Oi, kuin suloinen
Ääni on, mi luota Jumalan
Evankeljumin tuo sanoman,
Joka saarnaa hyvää, lohduttaa
Rintaa herännyttä, pelkoisaa,
Kertoo ihanuutta Kristuksen,
Uskon elämää ja autuuden;
Oi, kuin suloinen!
Oi, kuin autuas
Sielu on, mi luota Jumalan
Evankeljumin saa sanoman,
Ja sen rauhanaan ja lohtunaan
Rintaan sulkee riemuss', surussaan,
Näkee ihanuutta Kristuksen,
Voittaa uskon, löytää autuuden!
Oi, kuin autuas!
Oi tokkohan?
Sin' yönä, kun Juudas petti
Mun Öljyvuorella kerta,
Rukoellen itkin mä verta
Sen yön pelastaakseni sua.
Oi tokkohan konsaan, konsaan
Sä lainkaan muistelet mua?
Kun orjantappurakruunuin
Mua piinaten ruoskittihin,
Ja parjaten pilkattihin,
Niin aattelin yksin sua.
Oi tokkohan konsaan, konsaan
Sä lainkaan muistelet mua?
Jumalan sekä ihmisten eessä,
Olin hyljätty kaikilta puolin,
Mä ristini kannoin, kuolin,
Sen tein pelastaakseni sua.
Oi tokkohan konsaan, konsaan
Sä lainkaan muistelet mua?
Ja kuollessa pyysin mä Isää,
Ett' anteeks sulle hän antais
Ja taivaaseensa sun kantais,
Hän ettei hylkisi sua.
Oi tokkohan konsaan, konsaan
Sä lainkaan muistelet mua?
Kas taivaan ja maan löi kauhu
Mun tuskani tuntiessa,
Kun heitin mä kurjuudessa
Elämäin pelastaakseni sua.
Oi tokkohan konsaan, konsaan
Sä lainkaan muistelet mua?
Mua miksi sä pelkäät, kartat?
Vihamiehesi miks olenkaan mä?
Min toimitin päällä maan mä,
Tein lemmestä kohtaan sua.
Oi tokkohan konsaan, konsaan
Sä lainkaan muistelet mua?
Sinun eestäsi kärsin ja kuolin,
Veli-raukkani, maailmassa;
Isän rinnalla taivahassa
Puhun nyt pelastaakseni sua.
Oi tokkohan konsaan, konsaan
Sä lainkaan muistelet mua?
Sinut, tuhlaripoika, mä soisin
Myös taivaaseen ilomiellä;
Sijan sulle mä laatisin siellä,
Siell' aina mä aattelen sua.
Oi tokkohan konsaan, konsaan
Sä lainkaan muistelet mua?
Hyvästi.
Maire, syntinen haave mun sieluni, hyvästi!
Kaunis kahle, mi teit minut orjaksi, hyvästi!
Unta lemmestä, rauhasta näin minä vaan ainiaan!
Rintaa etsin mä, jolla mä levätä saan ainiaan.
Maire haave, mä näin sua liiaksi, hyvästi!
Kaunis kahle, mi ryöstit mun eloni, hyvästi!
Oi, kuin kutsuvi lempeenä rakkaus maan ainiaan!
Vaan sen heelmä on syntiä, taistoa vaan ainiaan.
Synninsaastassa leikkivät tunteeni, hyvästi!
Yksi rakkaus vaan pyhä löytyvi; hyvästi!
Kurja sieluni, tahdotko uinua vaan ainiaan?
Ollos, koska sä tahdot, orjana maan ainiaan.
Mut ikilempeä etsivi sieluni; hyvästi!
Sen jos löydän, en jää minä orjaksi; hyvästi!
Rakkaus, rauha on Herramme rinnalla vaan ainiaan!
Oi, ett' onnessa siellä mä levätä saan ainiaan!
Uudenvuodenlaulu.
Vaikka aika rientää kurjan maan,
Kristus sentään elää ainiaan;
Pelkäiskö, jos hän on meidän vaan
Aikain vaihettelussa.
Sydän, jos vaan sulla Kristus on,
Elon aamutähti tahraton,
Sulla kyllin, sulla kaikki on
Aikain vaihettelussa.
Tulkoon pimeys ja maailma,
Tulkoon kuolema ja saatana;
Oi, meill' on tuo sankar' mahtava
Aikain vaihettelussa.
Ylös Herraamme siis seuraamaan!
Hänen kauttaan voittoon riemuisaan!
Ristin mies ei lepää konsanaan
Aikain vaihettelussa.
Herran tuomiot käy yli maan,
Niitä ihmisraukat katsoo vaan,
Mut ei ymmärrä he hiukkaakaan
Aikain vaihettelusta.
Kristus tulen tahtoo syttyvän,
Tulta lähetettiin tuomaan hän,
Jot' ei tunne sokeus elämän
Aikain vaihettelussa.
Mut hän tuntee heikon laumansa,
Sitä suojaa ikivoimalla;
Jospa vois _se_ hänet tuntea
Aikain vaihettelussa!
Luontokappalten huokaus.
Kuin kauan vielä helmahan yön
niin turhaan tuskamme soi
Miss' ei sydän lempivä ainoakaan
sen huutoa kuulla voi?
Ja milloin kaamean vankilan tään
ovet murtavi armon työ,
Valo voittavi, pelkomme haipuu pois
ja vapauden hetki lyö?
Kons' särkevä on kirouksemme
Käsi Herramme?
Mut huokaustamme ja tuskaamme
ei ymmärrä ihminen,
Hän varmana synnin kahleissa
maan orja on saastaisen.
Hän kuule tuskan huutoa ei,
joka kaikuvi kautta maan,
Näe kyyneltä ei, joka hält' anelee
vapahdusta ja rauhaa vaan.
Hymysuin hän on lempinyt syntiä vain
Ja lempivi ain'.
Oli ihmisen synti surmamme,
se myrkkyä katkeraa
Koko luontohon toi, katovaisuuden
on öinen hauta nyt maa.
Elämään sekä riemuun Herramme
hyvän, kauniin luontonsa loi,
Viatonna silloin autuuttaan
myös meidän kielemme soi.
Kuva Jumalan silloin puhtoinen
Oli ihminen!
Ken entisen rauhamme meille suo,
sulo-aamumme rauhan sen,
Jumalalta kun lämpöä saimme me
hänen rintaansa nojaten;
Kun ylhäältä valonsa meillekin
hänen ikuinen loistonsa loi,
Ja taivaissa laulelo enkelien
Ja aamutähtien soi?
Ken jälleen tuo ajat aamumme
Ja rauhamme?
Oi sovitus, armo ja pelastus,
sana kestävä ainiaan,
Soi helkkyen, Jumalan rauhaa tuo
hänen maahansa huokaavaan!
Soi armoa ihmisen sielullen,
siit' ehkä se herääpi,
Ja syntiäns' itkien haudastaan
taas voittaen nousevi;
Hyvin kääntyvi kaikki, ja Eedenin maa
Taas aukeaa.
Kuin kauan vieläkin helmahan yön
niin turhaan tuskamme soi,
Miss' ei sydän lempivä ainoakaan
sen huutoa kuulla voi?
Ja koskahan tullen mahtavana
Jumalamme ja Poikansa saa
Ja synnin tuskat ja puuttehet
maast' uudesta kartoittaa?
Pyhä päivä, sä toivomme aurinko,
Oi tullos jo!
Lähetyslaulu.
(Kun. Daavidin 117 psalmi.)
Halleeluja, halleeluja!
Kaikk' kansa maan käy laulamaan!
Oi, Jumalaa nyt veisatkaa,
Hän sanassaan
Käy voittain yli meren, maan.
Hän pakanaan luo valoaan
Ja armonkin suo kallihin!
Jo kuolon yö siell' loppuun lyö,
Ja uskoen
Uudesti syntyy ihminen.
Yö pakenee ja vaikenee
Suur' päivä se, kun Herramme
Jo tunnetaan ain' ääriin maan,
Ja kirkkaana
On totuutensa loistava.
Halleeluja, halleeluja!
Ja laupeuden hän ikuisen
Suo lemmessään, ken käskyjään
On seuraava,
Ol' liki taikka kaukana.
Iltarukous.
Kun maan ja mantereen
Yö mustaan vaippaan luopi,
Mä katson Jeesukseen,
Mi elon valon suopi,
Sun luonas, rakkahin,
On päivä kirkkahin.
Sua kiitän riemuiten,
Kun luoksesi saan tulla
Ja kasvos jällehen
On riemu nähdä mulla;
Sä mulle hyvä oot,
Oi Herra Zeebaoot!
Lie paljon turhuutta,
Mit' tänäpänä toimin,
Sua, Herra, palvella
Ois tullut kaikin voimin,
Sä tunnet, tiedät sen,
Mä myös sen tietänen.
Oi Jeesus, anteeksi
Mä anon sydämestä,
Suo kalliin veresi
Pois syntivelkain pestä;
En ennen päästä sua,
Kuin Herra siunaat mua.
Siis vaivun levollen
Sun turvahasi yöhön,
Ja kanssas heräten
Mä nousen, riennän työhön;
Yöt päivät olet sä
Mua yhtä lähellä.
Suo, että unta en
Mä näe maallisista,
Vaan ole minullen
Sä ainut aartehista,
Suo, että uneksun
Vain Jeesuksesta mun.
Mä nukun — valvomaan
Sä tahdot luoksein jäädä!
Mua kurjaa konsanaan
Sä helmastas et häädä,
Vaikk' oonkin synti vaan.
Ja tuhka, multa maan.
Oi Poika Jumalan,
Kun suljen silmät illoin,
Niin valon korkean
Luot sieluhuni silloin;
Oi aarre arvokas,
Hyv' yötä, Messias!
Epiloogi ystävilleni.
Oi, halveksien eroa
Ei runoilija lyyrystään,
Sen luopuin suloriemuista
Ja rientäin laulukeväästään
Vait loistovaltaa vailla
Pois varjoin kanssa lepäämään.
Jos voi, jos tahtoo tehdä sen,
Hän laulun mait’ ei tuntenut,
Eik' kuvaa puhtaan kauneuden
Hän konsaan ole ihaillut.
Jos lyyrynsä on vaiti,
Ei mitään siinä hukkunut.
Ei konsaan rikost' olla voi,
Kun runo kaunis, tos' on vaan!
Ja lahjaa, jonka Luoja soi,
Hän käyttäköhön omanaan;
Hän saa ja hänen täytyy
Vapaasti laulaa tunteitaan.
Mut yhden paljon suuremman
Kuin runo, tiedän päällä maan,
Se suur' on totuus Jumalan,
Mi kulkee pyhää kulkuaan
Ja tempaa ihmissielut
Ja päästää heidät kuolostaan.
Maan päällä sen, mi kauneint' on
Ja rinnat voittaa sulollaan,
Luo runoilija muotohon;
Mut totuus tää jos häll' on vaan,
On hänen aatteens', sanans'
Sen luomat, suomat kauttaaltaan.
Ja jos se pohjaa myötenkin
Saa tunkeuda sydämeen,
Ei silloin aikaa haaveihin,
Todellisuus jää yksikseen,
Ja tappio on hälle,
Min ennen luuli voitokseen.
Jos vihdoin hän saa elämän,
Mi kuolossa ei kuolekkaan,
Ja jos kaikk' koittaa laulaa hän,
Mi liikkuu suurta sielussaan,
Hän vaipuu rukoukseen,
Mut sanoja ei löydä vaan.
Ei runo puhdas siihen, maan
Ei käy se muotoon, määrähän!
Viel' sanoiss' soinut konsanaan
Ei laulu uuden elämän.
Mut Herran ystävänä
Sen taivaass' saapi laulaa hän.