Kuin synkkä koto kuoleman on tää!
Mun taivaani on ijäks suljettuna.
Sen kultahohdett' en mä enää nää,
On riemu mailman multa murjottuna.
Mut niinkuin varjo kulkee kenttää pitkin,
Niin rauhatonna vaellan ma vain,
Vain varjo olen aikain parempain.
Ja ihmislapset pitkään katsahtaa,
Mikähän tuokin lienee, miettii kansa.
Ei kukaan ymmärtää voi kulkijaa,
Ei kukaan selittää voi murhettansa.
Hän heidän pikkurauhaa häiritseepi,
Hän riemuhuudot räikeet pelottaa;
Se, kautta Herran, onhan surkeaa!
Oi, miks on koskaan rintan' paisunut,
Sen miksi suuret aavistukset täytti?
Miks riemuin laulun äänt' oon kuunnellut?
Miks siitä valonsäde mulle näytti
Valaisten syömen syvät, mailman piirin
Ja rintani sai ilmitulehen,
Mut hetken vain, oi hetken lyhyen?
Tuo säde tunki sielun syvyyteen,
Se entisaikaan oli elämäni;
Kuin kirkkaan kevätnurmen kukkineen
Näin elon valoisana edessäni.
Mut päivä laski, yö on noussut musta,
Ja tallattu on mailma syömeni,
Kuin tyhjä, hävitetty temppeli.
Jos joskus kuva kultaloistossaan
Kuin ennen sielun ohi liihoittelee,
Niin virvatulta on se vieraan maan,
Vajonnut enkeli, mi vaikertelee.
Kun kaihoin itkeä sen kanssa tahdon,
Niin sekin luotain liitää huoaten,
Ja synkkyyteen ma sorrun jällehen.
Oi kolkko köyhyys sielun palaneen,
Miss' entisriemuin kylmät ruumiit makaa!
Oi perintöni, saatu aikaiseen,
Sun häijyt henget lahjanaanko jakaa,
Vai ootko taivaan rangaistus sa mulle,
Ansaittu, vaikk' en tunne syytä sen,
Mut pantu kantaakseni kärsien?
Haa, kärsivällisyys! En hiukkaakaan
Omista lahjaa, jota kaikki kiittää.
En elää tahdo horroksissa vaan,
Ei kärsimys voi lohdukseni riittää;
En tahdo, että keväästäin, mi loisti,
Tää musta muisto nyt vain jäljell' on
Ja rinnan rauhattomuus rajaton.
Mut — vielä toivo mua viekoittaa,
Tuo pettävä, mi loistaa, katoaapi.
Kuin ukkossalama, mi leimahtaa,
Niin joskus miehen kuva pilkoittaapi,
Jonk' karvaan tuskan salaliekit polttaa,
Hän kunnes vapauden ja rauhan saa
Ja sieluns' aarteet riemuin paljastaa.