Kuullessaan ampuma-aseen pamahduksen Clayton säikähti ja aavisti
pahaa. Hän luuli aluksi, että joku merimies oli ampunut, mutta se
seikka, että hän oli jättänyt Jane Porterille revolverin, ja hänen
ylen jännittynyt hermostonsa saivat hänet väkisinkin kuvittelemaan,
että neitoa nyt uhkasi jokin suuri vaara, että Janen kenties juuri
tällä hetkellä täytyi puolustaa itseään jotakin villi-ihmistä tai
petoa vastaan.
Mitä hänen kummallinen vangitsijansa tai oppaansa ajatteli, sitä ei
Clayton voinut oikein arvailla, mutta ilmeistä oli, että hänkin oli
kuullut laukauksen ja että se jotenkin vaikutti hänen mieleensä,
sillä hän joudutti heidän matkaansa niin kiivaasti, että Clayton,
joka kompasteli hänen takanaan, turhaan yritti pysyä mukana ja pian
jäi auttamattomasti jälkeen.
Peläten jälleen eksyvänsä hän huusi villi-ihmiselle ja hetken
kuluttua saikin tyydytyksekseen nähdä, kuinka opas puun oksalta
keveästi liukui hänen viereensä.
Silmänräpäyksen ajan Tarzan katseli nuorta miestä tiukasti ikäänkuin
epäröiden, mitä olisi paras tehdä. Sitten hän kumartui Claytonin
eteen, osoitti merkeillä, että toisen oli kiedottava käsivartensa
hänen kaulaansa, ja kiipesi sitten valkoinen mies selässään taas ylös
puuhun.
Nyt seuranneita minuutteja ei nuori englantilainen milloinkaan
unohtanut. Korkealla, pitkien taipuvien ja heiluvien oksien
teitä, kävi heidän kulkunsa niin nopeasti, että se tuntui hänestä
uskomattomalta, kun Tarzan sitävastoin oli suutuksissaan etenemisen
hitaudesta.
Notkea olento heittäytyi Claytonia kantaen toiselta huimaavan
korkealta oksalta toiselle tai juoksi varmoin askelin monen
kymmenenkin metrin pituista köynnöskasvien peittämää puunhaaraa
myöten kuin nuorallakävelijä, koko ajan säilyttäen tasapainonsa,
vaikka alla ammotti pimeä syvyys.
Ensimmäisestä hyytävästä pelosta päästyään Clayton alkoi ihailla
ja kadehtia tämän metsänhaltijan jättiläislihaksia ja ihmeteltävää
vaistoa tai harjaannusta, jonka varassa saattoi aarniometsän yön
halki samota yhtä helposti ja turvallisesti kuin Clayton käyskenteli
keskipäivällä pitkin Lontoon katuja.
Toisinaan he tulivat paikalle, missä kasvullisuus oli harvempaa, ja
kuun kirkkaat säteet valaisivat Claytonin kummasteleville silmille
sitä outoa tietä, jota he nyt kulkivat. Silloin hän pidätti henkeään
nähdessään allaan hirvittävät kuilut, sillä Tarzan valitsi aina
mukavimman tien, joka usein oli muutamia kymmeniä metrejä maanpinnan
yläpuolella.
Vaikka vauhti tuntuikin nuoresta englantilaisesta erinomaisen
nopealta, liikkui Tarzan nyt verrattain hitaasti, sillä hänen
oli aina etsittävä sellaisia oksia, jotka kestäisivät heidän
kaksinkertaisen painonsa.
Äkkiä he saapuivat aukealle paikalle majan luo. Tarzanin herkkä
korva oli kuullut sen omituisen äänen, joka syntyi, kun Sabor koetti
tunkeutua ristikon läpi, ja niin nopeasti hän laskeutui maahan,
että Claytonista tuntui kuin he olisivat suoraa päätä pudonneet
viidenkymmenen metrin korkeudesta. Alas he kuitenkin pääsivät niin
keveästi, että tuskin lainkaan tärähtivät maata koskettaessaan.
Clayton hellitti nyt otteensa ja näki apinamiehen livahtavan kuin
orava majan toiselle puolelle.
Englantilainen juoksi nopeasti hänen jälkeensä ja tuli paikalle
juuri paraiksi nähdäkseen, kuinka jonkin ison pedon takajalat olivat
menossa ikkunasta sisään. --
Kun Jane Porter jälleen avasi silmänsä ja näki uhkaavan vaaran
kaikessa hirveydessään, heitti hänen urhea nuori sydämensä
viimeisenkin toivon, ja hän alkoi haparoida pudonnutta revolveria
saadakseen tuskattoman lopun, ennenkuin julmat hampaat repelisivät
hänen lihaansa.
Leijona oli ehtinyt tunkea melkein koko ruhonsa huoneeseen, ennenkuin
Jane löysi aseen ja kohotti sen ohimolleen.
Hetkisen hän viivytteli, kuiskatakseen lyhyen rukouksen luojalleen,
ja silloin hänen silmänsä sattuivat Esmeraldarukkaan, joka tajutonna
mutta silti vielä elossa virui kaapin vieressä.
Kuinka hän saattaisi jättää tuon uskollisen olennon armottomien
hampaiden raadeltavaksi? Ei, hänen piti ensin ampua laukaus
tajuttomaan naiseen, ja vasta sitten hän kääntäisi kylmän revolverin
suun itseään kohti.
Kuinka tämä tulikoe häntä vapisutti! Mutta tuhat kertaa julmempaa
olisi ollut antaa tämän rakastavan mustan naisen, joka oli häntä
lapsesta pitäen hoitanut niin hellästi ja huolellisesti kuin koskaan
äiti, jälleen herätä tuntoihinsa kauhean pedon raadeltavana.
Jane Porter hypähti pystyyn ja kiirehti neekerittären viereen. Hän
painoi revolverin suun tiukasti hellää sydäntä vasten, sulki silmänsä
ja --
Sabor päästi hirveän karjaisun.
Tyttö pelästyi, veti liipasinta, kääntyi petoon päin ja samalla
kohotti aseen omaa ohimoaan kohti.
Hän ei laukaissut toista kertaa, sillä hämmästyksekseen hän näki
petoa kiskottavan hitaasti takaisin ikkunasta, ja kuutamossa hän näki
takana kahden miehen päät ja hartiat.
Kun Clayton kiersi majan nurkan ja näki sisään pyrkivän leijonan,
sai hän samalla nähdä, kuinka apinamies molemmin käsin tarttui pedon
pitkään häntään, tuki itseään jaloillaan seinään ja pani kaiken
voimansa liikkeelle kiskoakseen eläimen ulos.
Clayton riensi apuun, mutta apinamies murahti hänelle tuimasti
jotakin, minkä hän käsitti käskyksi, vaikkei voinutkaan sitä ymmärtää.
Heidän molempien ponnistellessa alkoi iso ruho vähitellen liikkua yhä
pitemmälle takaisin ikkunasta, ja silloin Claytonille valkeni, minkä
ripeän urotyön hänen toverinsa oli tehnyt.
Oli todella sankarillista alastoman miehen vetää murisevaa ja
kynsivää leijonaa hännästä ulos ikkunasta pelastaakseen tuntemattoman
valkoisen tytön.
Mitä Claytoniin tulee, niin asia oli toisin, sillä tyttö ei ollut
ainoastaan hänen omaa rotuaan, vaan oli koko maailmassa ainoa nainen,
jota hän rakasti. Vaikka hän tiesi, että leijona tekisi heistä pian
lopun, kiskoi hän sittenkin kuin vimmattu, estääkseen sitä pääsemästä
Jane Porterin kimppuun. Sitten hän muisti äsken tapahtuneen ottelun
apinamiehen ja ison mustaharjaisen leijonan välillä, ja hänestä alkoi
tuntua turvallisemmalta.
Tarzan antoi yhä käskyjään, joita Clayton ei voinut käsittää. Hän
koetti saada typerää valkoista miestä ymmärtämään, että tämän oli
pistettävä myrkytettyjä nuolia Saborin selkään ja kylkiin sekä
iskettävä Tarzanin vyössä riippuvalla pitkällä metsästyspuukolla
pedon sydämeen; mutta toinen ei käsittänyt mitään, eikä Tarzan
uskaltanut päästää otettaan, sillä hän tajusi, ettei hento valkoinen
mies yksinään jaksaisi hetkeäkään pidellä väkevää Saboria.
Hitaasti tuli leijona ikkunasta esille. Vihdoin olivat sen
olkapäätkin ulkona.
Ja silloin Clayton sai nähdä jotakin, mitä ei kukaan ihminen ole
hurjimmissa unissaankaan kokenut. Vaivatessaan aivojaan keksiäkseen,
kuinka yksin suoriutuisi raivostuneesta pedosta, Tarzan oli äkkiä
muistanut ottelunsa Terkozin kanssa. Kun siis isot hartiat tulivat
niin paljon esiin ikkunasta, että leijonalla oli enää vain etukäpälät
ikkunalaudalla, hellitti Tarzan äkkiä otteensa.
Nopeasti kuin iskevä kalkkarokäärme hän heittäytyi Saborin selkään ja
notkeat käsivarret kietoutuivat kaulan ympärille "koko nelsoniin",
kuten hän oli oppinut saadessaan verisen voiton Terkozista.
Karjaisten leijona mätkähti selälleen vihollisensa päälle. Mutta
mustatukkainen jättiläinen yhä vain tiukensi puristustaan.
Piesten ilmaa ja maata Sabor riuhtoi ja tempoili päästäkseen vapaaksi
oudosta ahdistajastaan, mutta yhä kireämmäksi kävi rautainen ote,
joka pakotti sen päätä vääntymään keltaisenruskeaa rintaa kohti.
Yhä ylemmäs liukuivat apinamiehen teräksiset käsivarret Saborin
niskaan, ja sen vastustus heikkeni.
Vihdoin Clayton näki hopeisessa kuunvalossa Tarzanin hartiain ja
käsivarsien valtavien lihasten paisuvan jänteviksi solmuiksi.
Apinamies ponnisti kauan, äärimmäisin voimin -- ja rusahtaen
taittuivat Saborin kaulanikamat.
Heti sitten oli Tarzan taas pystyssä, ja toistamiseen tänä päivänä
Clayton kuuli ihmisapinan villin voittohuudon. Kohta kajahti myös
Jane Porterin kauhistunut ääni:
"Cecil -- herra Clayton! Voi, mitä se on? Mitä se on?"
Clayton juoksi majan ovelle, huusi, että kaikki oli kunnossa, ja
pyysi häntä aukaisemaan. Tyttö nosti raskaan salvan niin nopeasti
kuin suinkin jaksoi ja melkein veti Claytonin sisään.
"Mikä se oli, se hirvittävä karjaisu?" kuiskasi hän painautuen hänen
lähelleen.
"Se oli sen miehen voittohuuto, joka juuri oli pelastanut henkenne,
neiti Porter. Odottakaa, minä tuon hänet tänne, että saatte kiittää
häntä."
Peloissaan Jane ei tahtonut jäädä yksin, vaan seurasi Claytonia
taistelutantereelle, jolla leijonan kuollut ruumis makasi.
Apinain Tarzan oli kadonnut.
Clayton huuteli monta kertaa, mutta kun ei mitään vastausta kuulunut,
palasivat he majaan, missä sentään oli turvallisempaa.
"Se oli hirveä huuto!" sanoi Jane Porter. "Minua värisyttää, kun sitä
vain ajattelenkin. Älkää uskotelko, että niin kauhistava karjunta
lähti ihmiskurkusta."
"Mutta niin on kuitenkin laita, neiti Porter", vastasi Clayton. "Tai
ellei hän ole ihminen, niin sitten hän on metsänhaltija."
Ja hän alkoi kertoa seikkailuistaan tämän oudon olennon kanssa --
kuinka tämä villi ihminen oli kahdesti pelastanut hänen henkensä --
hänen ihmeteltävästä voimastaan, nopeudestaan ja urheudestaan --
hänen ruskeasta ihostaan ja kauniista kasvoistaan.
"En käsitä koko asiaa", lopetti hän. "Ensin luulin häntä Apinain
Tarzaniksi, mutta hän ei puhu eikä ymmärrä englantia, niin että se
oletus ei pidä paikkaansa."
"Olkoon hän kuka tahansa", huudahti tyttö, "mutta häntä me saamme
kiittää siitä, että vielä elämme, ja Jumala siunatkoon ja varjelkoon
häntä kauheassa viidakossa".
"Aamen", lisäsi Clayton lämpimästi.
"Siunatkoon, enkös minä olekaan kuollut?"
He kääntyivät ja näkivät Esmeraldan istuvan lattialla silmät pyöreinä
päässä, ikäänkuin ei voisi uskoa näkemäänsä.
Kun Jane Porter oli ollut ampumaisillaan Esmeraldan, oli leijona
juuri silloin karjahtanut, ja se pelasti neekerittären hengen, sillä
tyttö oli vavahtanut, jolloin revolverin suu kääntyi syrjään ja luoti
tunki vahinkoa tekemättä lattiaan.
Nyt laukesi Jane Porterin jännitys, ja hän heittäytyi penkille ja
purskahti kirkuvaan, hysteeriseen nauruun.