XXII.

Ison moskean neliskulma, sama paikka, jossa Jabaster ja Abidan

olivat välipuheen johdosta yhtyneet, oli määrätty Alroy'n valetutkintoa

varten. Pääkaupungin uuteliaita asukkaita oli tuhansittain päivän

valjetessa lähtenyt sinne. Neliskulman keskellä oli suuri ala

aidattu karmosiinipunaisella köydellä, ja Karamanialaisten

sotamiehet vartioivat sitä; tämän ympärille kasvavat väkijoukot

sulloivat ikäänkuin valtameren toisiansa ajavat aallot, mutta

milloin hyvänsä vuoksi liian rajusti virtaili esiin, nuot julmat

Karamanialaiset taannuttivat hillitöntä elementtiä sillä, että nostivat

sotatapparoitansa ja raa'asti rusentelivat lähimmäisten uhriensa

päälakea taikka huimivat heidän hartioitansa. Sitä myöten kuin aamu

kului, ympäröivien rakennusten katot, jotka olivat suojatut

varjostimilla, täyttyivät katselioista. Koko Bagdad oli liikkeellä.

Alroy'n häistä asti ei ollut koskaan ollut niin hauskaa aamua kuin

hänen seivästyksensä päivänä.

Aitauksen toiseen päähän oli komea valta-istuin rakennettu.

Keskivaiheilla, mutta likempänä valta-istuinta, seisoi komppania

eunukkeja, hirveät katsella, jotka, puettuina valkoisiin ja

varustettuina erinkaltaisilla kidutuskoneilla, ympäröivät noita isoja

seipäitä, pitkiä, ohuita ja teräviä, jotka olivat aiotut lopulliseen

juhlamenoon.

Sotatorvien räikkinä, symbalein helinä ja tamburinein kauhea jyminä

ilmoittivat Alp Arslanin lähtöä seraljista. Pääsötie aidattuun paikkaan

oli jätetty auki väkijoukon keskeltä. Kuninkaallisen juhlasaaton

eroitti helposti kansasta, kun näki kunniatöyhtöjen väikkyvän ja

lainehtivan sarjan, ja hohtavat ja liehuvat liput, joihin Allah'n ja

Profeetan nimi oli kirjoitettu. Yht'äkkiä, kesken soiton kohinaa ja

katseliain huutoja, joista useat katoilla lankesivat polvillensa, Alp

Arslan nousi valta-istuimelle, jonka ympärille hänen etevimmät

päällikkönsä ja yksi mollain lähetyskunta ja imamit ja kadit ja muut

kaupungin päähenkilöt asettuivat.

Karamanian kuningas oli hyvin pitkä varreltansa ja jokseenkin laiha

muodoltaan. Hän oli valkeaverinen taikka oikeammin punaisenvoipa

iholtaan, hänellä oli ruskea parta, siniset silmät ja litteä nenä.

Samalla silmänräpäyksellä kuin hän istuutui, torvi kaikkui kaukaa

vastapäiseltä taholta, ja pian koko yleisö oivalsi, että korkea vanki

oli ilmestymällänsä.

Joukko Karamanialaisia vartiakuntalaisia astui ensin ympyrän sisään ja

levisi pitkin köyttä selin katselioita päin. Näitten perästä tuli

viisikymmentä etevintä hebrealaista vankia, joitten kädet olivat taakse

sidotut, mutta nähtävästi enemmän muodon kuin varmuuden vuoksi. Nyt

nähtiin vähäiset katetut vaunut, joita muulit vetivät ja osa

vartiakunnasta ympäröi ja joista talutettiin esiin, jalat irroitettuina

kahleista, mutta kädet vielä raskaissa raudoissa, David Alroy!

Osan-oton ja kummastuksen ja pelon ja voitonriemun sekainen hyminä

nousi ihmisjoukosta. Jokaista sykähti vasten tahtoakin. Lukuisa kansa

liikkui edestakaisin kiihdyksissänsä. Vaatteet tahrattuina ja

rikkeiminä, pää paljaana ja nuot pitkät kiharat otsalta vedettyinä,

vaaleana ja laihtuneena, mutta yhä sortumatonna, Bagdadin entinen

valloittaja ja kalifi loi ympärillensä tyvenen ja hallitsiankaltaisen

katseen noihin, jotka niin nykyisin olivat olleet hänen orjansa.

Torvet kaikkuivat jälleen, vaadittiin järjestystä, ja kuuluttaja

julisti, että hänen korkeutensa Alp Arslan, Karamanian mahtava

hallitsia, heidän herransa, suojeliansa ja kuninkaansa, joka oli

kostanut Allah'n ja Profeetan puolesta kaikille kapinoitsioille ja

pahankurisille Juutalaisille ja uskottomille, aikoi puhua. Syvä ja

yleinen äänettömyys syntyi, ja silloin kuului ääni, luja kuin kotkan

huuto myrskyssä.

"David Alroy!" voittaja lausui, "sinua ei ole tänä päivänä tuotu tänne

tutkintoa eikä tuomiota varten. Vangittuna, kun ryhdyit aseisin oikeata

hallitsiaasi vastaan, sinä tiedät, niinkuin muutkin kapinoitsiat,

odottaa tuomiotasi. Semmoinen rikos yksistänsä vaatii ankarinta

rangaistusta. Sitä siis sinä ansaitset, joka olet syypää tuhansiin

ilkitöihin, joka olet pilkannut Allah'ta ja Profeettaa, ja

noitakeinojen harjoittamisella ja pahojen voimien avulla rikkonut

valtakuntien rauhan, aikaan saattanut rajatonta verenvuodatusta,

loukannut kaikkia lakeja, uskontoa ja säädyllisyyttä, erhetyttänyt

houkuteltujen seuralaistesi mieltä, ja erittäin suoran liiton kautta

Ebliin kanssa ja kauheain loihtusanojen ja jumalattomien taikausten

käyttämisellä kietonut mainion prinsessan tunteet, joka ennen oli

kuuluisa hyvistä avuistaan ja itse Profeetan jälkeläinen."

"Katso noita palmupuun seipäitä, terävämmät kuin mikään keihäs!

Kaikkein hirmuisin rangaistus, jonka inhimillinen nero on keksinyt

pahantekiöitä varten, odottaa sinua. Mutta sinun rikoksesi saattavat

kaiken inhimillisen koston häpeään. Pyydä tyydyttävää palkintoa noilta

manalan hengiltä, joitten kamalalla avulla sinä olet matkaan saanut

tämmöiset vauriot. Sinun rangaistuksesi on julkinen, että kaikki

ihmiset tietäisivät, ettei rikollinen koskaan välty ja että, jos

sinun sydämesi tuntee ensinkään omantunnon soimauksia sinun lukuisien

uhriesi suhteen, sinä tänä päivänä, suoraan tunnustain, millä

vastustamattomilla keinoilla viekoittelit heitä, pelastaisit uhrisi

siitä tuskallisesta ja häpeällisestä kuolemasta, joka nyt sinun tähtesi

uhkaa heitä. Huomatkaa, oi kokoontunut kansa, Allah'n varahallitsian

ääretöntä laupeutta! Hän sallii viheliäisen miehen tunnustaa

jumalattomuutensa ja tunnustuksellansa pelastaa onnettomat uhrinsa.

Minä olen lausunut sen. Kunnia olkoon Allah'n!"

Ja kansa huusi: "hän on lausunut sen, hän on lausunut sen! kunnia

olkoon Allah'n! Hän on suuri, hän on suuri! ja Mahomet on hänen

profeettansa!"

"Onko minun sallittu puhua?" Alroy kysyi, kun hälinä oli asettunut.

Hänen äänensä sävelet synnyttivät yleistä äänettömyyttä.

Alp Arslan nyykäytti päätänsä suostumuksensa osoitteeksi.

"Karamanian kuningas! Minä seison tässä syytettynä monesta rikoksesta.

Nyt kuulkaat minun vastaukseni. On sanottu, että minä olen kapinoitsia.

Minä väitän, että minä olen ruhtinas, niinkuin sinäkin olet, pyhää ja

paljoa vanhempaakin sukuperää. Minä en tunnusta kuuliaisuutta kuin

Jumalalleni, ja jos olen rikkonut sen, minä nyt opin, että Alp Arslan

on kostaja hänen puolestansa. Mitä sinun jumalaasi ja profeettaasi

tulee, minä en tunne heitä, vaikka he myöntävät minun Jumalani

kaikkivallan. Se tiedetään hyvin, että jokaisessa yhteiskunnassa minun

kansani pysyi erinänsä muista kansakunnista ja on aina pysyvä mistään

kärsimisestä huolimatta. Tämä olkoon sanottu pilkkaamisen suhteen;

minulla on semmoinen usko muinaisilta ajoilta, jota sinunkin

kansasi pyhät kirjoitukset yhä kunnioittavat. Mitä harjoittamiini

noitakeinoihin koskee, niinkuin myöskin siihen yhteyteen manalan

henkien kanssa, jossa minun sanotaan olleen, tiedä kuningas, minä

nostin uskoni lipun oman Jumalani, koko maailman suuren Luojan suorasta

käskystä. Miksi siis noitakeinoja tarvittiin? Miksi juonia vähäväkisiä

vihollisia vastaan, kun hänen kaikkivaltansa tuki minua? Hänen

innostuksensa oli minun tenhovoimani. Tarvitseeko minun osoittaa,

miksi, kun tämmöinen apu oli tarjona, minun kansani kokoontui

ympärilleni? Semmoinen aika on tuleva, jolloin meidän vanhasta

siemenestämme parempi johdattaja sikiää, jota et sinäkään, herrani,

kykene kukistamaan."

"Mitä onnettomaan prinsessaan tulee, josta ei minun mielestäni

puhuttu juuri arvostelevalla tavalla, hän on minun puolisoni, minun

vapaa-ehtoinen puolisoni, vaikka teidän seipäänne ennen pitkää tehnevät

hänet leskeksi. Minä en seiso tässä naisten taipumuksia selittääkseni.

Uskokaat minua, herra, hän antoi kauneutensa minun innokkaalle

syleilylleni ilman mitään muuta suostuketta, kuin semmoista, joka

sopii soturille ja kuninkaalle. Se näyttänee oudolta sinusta sinun

valta-istuimellasi, että niin kurja olento, kuin minä olen, poimin

Aasian kauniimman kukan. Muista vaan, että onnen vaiheet ovat

kummalliset. Minä en ollut aina, mikä nyt olen. Me olemme yhtyneet

ennen. Oli semmoinen päivä, eipä aivan kaukainenkaan, jolloin sallimus

näytti puoleksi taipuvan kohtalomme vaihettamiseen, jollei muutamia

kavalia konnia olisi ollut, jotka minä näen täällä. Jos minä olisin

voittanut, minä luulen, että olisin osoittanut enemmän sääliväisyyttä."

Karamanian kuningas oli mitä kiivaimpia miehiä. Hän oli laittanut

puheensa neuvon-antajiensa mietteitä ja ohjauksia myöten. Nämät olivat

vakuuttaneet hänelle, että se tapa, jota hän noudatti, saattaisi

Alroy'n tunnustamaan kaikki, mitä hän tahtoi, ja erittäinkin

puhdistamaan prinsessa Schirenen mainetta -- tämä oli jo koettanut

uskotella Alp Arslania, ettei kukaan nainen koko maailmassa ollut niin

paljon vääryyttä kärsinyt kuin hän. Karamanian kuningas polki kolmesti

jalkaansa valta-istuimensa lattiaan ja huudahti kovin suuttuneena:

"partani kautta, te olette pettäneet minut! Se koira ei ole tunnustanut

mitään!"

Kaikki neuvon-antajat ja etevimmät päälliköt ja mollat ja imamit ja

kadit ja kaupungin päähenkilöt olivat suuresti hämmästyksissään. He

alkoivat heti tuumailla keskenänsä ja päättivät, ankarasti

väiteltyänsä, että, ennenkuin viimeisiä koetettaisiin, oli paras

näyttää todeksi, mitä vanki ei tahtonut ilmoittaa. Hyvin arvoisa

sheiki, joka oli puettu väljiin, viheriäisiin vaatteisin ja jolla oli

pitkä, valkoinen parta ja turbani, kuin Babelin torni, nousi nyt. Hänen

tunnettu hurskautensa vaati kaikkia äänettömyyteen, sillä välin kuin

hän itse lausui pitkän rukouksen, pyytäen Allah'ta ja Profeettaa

hämmentämään kaikkia häväiseviä Juutalaisia ja uskottomia ja

vuodattamaan totuuden sanoja jumalisten ihmisten suuhun. Ja nyt

kunnian-arvoisa sheiki kutsui esiin kaikki todistajat David Alroy'ta

vastaan. Heti Kisloch, Kurdilainen, joka oli koroitettu Bagdadin

kadiksi, astui esiin, veti sametti-kukkarostansa paperikääryn ja luki

semmoisen todistuksen, jossa arvoisa Kisloch vakuutti, että hän ensin

tutustui vangin, David Alroy'n kanssa joissakin erämaan raunioissa --

muutamain rosvojen pesässä, joita Alroy johdatti; että hän, Kisloch,

oli rehellinen kauppias ja että nämät konnat olivat ryöstäneet hänen

karavaninsa ja hän itse joutunut vankeuteen; että hänen vankeutensa

toisena yönä Alroy oli ilmestynyt hänen eteensä leijonan muodossa ja

kolmantena tuimasilmäisenä härkänä; että hänen oli tapa alinomaa

muuttaa itsensä; että hän usein nosti henkiä; että viimein eräänä

kauheana yönä Eblis itse tuli suurella juhlasaatolla ja antoi Alroy'lle

Salomonin, Davidin pojan valtikan; ja että tämä seuraavana päivänä

kohotti lippunsa ja kohta sen jälkeen kukisti Hassan Subah'n ja tämän

Seldshukit useitten hirmuisten paholaisten silminnähtävällä avulla.

Kalidaan, Indialaisen, Guebriläisen ja Neekerin ja muutamien muitten

saman hengen lapsien todistukset vetivät täysin määrin vertoja Kisloch

Kurdilaisen uhkealle kertomukselle. Hebrealaisen valloittajan

vastustamaton menestys oli kieltämättömällä tavalla selitetty,

Mahomettilaisten aseitten kunnia ja Moslemin uskon puhtaus olivat

asetetut jälleen entiseen loistoonsa ja saastuttamattomaan maineesensa.

Todeksi saatiin, että David Alroy oli Ebliin lapsi, noitamies,

taikakalujen ja myrkkyjen käyttäjä. Kansa kuunteli kauhulla ja

harmilla. He olisivat tunkeneet vartiaväen läpitse ja repineet hänet

kappaleiksi, jolleivät olisi pelänneet Karamanialaisten sotatapparoita.

Niin he lohduttivat mieltänsä sillä, että he ennen pitkää saisivat

nähdä hänen kidutuksensa.

Bagdadin kadi kumarsi Karamanian kuningasta ja kuiskasi soveliaan

matkan päästä jotakin kuninkaalliseen korvaan. Torvet kaikkuivat,

kuuluttajat vaativat äänettömyyttä ja kuninkaan huulet liikkuivat taas.

"Kuule, oi kansa, ja ole viisas. Pääkadi aikoo nyt lukea kuninkaallisen

prinsessan Schirenen, noiturin etevimmän uhrin todistuksen."

Ja todistus luettiin, joka vakuutti, että David Alroy omisti ja kantoi

lähinnä sydäntänsä erästä talismania, jonka Eblis oli antanut hänelle

ja jonka voima oli niin suuri, että, jos sitä kerta painettiin naisen

rintaa vastaan, tämä ei enää voinut hallita tahtoansa. Tämmöinen kova

onni oli kohdannut oikeauskoisten hallitsian tytärtä.

"Onko siinä niin kirjoitettu?" vanki kysyi.

"On", kadi vastasi, "ja sen alla on vielä prinsessan kuninkaallinen

allekirjoitus."

"Se on väärennetty."

Karamanian kuningas kavahti valta-istuimeltansa ja oli vihoissansa

astumallaan sen portaita alas. Hänen kasvonsa olivat veripunaiset,

hänen partansa kuin tulen liekki. Joku lempiministeri rohkeni vienosti

pidättää häntä hänen kuninkaallisesta vaipastansa.

"Tapa paikalla pois se koira", Karamanian kuningas mutisi.

"Prinsessa on itse täällä", lausui kadi, "todistamassa niitä

noitakeinoja, joitten alaisena hän oli, vaan joitten vaikutuksesta hän

nyt Allah'n ja Profeetan voiman kautta on pääsnyt."

Alroy'ta vävähti!

"Astu esiin, kuninkaallinen prinsessa", kadi sanoi, "ja jos se

todistus, jonka kuulit, on perustettu, nosta ylös se kuninkaallinen

käsi, joka koristi sen allekirjoituksellaan."

Lähellä valta-istuinta oleva eunukkien joukko teki tilaa;

naishaamu, joka oli verhottu hunnulla jalkoihin saakka, astui esiin.

Hän nosti ylös kätensä; koko kerääntynyt kansa tuskin hengitti

mielenliikutuksesta; eunukkien rivit ummistuivat jälleen; huuto kuului

ja hunnustettu haamu katosi.

"Minä odotan kidutuskoneitasi, kuningas", Alroy lausui raskaan surun

äänellä. Hänen lujuutensa näytti luopuneen hänestä. Hänen silmänsä

olivat luodut maahan. Hän oli nähtävästi vaipunut syvään miettimiseen

taikka heittäynyt epätoivoon.

"Valmistakaat seipäät", käski Alp Arslan.

Koko kansan joukkoa värisytti vasten mieltäkin.

Yksi orja lähestyi ja tarjosi paperikääryä Alroy'lle. Hän tunsi

Nubialaisen, joka oli Honainin palveluksessa. Hänen entinen

ministerinsä ilmoitti hänelle, että hän oli saapuvilla; että ne ehdot,

joita hän vankihuoneessa tarjosi, vielä myönnettäisiin; että jos Alroy,

jota asiaa hän ei epäillyt ja jota hän rukoili, suostuisi niitä

vastaan-ottamaan, hänen tuli pistää paperikäärö poveensa, mutta, jos

hän yhä oli taipumaton, jos hänen yhä oli mieletön päätös kuolla hirveä

ja häväisevä kuolema, hänen tuli repiä se rikki ja heittää se

tanterelle. Silmänräpäyksellä Alroy otti paperikääryn ja repi sen

kiivaasti tuhansiin palasiin. Tuulen puuska levitti kappaleet laajalle

yliympäri. Alhaiso riiteli näistä David Alroy'n viimeisistä muistoista;

ja tämä vähäinen tapaus tuotti paljon hämminkiä.

Tällä välin Neekerit varustivat kidutuksen ja kuoleman koneita.

"Tuon juutalaisen koiran itsepintaisuus tekee minun hulluksi", lausui

Karamanian kuningas hovimiehillensä. "Minua haluttaa puhutella häntä

vähän, ennenkuin hän kuolee." Lempiministeri pyysi hallitsiaansa

olemaan levollisena; mutta kuninkaallinen parta kävi niin punaiseksi,

ja kuninkaalliset silmät iskivät niin kauheata tulta, että

lempiministerikin lopulta myöntyi.

Torvi kaikkui, kuuluttajat vaativat vaiti-oloa, ja Alp Arslanin ääni

eroitettiin jälleen.

"Senkin koira, näetkö sinä, mikä on tarjonasi? Tiedätkö sinä, mikä

vartoo sinua sinun herrasi Ebliin asunnoissa? Voiko väärä ylpeys

viehättää Juutalaistakin? Eikö elämä ole suloista? Eikö olisi parempi

olla minun varvaskenkieni kantaja kuin tulla seivästetyksi?"

"Jalomielinen Alp Arslan", vastasi Alroy ilmeisen ylenkatseen äänellä;

"luuletko, että mikään kidutus rasittaa niin, kuin se muisto, että sinä

olet voittanut minun?"

"Partani kautta, hän ivaa minua!" Karamanialaisten hallitsia huudahti;

"hän tekee kiusaa minulle! Älkäät koskeko vaippaani. Minä tahdon puhua

hänen kanssaan. Te ette näe kauemmaksi kuin hunnustettu haukka, te

sokean äidin lapset. Se on noita; hänellä on vielä jälellä joku

päätaika; hän pelastaa vielä henkensä. Hän lentää ilmaan taikka vaipuu

maan sisään. Hän nauraa meidän kidutuksiamme." Karamanian kuningas

astui tuota pikaa valta-istuimensa portaita alaspäin; häntä seurasivat

hänen lempiministerinsä ja hänen neuvon-antajansa ja hänen etevimmät

päällikkönsä ja kadit ja mollat ja imamit ja kaupungin päähenkilöt.

"Sinä noita!" Alp Arslan huudahti, "hävytön noita! halvan äidin halpa

poika! koirien koira! niskotteletko sinä meitä vastaan? Kuiskaako

herrasi Eblis toivoa sinun korviisi? Nauratko meidän rangaistuksiamme?

Aiotko lentää ylös ilmaan? vai painua alas maahan? Niinkö, niinkö?"

Hengästyneenä ja vihastansa uupuneena hallitsia vaikeni. Hän repi

partaansa ja polki maata rajussa vimmassaan.

"Sinä olet viisaampi kuin neuvon-antajasi, kuningas Arslan; minä en

nöyrry sinun edessäsi. Minun Herrani, vaikka hän ei ole Eblis, ei ole

hylännyt minua. Minä nauran sinun rangaistuksiasi. Sinun kidutuksiasi

minä ylenkatson. Minä sekä vaivun maan sisään että kohoan ilmaan.

Tyydytkö nyt vastaukseeni?"

"Partani kautta", huudahti tulistunut Arslan, "minä tyydyn

vastaukseesi. Pelastakoon Eblis sinut, jos hän voi;" ja Karamanian

kuningas, Aasian mainioin miekan piteliä veti säilänsä, ikäänkuin

salaman, tupesta ja silpaisi yhdellä säväyksellä Alroy'lta pään. Se

kaatui, vaan, kun se kaatui, riemuitsevan pilkan hymy näytti

vivahtelevan sankarin kylmenevillä kasvoilla ja kysyvän hänen

vihollisiltansa: "missä kaikki teidän kidutuksenne nyt ovat?"

Alroy: Romani · 第 106 / 106 题