Kuinka ihmeellistä! Tarzan melkein ilmaisi läsnäolonsa; niin
kiihkoissaan hän oli löydöstään.
Mutta sitten tapahtui hänen allaan jotakin. Jäntevä musta käsi oli
kiristänyt jousenkaarta, Horta, metsäkarju, hyökkäsi, jolloin musta
sinkautti pienen myrkkynuolen, ja Tarzan näki sen lentävän nopeasti
kuin ajatus ja iskevän karjun harjaniskaan.
Tuskin oli nuoli jättänyt jousen, kun Kulonga pani siihen toisen,
mutta Horta, karju, oli hänen kimpussaan niin äkkiä, ettei hänellä
ollut aikaa sitä ampua. Yhdellä loikkauksella musta hyppäsi ryntäävän
pedon yli, kääntyi uskomattoman nopeasti ja lennätti toisen nuolen
Hortan selkään.
Sitten ampuja kapusi läheiseen puuhun.
Horta pyörähti ympäri hyökätäkseen jälleen vihollisensa kimppuun.
Kymmenkunta askelta se pääsi, mutta alkoi sitten hoippua ja kellahti
kyljelleen. Vähän aikaa sen lihakset vääntelivät, sitten se makasi
hiljaa.
Kulonga tuli alas puustaan. Kupeeltaan hän otti puukon, viilsi sillä
isoja kappaleita karjun ruumiista, teki tulta polun keskelle, paistoi
lihan ja söi itsensä kylläiseksi. Loput karjusta hän jätti koskematta.
Tarzan katseli jännittyneenä. Tappamisen himo hehkui hurjana hänen
villissä rinnassaan, mutta oppimisen halu oli sitäkin suurempi. Hän
päätti seurata villiä hetken aikaa saadakseen tietää, mistä hän tuli.
Hän voisi surmata vihollisensa myöhemmin, kun jousi ja tuhoisat
nuolet eivät olisi ulottuvilla.
Kun Kulonga oli lopettanut ateriansa ja kadonnut polun mutkan taa,
laskeutui Tarzan rauhallisesti maahan. Veitsellään hän leikkasi
useita paloja Hortan ruhosta, mutta ei paistanut niitä.
Hän oli ennenkin nähnyt tulta, mutta vain silloin, kun Ara, salama,
oli iskenyt johonkin korkeaan puuhun. Tarzania kummastutti suuresti,
että yksikään viidakon asujamista kykeni tekemään punakeltaisia
hampaita, jotka söivät puuta ja jättivät jälkeensä vain hienoa
tomua, ja kokonaan hänen käsityskykynsä ulkopuolella oli se, että
musta soturi oli turmellut herkullisen ateriansa pitämällä sitä
korventavassa kuumuudessa. Ehkä Ara oli ystävä, jonka kanssa tämä
jousimies jakoi ruokansa.
Mutta olkoon sen laita kuinka tahansa. Tarzan ei tahtonut pilata
hyvää lihaa noin hullulla tavalla, ja niinpä hän ahmi suuhunsa aika
annoksen raakaa lihaa ja kuoppasi loput ruhosta tienviereen, mistä
sen paluumatkalla löytäisi.
Sitten loordi Greystoke pyyhkäisi rasvaisia sormiaan paljaita
reisiään vasten ja lähti jälleen tavoittamaan Kulongaa, kuningas
Mbongan poikaa, samaan aikaan kun kaukaisessa Lontoossa toinen loordi
Greystoke, todellisen loordi Greystoken isän nuorempi veli, lähetti
klubinsa hovimestarille kyljykset takaisin, koska ne eivät olleet
tarpeeksi kypsiä, ja lopetettuaan syöntinsä kastoi sormenpäänsä
hyvänhajuisella vedellä täytettyyn hopeamaljaan, kuivaten ne sitten
lumivalkoisella damastiliinalla.
Koko päivän Tarzan seurasi Kulongaa liikkuen hänen yllään puissa
kuin mikäkin pahahenki. Vielä kahdesti hän näki mustan lennättävän
turmiotatuottavan nuolensa -- kerran Bangoon, hyenaan, ja toisen
kerran Manuun, marakattiin. Molemmissa tapauksissa eläin kuoli
melkein paikalla, sillä Kulongan myrkky oli tuoretta ja perin
tehokasta.
Tarzan mietti kovasti tätä ihmeellistä tappamistapaa, hitaasti
heilautellessaan itseään puusta puuhun turvallisen välimatkan päässä
ajettavastaan. Hän tiesi, ettei nuolen pikku pää yksin voinut
niin äkkiä tappaa viidakon villejä asukkaita, jotka usein olivat
hirveästi rikkirevittyjä, runneltuja ja puhkottuja, kun tappelivat
naapuriensa kanssa, mutta kuitenkin aina taas tointuivat. Ei, jotakin
salaperäistä liittyi noihin tikkuihin, joiden pelkkä raapaisu tuotti
kuoleman. Siitä salaisuudesta oli otettava selko.
Sinä yönä Kulonga nukkui mahtavan puun haarukassa, ja korkealla hänen
yläpuolellaan lepäsi Tarzan.
Kun Kulonga heräsi, huomasi hän jousensa ja nuolensa kadonneiksi.
Musta soturi raivostui, mutta enemmän hän pelkäsi. Hän etsi maasta ja
puusta, mutta ei niin jälkeäkään näkynyt, ei jousesta, nuolista eikä
yöllisestä rosvosta.
Kulonga kauhistui. Keihäänsä hän oli heittänyt Kaalaan eikä ollut
saanut sitä takaisin; nyt olivat hänen jousensa ja nuolensa hukassa
ja hän itse aseettomana yhtä ainoata veistä lukuunottamatta. Hänen
ainoa toivonsa oli päästä Mbongan kylään niin nopeasti kuin hänen
koipensa sinne kantaisivat.
Hän oli varma, ettei nyt enää ollut pitkä matka kotiin, ja niin hän
lähti rivakasti juoksemaan pitkin polkua.
Tuuheasta lehvistöstä kymmenkunnan askeleen päässä hänestä
sukeltautui esiin Tarzan ja alkoi levollisesti ajaa häntä takaa.
Kulongan jousi ja nuolet oli vahvasti sidottu korkean jättiläispuun
latvaan, kaarnasta vuoltu läheltä maata pala pois ja viidenkymmenen
jalan korkeudessa jätetty puoleksi taitettu oksa riippumaan. Näin
Tarzan rasti metsäpolut ja merkitsi kätköpaikkansa.
Vähitellen Tarzan pääsi Kulongan kintereille ja kulki miltei hänen
päänsä yläpuolella. Köyttänsä hän piti nyt vyyhtenä oikeassa
kädessään, joka hetki valmiina surmaamaan.
Ainoa, mikä pidätti Tarzania, oli se, että hän halusi saada selville
mustan soturin päämäärän, ja pian odotus saikin palkintonsa, sillä
äkkiä heidän eteensä avautui laaja aukea paikka, jonka toisella
sivulla oli monta merkillistä pesää.
Tehdessään tämän huomion Tarzan oli ihan Kulongan kohdalla. Metsä
loppui äkkiä, ja edessä oli kaksisataa metriä istutettua peltoa
metsänlaidan ja kylän välillä. Tarzanin oli siis toimittava
nopeasti, tai muutoin hänen saaliinsa pääsisi karkuun; mutta hänen
koulutuksensa ansiota oli, ettei äkillisen ilmiön sattuessa hänen
päätöksensä ja toimeenpanon välillä jäänyt aikaa edes ajatuksen
varjolle.
Kun siis Kulonga sukelsi viidakon varjosta, suhahti notkea
köydensilmukka luikerrellen hänen yläpuoleltaan, valtavan puun
alimmalta oksalta, ja ennenkuin tämä kuninkaan poika ehti viittä
askelta, kiertyi silmukka tiukasti hänen kaulansa ympärille hänen
juuri aikoessaan astua isänsä Mbongan viljelyksille.
Niin nopeasti vetäisi Tarzan saaliinsa päätä taaksepäin, että
Kulongan hätähuuto vain korahti hänen kurkussaan. Sitten Tarzan
kiskoi rimpuilevaa uhriaan ylös luokseen, kunnes se roikkui ilmassa,
jolloin hän kiipesi ylemmäs isommalle oksalle ja hinasi vielä
sätkivän Kulongan puun tiheään lehtisuojaan. Siellä hän kiinnitti
köyden lujasti tukevaan oksaan, kapusi sitten alemmas ja työnsi
metsästyspuukkonsa Kulongan sydämeen. Kaala oli kostettu.
Tarzan tutki tarkkaan mustaihoista. Milloinkaan ennen hän ei ollut
nähnyt toista ihmisolentoa. Puukko tuppineen ja vöineen pisti
hänen silmäänsä; sen hän otti. Vaskinen nilkkarengas oli myös
hänen mieleensä, ja sen hän siirsi omaan jalkaansa. Sitten hän
tarkasteli ja ihaili otsan ja rinnan tatuoimista. Hän ihmetteli
teräviksi hiottuja hampaita. Höyhenisen päähineen hän myös anasti
ja oli nyt valmis käymään käsiksi saaliiseensa, sillä hänellä oli
nälkä, ja tässä oli lihaa, tapettu otus, jota hänen oli viidakon
kirjoittamattomien lakien mukaan lupa syödä.
Kuka voisikaan häntä siitä tuomita, tätä apinaihmistä, jonka sydän,
pää ja ruumis olivat englantilaisen ylimyksen, mutta joka oli
kasvatettu villin eläimen tapoihin?
Tublatin, jonka kanssa hän oli ollut vihoissa, hän oli tappanut
avoimessa taistelussa, eikä kuitenkaan ollut hänen päähänsä
juolahtanut syödä Tublatin lihaa. Se olisi hänestä ollut yhtä
inhoittavaa kuin ihmislihan syönti meistä.
Mutta miksi ei Kulongaa voisi syödä yhtä hyvin kuin Hortaa,
metsäkarjua, tai Baraa, hirveä? Eikö tämä mustaihoinen ollut
vain yksi viidakon lukemattomista kesyttömistä olennoista, jotka
vainosivat toisiaan tyydyttääkseen nälkäänsä?
Sittenkin hillitsi äkkiä outo epäilys hänen kätensä. Eivätkö hänen
kirjansa olleet opettaneet, että tuo oli ihminen? Ja eikö ampujakin
ollut ihminen?
Söivätkö ihmiset toisiaan? Oh, sitä hän ei tietänyt. Mistä siis tämä
epäröinti. Vielä kerran hän yritti, mutta äkillinen pahoinvointi
valtasi hänet. Hän ei käsittänyt sen syytä.
Sen hän vain tajusi, ettei hän ilkeäisi syödä tämän mustan miehen
lihaa, ja näin esti perinnäinen, ikivanha vaisto häntä rikkomasta
yleisinhimillistä lakia, jonka olemassaolosta hänellä ei ollut
pienintäkään tietoa.
Kiireesti hän päästi Kulongan ruumiin solumaan maahan, irroitti
suopungin ja hävisi taas puiden sekaan.