ollut niin itsepäinen, olisimme säästyneet monilta
nöyryyttäviltä, etten sanoisi vaarallisilta tapahtumilta. Pyydän,
että tästälähin annatte kypsyneemmän ja käytännöllisemmän hengen
johtaa itseänne, kun viisaat neuvot ovat tarpeen."
Herra Samuel T. Philander oli niin hyvillään seikkailun onnellisesta
päättymisestä, ettei loukkaantunut professorin pistosanoista. Hän
vain tarttui ystävänsä käsivarteen ja hoputti häntä majalle päin.
Suuri oli haaksirikkoisten ilo, kun heidän pieni joukkonsa taas
oli koolla. Vielä päivän sarastaessa he kertoivat seikkailujaan ja
lausuivat arveluita kummallisesti vartijastaan ja suojelijastaan,
jonka olivat tällä autiolla rannalla tavanneet.
Esmeralda uskoi varmasti, ettei se ollut kukaan muu kuin Jumalan
enkeli, joka oli erityisesti lähetetty heistä huolta pitämään.
"Jos olisitte nähnyt hänen syövän leijonan raakaa lihaa, Esmeralda",
sanoi Clayton nauraen, "niin olisitte varmaan pitänyt häntä
jokseenkin aineellisena enkelinä".
"Liha ei muuta asiaa, massa Clayton", vastasi Esmeralda, "mutta
luulen, että Herra on unohtanut antaa hänelle mukaan tulitikkuja, kun
hänet pantiin niin kovalla kiireellä lähtemään avuksemme. Eikä kukaan
voi ilman tikkuja keittää."
"Hänen äänessään ei myöskään ollut mitään taivaallista", virkkoi Jane
Porter hiukan väristen, kun muisti leijonan tappamista seurannutta
hirveää karjuntaa.
"Ei myöskään soveltuisi minun käsitykseeni jumalaisista
sanansaattajista", huomautti professori Porter, "se seikka, että tuo
-- hm herrasmies sitoi kaksi kunnioitettavaa oppinutta vierekkäin ja
laahasi heitä viidakon halki, ikäänkuin he olisivat olleet härkiä."