Näin eleli Tarzan apinain kesken aarniometsissä monta vuotta
ilman mainittavia muutoksia, paitsi että hän tuli yhä vahvemmaksi
ja viisaammaksi ja oppi kirjoistaan yhä enemmän siitä oudosta
maailmasta, joka oli jossakin ulkopuolella.
Hänestä ei elämä milloinkaan ollut yksitoikkoista tai ikävää. Olihan
siellä aina Pisah, kala, jota saattoi pyydystää monista virroista
ja pienistä järvistä, ja Sabor pelättävine serkkuineen pakottamassa
olemaan alati varuillaan ja antamassa jännitystä ja viehätystä joka
hetkelle, jonka hän vietti maan pinnalla.
Usein he vainosivat häntä, ja vielä useammin hän niitä, ja vaikka
ne eivät koskaan saaneetkaan häntä julmiin teräviin kynsiinsä, niin
sattui toisinaan, että tuskin olisi voinut panna paksua lehteä niiden
käpälien ja hänen pehmeän nahkansa väliin.
Nopea oli Sabor naarasleijona, ja nopeita olivat Numa ja Shita, mutta
Tarzan oli kuin salama.
Tantorin, elefantin, kanssa hän pääsi ystäväksi. Kuinka? Älkää kysykö
minulta. Mutta viidakon asujamet tietävät, että monina kuutamoisina
öinä Tarzan ja Tantor käyskentelivät yhdessä, ja milloin tie oli
selvä, sai Tarzan ratsastaa korkealla Tantorin selässä.
Koko muu viidakko oli hänen vihollisiaan, lukuunottamatta hänen omia
heimolaisiaan, joista useat olivat hänen ystäviään.
Monta näiden vuosien päivistä hän vietti isänsä majassa, jossa vielä
olivat koskemattomina hänen vanhempiensa ja Kaalan pienokaisen luut.
Kahdeksantoista vanhana hän luki sujuvasti ja ymmärsi miltei kaikki,
mitä kerrottiin lukuisissa hyllyillä olevissa teoksissa.
Hän osasi myös kirjoittaa painokirjaimilla nopeasti ja selvästi,
mutta kirjoituskirjaimia hän ei osannut käyttää, sillä vaikka hänen
aarteittensa joukossa oli monia kirjoitusvihkoja, oli majassa niin
vähän kirjoitettua englantia, että hänen mielestään ei kannattanut
ryhtyä tämän toisen kirjoitustavan opiskeluun. Lukea hän sitä sentään
osasi, vaikkakin työläästi.
Näin hän siis kahdeksantoista vanhana oli nuori englantilainen
loordi, joka ei osannut puhua englantia, mutta joka kuitenkin luki
ja kirjoitti äidinkieltänsä. Hän ei ollut milloinkaan nähnyt muuta
inhimillistä olentoa kuin itsensä, sillä sitä pientä aluetta, jossa
hänen heimonsa oleili, ei kostuttanut mikään iso joki, jota myöten
sisämaan villit heimot olisivat kulkeneet. Kolmelta puolen sen
sulkivat sisäänsä korkeat kukkulat, ja neljännellä oli meri. Se
kuhisi leijonia, leopardeja ja myrkyllisiä käärmeitä. Sen koskematon,
vaikeakulkuinen viidakko ei ollut vielä houkutellut luokseen ketään
sen rajojen ulkopuolella asuvaa pelotonta uudisasukasta.
Mutta kun apinain Tarzan eräänä päivänä istui isänsä majassa,
ponnistellen uuden kirjan salaperäisyyksien kimpussa, häiriytyi hänen
viidakkonsa entinen rauha ainiaaksi.
Kaukana idässä päin tuli outo yksirivinen matkue matalan harjanteen
yli.
Etunenässä oli viisikymmentä mustaa soturia aseenaan pitkiä
jousia, myrkytettyjä nuolia ja hoikkia puukeihäitä, joiden päät
oli kovennettu paahtamalla niitä hiljaisella tulella. Selässä
he kantoivat soikeita kilpiä, nenässä isoja renkaita, ja heidän
kiherävillaisista päistään pisti esiin heleänvärisiä höyhentöyhtöjä.
Heidän otsaansa oli tatuoitu kolme yhdensuuntaista värillistä viivaa
ja rintaan kolme samankeskistä ympyrää. Heidän keltaiset hampaansa
oli viilattu teräväkärkisiksi, ja paksut lerppahuulet yhä lisäsivät
heidän ulkonäkönsä eläimellisyyttä.
Heidän perässään astui useita satoja vaimoja ja lapsia,
joista edelliset kantoivat päänsä päällä raskaita taakkoja --
keittoastioita, talouskaluja ja norsunluuta. Takana kulki satakunta
sotilasta, jotka olivat etujoukon kaltaisia.
Kulkueen kokoonpanosta ilmeni, että he paljon enemmän pelkäsivät
hyökkäystä takaapäin kuin niitä vihollisia, jotka voisivat vaania
heidän edellään. Ja niin olikin asian laita, sillä he pakenivat
valkoisen miehen sotilaita, jotka olivat heitä niin rasittaneet kumin
ja norsunluun keruulla, että he eräänä päivänä olivat hyökänneet
voittajiensa kimppuun ja surmanneet valkoisen upseerin ja pienen
osaston hänen mustaa joukkoaan.
Monta päivää he olivat ahmineet lihaa, mutta sitten oli tullut
vahvempi joukko-osasto ja yöllä hyökännyt heidän kyläänsä kostaakseen
toverien kuoleman.
Sinä yönä oli valkoisen miehen mustilla sotilailla ollut yllinkyllin
lihaa, ja pieni jäännös kerran niin mahtavasta heimosta oli lähtenyt
pakoon synkkään viidakkoon, tuntemattomia vaiheita ja vapautta kohti.
Mutta mikä oli vapautta ja onnea näille villeille mustille, se
merkitsi häiriötä ja kuolemaa heidän uuden kotipaikkansa monille
kesyttömille asujamille.
Kolme päivää tämä retkikunta marssi hitaasti yhä syvemmälle
tuntemattomaan ja tiettömään metsään, kunnes he vihdoin varhain
neljäntenä päivänä joutuivat vähäisen joen läheiselle pienelle
alueelle, joka ei näyttänyt niin sankasti kasvullisuuden peittämättä
kuin muut seudut.
Täällä he ryhtyivät rakentamaan uutta kylää, ja kuukaudessa he olivat
raivanneet melkoisen alueen, pystyttäneet majoja ja paaluaitauksia,
istuttaneet jamsia ja maissia, ja niin heidän vanha elämänsä
jatkui uudessa kodissa. Täällä ei ollut valkoisia miehiä eikä
sotilaita, eikä ollut pakko kerätä kumia ja norsunluuta julmille ja
kiittämättömille kiusaajille.
Monta kuukautta kului, ennenkuin mustat uskalsivat lähteä pitemmälle
uuden kylänsä ympäristöjä tutkimaan. Useat heistä olivat jo
joutuneet vanhan Saborin saaliiksi, ja kun viidakko vilisi julmia
ja verenhimoisia petoja, leijonia ja leopardeja, ei norsunluun
pyydystäjäin tehnyt mieli jättää turvallisia paaluaitauksiaan.
Mutta eräänä päivänä lähti Kulonga, vanhin kuninkaan Mbongan poika,
kauas lännenpuolisiin tiheikköihin. Varovasti hän asteli, notkea
keihäs alati valmiina, vasemmassa kädessään lujasti pidellen pitkää
soikeaa kilpeä siloisen mustan ruumiinsa suojana. Selässään hänellä
oli jousensa ja kilpensä yllä viinessä monta norjaa ja suoraa nuolta;
ne oli huolellisesti voideltu paksussa, tummassa, tervaisessa
aineessa, joka tuotti kuoleman, kun pieninkin erä sitä pääsi
ruumiiseen.
Yö yllätti Kulongan kaukana hänen isänsä kylän paaluaidoista, mutta
yhä hänen matkansa määrä oli länteen. Vihdoin hän kiipesi suuren puun
oksalle, kyhäsi itselleen makuupaikan ja laskeutui levolle.
Muutaman kilometrin päässä hänestä länteen päin nukkui Kertshakin
heimo.
Varhain seuraavana aamuna olivat apinat liikkeellä etsien itselleen
ravintoa viidakosta. Tapansa mukaan Tarzan suuntasi matkansa majaan
päin ja oli hiljalleen metsästellen saanut vatsansa täyteen,
saapuessaan rantamalle.
Apinat hajaantuivat joko yksin tai kaksittain ja kolmittain eri
suuntiin, mutta pysyttelivät aina niin lähellä toisiaan, että
saattoivat kuulla hälytysmerkin.
Kaala käyskenteli vitkalleen erästä norsunpolkua pitkin itään päin ja
käänteli ahkerasti oksia ja rankoja etsiessään syötäviä hyönteisiä
ja sieniä, kun outo, hiljainen äännähdys sai hänet jännittyneenä
tarkastamaan ympäristöään.
Hänen edessään kulki polku viisikymmentä metriä ihan suoraan, ja
lehväisen tunnelin toisessa päässä hän näki salavihkaa hiipivän oudon
ja peloittavan olennon.
Se oli Kulonga.
Kaala ei jäänyt odottamaan nähdäkseen lisää, vaan kääntyi ja lähti
nopeasti polkua pitkin takaisin. Hän ei juossut, vaan heimolaistensa
tavoin, kun niitä ei hätyytetty, koetti vain välttää taistelua.
Hänen kintereillään seurasi Kulonga. Tässä oli saatavissa lihaa. Hän
voisi tappaa ja sitten herkutella koko tämän päivän. Hän kiiruhti
eteenpäin keihäs valmiina heittoon.
Polun mutkassa hän jälleen näki Kaalan. Hän jännitti kätensä
taaksepäin, ja lihakset pullistuivat sileän nahan alla. Käsi työntyi
eteenpäin, ja keihäs suhahti Kaalaa kohden.
Se oli huono heitto. Keihäs vain raapaisi apinan kylkeä.
Raivosta ja tuskasta älähtäen Kaala hyökkäsi kiusaajansa, kimppuun.
Heti alkoivat myös puut ritistä, kun Kaalan heimolaiset kuultuaan
hänen huutonsa kiiruhtivat paikalle.
Samassa Kulonga otti esiin jousensa ja sovitti siihen kiireesti
nuolen. Hän jännitti aseen, ja kohta lävisti myrkytetyn nuolen kärki
suuren ihmisapinan sydämen.
Kauheasti kiljahtaen Kaala kaatui suulleen maahan heimonsa
hämmästyneitten jäsenten eteen.
Ulvoen ryntäsivät apinat Kulongaa kohti, mutta varova villi pakeni
pitkin polkua kuin säikytetty antilooppi. Hän tunsi jonkun verran
näiden villien karvaisten olentojen julmuutta, eikä hänellä ollut
muuta mielessä kuin niin suuren joukon nähdessään pelastaa nahkansa.
He ajoivat häntä takaa samoten puita pitkin hyvän aikaa, mutta
vihdoin he toinen toisensa jälkeen jättivät ajonsa ja palasivat
murhenäytelmän paikalle.
Yksikään heistä ei ollut ennen nähnyt muuta ihmistä kuin Tarzanin,
ja niinpä he kummastelivat, mikä ihmeellinen olento oli tunkeutunut
heidän viidakkoonsa.
Kaukana sieltä sijaitsevan majan luona Tarzan kuuli heikkoa
kaikua tästä metakasta, ja käsittäen, että jotakin vakavaa oli
tekeillä heimon keskuudessa, hän lähti nopeasti sinne päin.
Saavuttuaan paikalle hän näki koko heimon olevan koolla kiihkeästi
lörpöttelemässä hänen surmatun kasvatusäitinsä ruumiin ympärillä.
Tarzanin suru ja viha oli rajaton. Yhä uudestaan hän päästi ilmoille
hirveän kostonhuutonsa. Hän löi leveätä rintaansa nyrkeillään,
lankesi sitten Kaalan ruumiin ääreen ja nyyhki yksinäisen sydämensä
surua.
Todellakin on suuri tappio, kun kadottaa koko maailman olennoista sen
ainoan, joka on osoittanut rakkautta ja hellyyttä.
Mitäpä siitä, että Kaala oli julma ja hirveä apina! Tarzanille
hän oli ollut ystävällinen, Tarzanin mielestä hän oli kaunis.
Kaalalle hän oli tietämättään tuhlannut kaiken sen kunnioituksen
ja rakkauden, jota tavallinen poika tuntee omaa äitiään kohtaan.
Hän ei ollut koskaan tuntenut muuta äitiä, ja siksi Kaala sai
vaikkakin sanattomasti kaiken sen, mikä olisi kuulunut kauniille ja
rakastettavalle lady Alicelle, jos tämä olisi elänyt.
Ensi surunpurkauksen jälkeen Tarzan malttoi mielensä ja sai
kyselemällä heimon jäseniltä, jotka olivat nähneet Kaalan lopun,
tietää kaikki mitä heidän köyhä sanastonsa saattoi kertoa. Siinä oli
kuitenkin tarpeeksi. He kertoivat hänelle oudosta, karvattomasta,
mustasta, sulkapäisestä apinasta, joka oli sinkauttanut kuoleman
hoikasta oksasta ja sitten juossut nopeasti kuin Bara-hirvi nousevaa
aurinkoa kohti.
Tarzan ei odottanut enempää, vaan lähti nopeasti matkalle pitkin
puiden oksia. Hän tunsi elefanttipolun mutkat, joita myöten Kaalan
surmaaja oli paennut, ja niinpä hän oikaisi suoraan viidakon halki
saadakseen kiinni mustan soturin, joka todennäköisesti kulkisi pitkin
kiertelevää polkua. Hänen kupeellaan oli hänen tuntemattoman isänsä
metsästyspuukko, ja olalla riippui pitkä suopunki.
Tunnin päästä hän jälleen tuli polulle, kapusi alas ja tutki tarkoin
maata. Pienoisen puron rantamudassa hän huomasi jälkiä, jollaisia
koko viidakossa vain hän itse oli jättänyt, mutta nämä olivat paljon
suurempia. Hänen sydämensä löi kiivaasti. Ajoiko hän takaa ihmistä --
oman rotunsa jäsentä?
Maassa oli kaksi sarjaa jälkiä, jotka kulkivat vastakkaisiin
suuntiin. Hänen otuksensa oli siis jo mennyt tästä pakomatkallaan.
Hänen tutkiessaan tuoreempia jälkiä putosi erään jäljen reunalta
pikkuinen kokkare sen pohjalle -- ahaa, jäljet olivat ihan tuoreet,
hänen saaliinsa oli siis juuri äsken sivuuttanut tämän paikan.
Tarzan turvautui taas puihin ja lähti nopeasti ja ääneti matkalle,
kulkien korkealla polun yläpuolella. Hän oli samonnut tuskin
kilometriä, kun saavutti mustan soturin, joka seisoi pienellä
avoimella paikalla. Kädessä hänellä oli siro jousensa, johon hän oli
sovittanut kuolemaa tuottavan nuolen. Vastapäätä, avoimen paikan
toisella puolella, seisoi Horta, metsäkarju, pää alaspainettuna ja
torahampaat vaahdossa, valmiina hyökkäämään.
Tarzan tarkasteli kummastellen allaan olevaa outoa olentoa --
hänenlaisensa se oli muodoltaan, mutta kuitenkin perin erilainen
kasvoiltaan ja väriltään. Hänen kirjoissaan oli tosin kuva
_neekeristä_, mutta kuinka erilainen olikaan ollut kehno, kuollut
painokuva verrattuna tähän kiiltävän mustaan, kamalaan olentoon, joka
sykki elämää.
Kun mies seisoi siinä jousi jännitettynä, ei Tarzanin huomio
kiintynyt niin paljon siihen, että hän oli _neekeri_, vaan hän näki
kuvakirjassa esitetyn _ampujan_: