Psalmi

Oi, älä komeutta, kultaa

Sä mulle kersku maailman;

On lahjat maailmaiset multaa,

Ei tyydytä ne sieluan'.

Halunsa kullai olkohon,

Vain Jeesus mulle rakas on.

On kallis aarre, rauha syvä

Ja halu, riemu mulle hän.

Mun häntä palvella on hyvä,

Hän onpi suojan', ystävän'.

Halunsa kullai olkohon,

Vain Jeesus mulle rakas on.

Maailma hukkuu irstain toimin,

Ja lihan sulo surkastuu;

Mit' tehdään täällä ihmisvoimin,

Se pian tyhjiin supistuu.

Halunsa kullai olkohon,

Vain Jeesus mulle rakas on.

Hän kulmakivi on, mi kestää,

On valo murheiss', iloissain;

Hän linnain on, mi vaarat estää,

Hän runko on, mä oksa vain.

Halunsa kullai olkohon,

Vain Jeesus mulle rakas on.

Hänt' kuningasten kuningasta

Ja taivaan Herraa kiittää maa;

Hän auttaa voi mua lankeemasta

Ja kerran taistoist' armahtaa.

Halunsa kullai olkohon,

Vain Jeesus mulle rakas on.

Valt'istuint' ei voi murtaa Herran,

Myös armonsa on ikuinen.

Hän kuoli minun eestäin kerran

Ja ompi vielä Jeesuksen'.

Halunsa kullai olkohon,

Vain Jeesus mulle rakas on.

Hän sydämeeni rauhans' suopi,

Sieluuni iki-elämän.

Kun silmäin kuolo umpeen luopi,

Niin sentään valoni on hän.

Halunsa kullai olkohon,

Vain Jeesus mulle rakas on.

Vaikk' kuinka kärsin elontiellä,

Sen kunnes päähän kulkenen,

Niin hänen luonaan kerran vielä

Saan tuhatkerroin jälleen sen.

Ja Herraa Jeesust' ainiaan

Mä hiljaa vuottain lemmin vaan.

Vastaus vanhalle Puutarhurille,

Olen pahoillani tappiostanne, hyvä ystäväni. Te tiedätte kyllä, että

itse olen muinoin kokenut, miltä tuntuu, kun rakkaimmat ja kalleimmat

siteet katkeavat, kun yhdellä kertaa koko meidän maallisen ilomme

kimalteleva rakennus luhistuu päällemme, miltä tuntuu, kun Jumala

tempaa pois ne rakkaat esineet, joihin tämä nurja ja saastutettu sydän

on ollut kiinnitetty, ja kun huomaa olevansa yksin, yksin taivaan

avaran kannen alla, niinkuin kaikesta jäljellä ei enää olisi muuta

kuin minä ja — Jumala. Kerran temmataan todellakin kaikki pois, ja

me olemme itse asiassa ilman mitään suojaa, ilman mitään suloista ja

kallisarvoista epäjumalaa, ilman noita tuhansia rakkaita siteitä, jotka

kahlehtivat meidän sydämemme, me yksin elävän Jumalan edessä. Meistä

olisi silloin, rakas ystävä, "kauheata joutua hänen käsiinsä", ellei

hän sitä ennen "ole niin saanut irroittaa, vapauttaa ja valmistaa

meitä", että voimme seista hänen kasvojensa edessä iloiten ja todella

olla muuta toivomatta, kuin olla hänen lähellään ja laulaa hänen

kiitostaan ikuisesti. Teidän tuskanne voin siis hyvin ymmärtää, eikä se

minua hämmästytä; tahtoisin ojentaa teille käteni ja surra kanssanne,

tahtoisin seurata teitä tyttärenne hiljaiselle haudalle kirkkaan lahden

tuolle puolen. Sillä kalliilla paikalla tahtoisin seisoa kanssanne, ja

kun päivän hurjat, sekavat äänet olisivat valjenneet, ja illan tyyni

rauha vallitsisi maassa, vallitsisi teidän sielussannekin, tahtoisin

sanoa teille sanan.

Te olette runollinen mies, ystävä hyvä. Runouden loistavalla hohdolla,

sen ruusunvärisillä pilvillä olette itseänne varten verhonneet tämän

elämän, ja sen välkkyvissä sulounelmissa liitelee sielunne, mutta

tytärtänne ette ole ymmärtäneet, ettekä — sen sanon surumielin — mitä

ainoa välttämätön, mitä Kristinoppi on, siitä ette tiedä vähintäkään.

Minusta on joskus tuntunut, että sillä, joka niin on tuutinut sielunsa

runollisiin haaveihin, on sitä vähemmin halua ja tahtoa "herätä", että

se, joka on nousta singahtanut runouden loistaville kukkuloille ja

sinne koteutunut, tyytyväisenä ja ihastuneena, varmaan vielä vähemmin

kuin kukaan muu tahtoo laskeutua sieltä ja heittäytyä tomuun ja

tunnustaa olevansa "suurin syntisistä". Surullista, ystäväni, mutta

totta on, että runous, _mikäli_ se on ihmisen _uudestisyntymättömän_

luonnon tuotetta, enemmän kuin monet muut asiat kykenee tenhoamaan

ja pettämään, kiehtomaan ja vallitsemaan, vahvistamaan maallista

mieltä (joka on Jumalan vihollinen) ja tekemään sen suloiseksi,

rakkaaksi, paatuneeksi. Niinkuin hieno maailmanmeno kaikkein pikimmin

ja vaarallisimmin tarttuu, niin tunkee myöskin runouden myrkky sielun

syvyyteen sitä suuremmalla voimalla ja sitä suuremmaksi vahingoksi,

mitä hienompaa se on, ja tekee ihmisen sitä mahdottomammaksi

Jumalan armolle, sitä huolettomammaksi, vastahakoisemmaksi ja

hitaammaksi parannuksen taisteluun, mitä suloisempi, pettävämpi ja

hänen luonteelleen maireempi se on. Tekin olette kasvanut ja elänyt

kukkien keskellä; te olette tottunut näkemään maan mielikuvituksenne

loistavassa valossa, ja olette niin koteutunut sinne ja niin

tyytyväinen sielläoloonne, että viihdytte, samoinkuin muutkin,

äärettömän hyvin siellä, niinkuin Jumala siksi olisi meidät tänne

asettanut, ikäänkuin meillä täällä olisi pysyväinen olinsija, ja

aivan kuin sinä, elävän Jumalan poika, sitä varten olisit vuodattanut

veresi. Te ymmärrätte kai, ettei minun mielipiteeni voi olla, että

Kristinusko tekisi ihmisen sokeaksi Jumalan ihanalle maailmalle, tai

kieltäisi häntä myöskin iloitsemasta siitä, mutta sydämestään olla

kiintynyt siihen, haudata itsensä siihen, löytää siitä paras ilonsa,

lohdutuksensa, rauhansa ja huvinsa, eikä etsiä sitä, joka ylhäällä on,

vaan sitä, joka maan päällä on, se ei saata koskaan olla Kristinuskon

mukaista ja joka lehti Jumalan sanasta saarnaa aivan päinvastaista. —

Kas, te tahdotte epätäydellisimmässäkin nähdä täydellisiä, heikossa

kaunista, pahassa hyvää, sanalla sanoen, langenneessa maailmassa

kaikkialla ainoastaan Jumalan; mutta ettekö käsitä itse, että tämä

on ainoastaan runollista luonnon jumaloimista, ainoastaan panteismiä

hienommassa ja kauniimmassa muodossa, ainoastaan epäjumalanpalvelusta?

Kuuluuhan tosin kauniilta ja hyvältä elää hiljaisessa, suloisessa

sopusoinnussa maailman kanssa, katsella sitä rakkauden silmillä, ja

ilman suurempaa murhetta, huolenpitoa ja pyrkimystä nauttia siitä,

kunnes vajoaa kuoleman syliin; mutta ainoastaan heti ilman muita

huolia nähdäkseen taivaan portin itselleen aukeavan, ja herätäkseen

vielä kauniimpaan ja vielä runollisempaan elämään. Oi ystäväni,

eikö ihminen ole teillekin enemmän arvoinen kuin kukka, vaikka

te ette pitänyt tytärtänne muuna kuin sellaisena? eikö ihmisen

sielu teissäkin ole aiottu muuta varten, kuin elämään maan päällä,

nauttimaan hetkisen siitä ja kuolemaan, vaikka te kaikin voimin

näytätte tahtovan hyljätä kaiken muun ajatuksen? eikö tämä elämä

teistäkin ole syntistä, saastutettua, Jumalasta eksynyttä elämää,

vaikka te kutsutte sitä "suruistaan huolimatta niin pyhäksi ja niin

suloiseksi?" Voiko teidän mielipiteenne todella olla, että ihminen,

sellaisena kuin hän on, olisi sovelias astumaan taivaaseen, jonne ei

mitään saastutettua saa tulla? että hän ei kaipaisi mitään täydellistä

muutosta, mitään syvää, oleellista ja perinpohjaista uudistusta, mitään

uudestisyntymistä, niinkuin Sanassa sanotaan, tullakseen Jumalalle

otolliseksi, ja hänen edessänsä kestääkseen? että hänen ei tarvitsisi

"hartaasti pyrkiä" ahtaasta portista sisälle, ei "taistella" ikuisen

elämän kruunusta? Te ette ole voinut siihen määrään unhottaa ainakaan

sitä Kristinuskon taitoa, jota varmaan nuoruudessanne teillekin

opetettiin, että voisitte kieltää sen esittävän ihmistä langenneena,

perin turmeltuneena, Jumalalle vihamielisenä ja hänen vihansa ja

kirouksensa alaisena olentona. Tätä ei luonnollinen ihminen koskaan

voi itsestään nähdä eikä tuntea, mutta sen vuoksihan Jumala alati

koettamalla koettaa saada ihmisen tajuunsa, avata hänen sielunsa

silmät, jotta hän näkisi kurjuutensa ja vaaransa, ja sitä tietä, jonka

Jumala on hänelle määrännyt, etsisi sitä pelastusta ja vapahdusta,

joka ainoastaan Kristuksessa on tapahtunut. Sanokaa itse, ystäväni,

ettekö joskus ole tuntenut salaista, kalvavaa rauhattomuutta sydämenne

syvyydessä, Jumalan vanhurskauden ja tuomion pelkoa, jota ette ole

voinut selittää tahi ymmärtää, tai edes hämärää sovituksen ja armon

kaihoa? Sanokaa itse, ettekö ole tuntenut jotain senkaltaista myöskin

nyt, kun kirjoititte kirjeenne, sillä te ette mitenkään voi olla niin

perin paatunut ja eksynyt? Jos tekin olisitte kuunnellut salaista

ääntä, Jumalan syvää, pyhää ääntä, niin näkisitte nyt kaikki toisin

silmin, ettekä suuren ihmislauman kanssa olisi alati uudelleen

menettänyt Jumalan armoa, hänen hellyyttään, joka olisi viehättänyt

parannukseen. Te kyllä varmaan tiedätte, että Jumalan edessä ei ole

kuin kahdenlaisia ihmisiä: kääntyneitä ja kääntymättömiä; ettei ole

kuin kaksi valtakuntaa: pimeyden, kuolon, kadotuksen valtakunta,

ja valon, elämän ja armon valtakunta, sekä että jokainen ihminen

luonnostaan kuuluu edelliseen eikä hänellä sellaisena, ei ajassa eikä

ijankaikkisuudessa, ole mitään osaa pyhien valoperintöön. Olkootpa

ihmiset kuinka erilaisia tahansa lahjojensa, mielenlaatunsa, kykynsä,

pyrkimyksiensä ja halujensa puolesta, olkootpa he millä eri asteella

tahansa, niin he ovat kuitenkin toistensa kaltaisia siinä, että ovat

luonnostaan synnintekijöitä, kuoleman ja kadotuksen lapsia, ilman

Jumalaa ja hänen armoansa ja autuuttansa sekä tässä elämässä että

haudan rajan tuolla puolla. Heillä on tosin kaikilla uskontonsa,

he tunnustavat kaikki Jumalan olevan, ja Kristikunnassa tuskin lienee

ainoatakaan, joka pitäisi itseänsä ei-kristittynä ja uskonnottomana;

mutta jos kuulee heidän puhuvan siitä, niin huomaa, että heillä

kullakin on se suuresti erilaisessa muodossa. Heidän uskontonsa ei

ole se, jota Jumala sanassaan vaatii, vaan se on useimmiten, niinkuin

teidänkin uskontonne, itse asiassa ainoastaan pakanuutta; sillä he

punovat ja sovittelevat itsellensä Kristinuskoa, sellaiseksi kuin

heidän luonnollensa on sopivaa ja mukavaa, mutta aniharvat ovat ne,

jotka todella koettavat tutkia, onko heidän Kristinuskonsa myöskin

todella sellainen kuin Jumala sanassaan vaatii, jotka katsovat

velvollisuudekseen saada sen Raamatusta, ja siitä ainoastaan ja alati.

Mitä siis ihminen luonnollisessa tilassaan tekee ja toimii, se ei

Jumalan edessä ole minkäänarvoista; hänen parhaat tekonsa ovat syntiä

ja häpeää, ellei hän totisesti kääntymällä ole tullut pimeydestä

valoon, Saatanan vallasta Jumalan luo. Niinkauvan kuin hän on pimeyden

lapsi, hän tekee ainoastaan pimeyden töitä. Älkää pettykö: paha puu

ei voi kantaa hyviä hedelmiä; "hyvät teot eivät tee ihmistä hyväksi,

vaan hyvä ihminen tekee hyviä tekoja". Mutta pohja ja perustus, josta

valon teot kasvavat, on ainoastaan uudestisyntymisessä. Missä ei sitä

perustusta ole, oltakoon siellä miten tahansa, ja tehtäköön kaikkea

hyvää, mitä suinkin voidaan keksiä, siellä ollaan kuitenkin pimeyden

lapsia ja ainoastaan pimeyden tekoja tehdään. Oi, kuinka paljon

kaiken inhimillisen ymmärryksen yläpuolella, kuinka ihmeellinen ja

mahdoton käsittää tämä jumalallinen, syvä ja harras kääntymyksen teko

on, tämä mahtava muutos, kun sydän alkaa rakastaa, mitä se vihasi,

ja vihata, mitä se rakasti, kun vanha katoaa ja uusi luontokappale

syntyy, kun suomut putoavat sielun silmistä ja se saa näkönsä? "Voiko

Etiooppialainen muuttaa ihonsa ja pantteri täplänsä?" Tai taitaako

ihminen jälleen äitinsä kohtuun mennä ja syntyä? Mutta tuuli puhaltaa,

kussa hän tahtoo, ja sinä kuulet hänen humunsa, ja et tiedä, kusta

hän tulee taikka kuhunka hän menee: näin on jokaisen, kuin hengestä

syntynyt on. Niinpä niin, armon salaisuus ja ihme on uudestisyntyminen.

Kuinka isä rakkaudella ja tuskilla vetää sielua luokseen! Kuinka hän

tekee sen isoovaiseksi, että hän itse ravitsisi sitä elämän leivällä!

Kuinka hän ensin antaa sille "maitoa" ja sitten "vahvaa ruokaa", kunnes

vihdoinkin ylpeä sydän huudahtaa: sinä olet minulle liian väkevä, sinä

olet voittanut! Silloin astuu jumalallinen voittaja voitetun luo ja

pyytää: anna minulle sydämesi! Syntinen sydän halajaa Vapahtajaa, eikä

sielullakaan ole muuta hänelle antaa. Se lakkaa erikseen repimästä

joka myrkytettyä suonta siitä irti, se tempaa kerrassaan koko syntisen

sydämen, antaa sen hänelle ja sanoo: murra, polta, muserra se, ja anna

minulle uusi sydän; vapahda minut, sillä ainoastaan täysin vapautettu

henki, joka pitää kaiken muun itselleen vahingollisena, on sinulle

arvokas. Ja Vapahtaja ottaa syntisen sydämen ja murtaa sen ja valaa

sen uuteen muotoon ja antaa sen hänelle takaisin. Ja niin kilvoittelee

sielu sitä, kuin ylhäällä on, eikä sitä, kuin maan päällä on! sillä se

on "kuollut, ja sen elämä on Kristuksessa kätketty Jumalaan".

* * * * *

Ystäväni, koko teidän kertomuksestanne en voi muuta päättää, kuin että

tyttäressännekin Jumala oli herättänyt totisen autuuden-huolen, että

hän oli hänessä alkanut työnsä, ja että uuden elämän aamurusko oli

hänelle sarastanut niissä ystävissä, joiden kanssa hän seurusteli.

Että te ette sitä ymmärtänyt, ei minua lainkaan kummastuta, sillä

„luonnollinen ihminen ei havaitse mitään siitä, kuin Jumalan

hengen on; että te katkeruudella, surulla ja vastenmielisyydellä

katselitte tyttärenne pyrkimystä, on vallan luonnollista; sillä se

vihollisuus, jonka Jumala alussa pani käärmeen siemenen ja vaimon

siemenen välille, on tietysti aina pysyvä. Viha, katkeruus ja pilkka

on tietysti aina oleva todellisen Kristinuskon osana, ja missä ei

sitä ole, siellä ei ole Kristuskaan. On yleensä sangen huono merkki

ihmisen Kristinuskosta, jos hän viihtyy sovussa ja rauhassa, jos

hän elää hyvässä sovussa ja rauhassa maailman kanssa. Niinkuin meri

heittää maihin kuolleensa, niin on maailmankin aina heitettävä pois ja

sysättävä luotaan ne, jotka ovat sille kuolleet ja elävät Jumalassa.

Todellisten kristittyjen ja "suuren lauman" välillä ei eroavaisuus

ole inhimillinen, katoava, ulkonainen, ei myöskään eroavaisuus

mielipiteissä —; vaan periolennainen, harras, loppumaton, kuin valon

ja pimeyden välillä: Senvuoksi ne eivät koskaan voi olla sovinnossa.

Kristitty todistaa elämällä, teoilla ja sanoilla maailmaa vastaan, että

sen olemus on paha, ja maailma osastaan vihaa ja pilkkaa kristittyä

kuin pahinta kerettiläistä, kuin tukalimpia syöpäläisiä, jotka maasta

pitäisi hävittää. Oi, kyllä käy päinsä elää hyvässä sovussa maailman

kanssa, niin kauvan kuin usko ei ole muuta kuin tyhjä pään ajatus,

niin kauvan kuin eletään tässä puolinaisessa, laimeassa, raukeassa

ja elottomassa kristinuskossa, joka rakentaa sopua sekä Kristuksen

että Belialin kanssa, joka palvelee sekä Jumalaa että Mammonaa, mutta

mitä enemmän asiasta tulee totinen tosi, mitä enemmän henki ja

elämä täyttävät ihmisen, sitä enemmän maailma asettuu häntä

vastaan ja julistaa sen — vanhan tapansa mukaan — haaveilemiseksi,

lahkolaisuudeksi, pietismiksi. Ja se, joka ei tahdo tätä kärsiä: älköön

tarttuko auran kurkeen; se, joka ei tahdo tulla kristityksi ja olla

kristitty sielultaan ja sydämeltään, kokonaan ja jakamatonna, eläköön

paljoa mieluummin ilman mitään jumalisuuden varjoakaan, maailman

kaltaisena, niinkuin hän sisimmältä olemukseltaan onkin. "Ken tahtoo

olla maailman ystävä, hänestä tulee Jumalan vihollinen". Oi ei,

kristityksi ei tule, ellei kuole maailmalta, eikä saata kummastuttaa,

jos maailma silloin katsoo sellaista samalla vastenmielisyydellä ja

inholla, kuin elossa oleva katsoo ruumista. Salaista elämää Kristuksen

kanssa Jumalassa, pyhää, sisällistä, selittämätöntä elämää ei voida

elää, ellei olla siten kuollut; mutta tätä elämää ei maailma voi

ymmärtää. — Ihmiset voivat kyllä peittää, puolustaa ja kaunistella

pahuutta, mutta tehdä totista totta autuutensa asiasta, todella

enemmän kunnioittaa Jumalaa kuin maailmaa, hengessä ja totuudessa

palvella häntä, se on heistä vastenmielistä eivätkä he voi sitä

kärsiä. Jos mikä hyvänsä heitä siitä muistuttaa, se loukkaa heitä

heti, niinkuin "teidän sielunne pimittyi, ja te suutuitte" tyttärenne

aivan viattomasta, syvimmän rakkauden, säälin ja hellyyden tuottamasta

kysymyksestä: "oletteko koskaan ajatellut Jumalaa?" ja epäilemättä

heti tuomitsitte hänet kadotetuksi ja vietellyksi, tuon vihattavan

lahkon saastuttamaksi, "noiden jumalattomien, hiljaisten, kauheiden

olentojen", "noiden mustien haamujen, joilla on väritön iho ja puoleksi

sammuneet silmät".

Ja tämä johtaa minut toiseen vihattavaan salaviittaukseen, joka

näyttää erityisesti voivan pelottaa ihmisiä lainkaan huolehtimasta ja

ajattelemasta autuuttaan. Te näytte pitävän varmana, että henkisen

elämän kehittämisestä on muka seurauksena ihmisen ruumiillinen

häviö, että sielun pelastumisesta herännyt huoli tuottaa ihmisen

ruumiillisen perikadon, hänen elämänsä, terveytensä ja mielensä

rauhan kadottamisen; että vakavampi Kristinusko on ainoastaan

valitusta, surua, alakuloisuutta ja kivuloisuutta. Ettekö ole koskaan

lukenut, että Jumalan valtakunta on "vanhurskautta, rauhaa ja riemua

Pyhässä Hengessä", eikä surua, huolehtimista ja rauhattomuutta?

että vanhurskasten asunnoissa lauletaan riemuiten voitosta? että

ei kukaan ole heidän riemuaan heiltä riistävä? Mutta ettekö ole

myöskään lukenut, että "suurella murheella täytyy Jumalan valtakuntaan

sisälle tulla?" että se _suru_, joka on Jumalan mielen mukainen,

tuottaa autuuteen parannuksen, jota ei kadu? — Nautinto ja huvitus

on ihmisten tunnussana; innokkaasti koettaa kukin karttaa kaikkea

tuskaa ja pelkää kuin kuolemaa kaikkea, mikä saattaisi häntä häiritä

hauskassa, syntisessä olossaan. Oi niitä ylpeitä, kataloita olentoja

iloisuuksineen ja tuoreuksineen! heille julistaa Kristus itse: "voi

teitä, jotka nyt hymyilette; sillä te tulette itkemään ja suremaan".

Voitteko edes luulla, että ihminen, joka näkee ja tuntee kurjuutensa,

jota painaa hänen syntitaakkansa, voi kulkea hymyhuulin ja tanssivin

askelin, voi leikkiä, laskea pilaa ja hauskasti tehdä syntejä teidän

kanssanne? Mutta se, joka säikähtäen väistyy tätä tuskaa, ei myöskään

koskaan saa tuta riemua Jumalassa; se joka alituisesti tahtoo ehkäistä

sitä surua, "joka on Jumalan mielen mukainen", ei myöskään koskaan tule

käännetyksi, parannetuksi, ei koskaan todelliseksi kristityksi. Eikö

teistä ole luonnollista, että se tuska, joka ihmiselämässä on syvin

ja kaikkien muiden lähde, synnin tuska, ei voi olla leikin kaltainen?

Mutta juuri tätä tuskaa välttävät ihmiset suurimmalla varovaisuudella,

vaikka se enemmän kuin kaikki muut tuskat heitä lähentelee; tuska,

josta oikeastaan ei ketään heistä voida armahtaa. Kuinka usein se

tahtookaan hiljaisina hetkinä nousta heidän sydämessään — mutta he

painavat sen alas, ennenkuin se saa valtaa heidän ylitsensä. Kuinka

usein se tempaakaan heidät kesken heidän iloaan, suruttomuuttaan ja

huvejaan — mutta he pakenevat sitä. Oi, jos he sillä tavalla tahtovat

päästä siitä, niin tietäkööt he, että se vain tuokioksi heittää heidät

sitä suuremmalla voimalla palatakseen. Synnin tuska on tuskaa, joka

välttämättömästi on kerran koettava, jota kaikkien on tunnettava,

olkoonpa se sitten siellä tahi täällä, ajassa tai ijankaikkisuudessa.

Niinpä niin, kyllä ihminen saattaa ehkäistä tätä surua, kun Jumala sen

kautta tahtoo saattaa häntä parannukseen, mutta hän ei saata estää,

että siitä kerran hänen ikuiseksi kauhukseen tulee todellinen ja

muuttumaton; kyllä hän voi estää Jumalaa asettamasta hänen syntejänsä

hänen omantuntonsa silmäin eteen, että hän näkisi, katuisi ja saisi

ne poispyyhityiksi Kristuksen verellä, mutta ei hän voi estää Jumalaa

asettamasta niitä hänen eteensä hänen turmiokseen ja ikuiseksi

kadotuksekseen. Jumalan sana ei tässä asiassa vähintäkään jätä meitä

epätietoisuuteen. — Kuitenkin on kummallista, että useimpien ihmisten

puuhan ja homman tarkoituksena aina on löytää huveja ja iloa, syöstä

toisesta huvituksesta toiseen. No niin, onko heillä siis niin hauska?

Oi ei, levottomia ja rauhattomia he enimmäkseen ovat, ja sangen

harvoin heitetään heille kuin syöttinä haihtuva huvi, jonka jälkeen

sama etsiminen ja rauhattomuus alkaa uudestaan; heillä ei itsellänsä

ole rauhaa, eivätkä he voi jättää muita rauhaan. Oi, tahtoisimmeko.

vaihtaa heidän kanssansa? Ei, ei! keskellä kaikkien kärsimysten,

keskellä taisteluiden ja kyyneleiden on meillä Jumalassa ilo, jota

he eivät voi kuvitella, saamme tuntea rauhaa, "joka käy yli kaiken

ymmärryksen", on meillä autuuden toivo "kypäränä", ja tiedämme kyllä,

että "meidän surumme, joka kuitenkin on ajallinen ja kevyt, synnyttää

meissä ikuisen ja ylen määrin tähdellisen ihanuuden".

Mutta minä puhun todellisesta Kristinuskosta; ehkä te hymyilette

sille, koska te olette itsessänne vakaannuttanut sen ajatuksen, että

kaikki teidän tyttäressänne oli ollut vaan eksymystä, lahkolaisuutta,

tai miksi te sitä tahdotte nimittää. Kysymys on siis siitä, mitä on

pidettävä lahkolaisuutena? Epäilemättä sitä, mikä sotii Raamatun

sanaa ja meidän kirkkomme tunnustusta vastaan. Jos tahtoisitte itse

tutkia asiaa, niin tulisitte minun kanssani siihen kokemukseen,

että tyttäressänne juuri sillä muutoksella, jota te etupäässä

piditte vääränä ja lahkolaisena, on Raamatussa täydellinen ja varma

perustuksensa, ja sen sanat ansainnevat kai teidänkin silmissänne

enemmän uskottavaisuutta, kuin teidän omat kuvittelunne ja käsitteenne

asiasta. Mutta vaikka jonkin puolen tyttärenne olemuksessa ja

puheessa täytyikin tuntua teistä liioittelulta, haaveilemiselta

ja selittämättömältä, niin piti sen vähemmin hämmästyttää teitä,

kun te toiselta puolen otatte huomioon, kuinka hellä ja liikuttava

teidän keskinäinen suhteenne oli, ja kun toiselta puolen teidän

omat lausuntonnekin monasti kuvastavat enemmän kuohuvaa mielen

tilaa kuin malttia ja tyyntä mietiskelemistä. Kukapa ei huomaisi,

että harkittu perustelu vähemmän kuin aikaisempi ennakkoluulo sai

teidät niin väärin tuomitsemaan tytärtänne ja heitti teidät oman

mielikuvituksenne suruihin? Huuto käy idästä länteen, ja se huuto oli

tunkeutunut teidänkin korviinne. Lahkolaisuuden ja eksymyksen henki on

irroillaan ja levittää ruttoaan, minne vain tulee — niin huudetaan,

ja kaikki kauhistuvat ja vapisevat ja rakentavat suoja-aitaa, minkä

suinkin voivat, itselleen ja omaisilleen. Mutta se ei auta: "tuuli

käy kussa hän tahtoo"; ja heidänkin joukostaan voi löytyä joku, joka

ei paaduta itseään kuulemasta kehoittavaa ääntä, Jumalan herättävää

ääntä hänen sisimmässään. Hän tunsi kauvan kaihoa, jota hän itse

ei ymmärtänyt; ehkä hän sattumalta tapaa jonkun, joka on kokenut

samaa, mutta on löytänyt rauhan, löytänyt sen kalliin helmen, ja on

Jumalan vahvalla perustuksella; totuuden, lohdutuksen ja rauhan sanat

voittavat jalansijaa kaihoavan sydämessä, ja hän iloitsee siitä, että

hänellekin on koittanut valkeus. Niin herää hän uuteen elämään, tulee

uudeksi ihmiseksi ja lausuu lähimmälle ystävälleen toisellaisia sanoja

kuin koskaan ennen — ja heti hän on saastutettu, kadotettu, pois

sysätty ja häntä surraan kuin kuollutta! Ettekö tästä tunne itseänne,

ystäväni, tai eikö monen täydy tuntea itseään tästä, monen, joka,

tuntematta asian sisällistä laatua, muutamista heille vastenmielisistä

ilmauksista, tai kenties jostain tilapäisestä erehdyksestä tuomitsee

koko jumalallisen asian hyljättäväksi ja vahingolliseksi, eikä

tässä varmassa vakaumuksessa emmi turvautua mitä mustimpiin ja

luonnottomimpiin valheisiinkin tehdäkseen asian vielä vihattavammaksi!

Myöskin näytte te toden teolla pysyvän siinä mielipiteessä, että

teidän tyttärenne kuihtuminen ja kuolema oli välttämätön seuraus hänen

hengellisistä suruistaan — mielipide, jonka olen kuullut sanottavan

myöskin muista, mutta jota en ole voinut hymyilemättä kuunnella. Vaikka

olisi sattunutkin, että joku ihminen heti käännyttyään olisi kuollut —

ja miksi ei sitä olisi voinut sattua silloin, samoin kuin muulloinkin?

— niin tahdotaan erittäin mieluusti pitää aivan varmana sitä, että

"surulliset ajatukset ovat hänet tappaneet", niin joudutaan siihen ja

pidetään varmana, että hengelliset surut ovat syynä hänen kuolemaansa,

mutta ei ajatella, että mahdollisesti olisi päinvastoin, että juuri

hänen pikainen kuolemansa olisi voinut myöskin olla syynä heränneeseen

huoleen, ja että Jumala sitä enemmän ja voimakkaammin olisi koettanut

herättää häntä, koska hän näki, että hänellä ei ollut pitkää aikaa

jäljellä. — Mutta mitä? vaikka minä kirjoittaisinkin kaikki ja

niin paljon kuin tahtoisin, niin tiedän kyllä, että minun sanani

eivät teissä voi mitään vaikuttaa, eivät voi teitä saada luopumaan

ajatuksestanne ja vakaumuksestanne muuten, kuin että säde Jumalan

taivaallisesta valosta tunkee sieluunne ja avaa sen totuudelle. Näitä

asioita ei voida niinkuin esimerkiksi muutamia filosofisia totuuksia

ottaa, hyväksyä ja hyljätä; valon täytyy tulla Jumalasta, ja ainoastaan

nöyrä ja totuudelle avoin mieli voi käsittää ja vastaanottaa sen. —

Kohta on kuitenkin tämä lyhyt, katoava elämä lopussa, ja silloin

kai me saamme kaikki nähdä, kuka on paremman osan valinnut, sekö,

joka ainoastaan on elänyt ja leikkinyt maan kuihtuvilla kukilla, vai

se, joka on etsinyt ikuista, katoamatonta aarretta tuolla ylhäällä.

Nostakaa siis tekin vanhaa päätänne ylöspäin, ystäväni; älköön teidän

katseenne olko kiinnitetty pimeään hautaan: teidän tyttärenne ei lepää

siellä, vaan hän lepää tuolla ylhäällä, Jumalan luona, ja löytäkää

hänet sieltä!