Ison moskean neliskulma, sama paikka, jossa Jabaster ja Abidan
olivat välipuheen johdosta yhtyneet, oli määrätty Alroy'n valetutkintoa
varten. Pääkaupungin uuteliaita asukkaita oli tuhansittain päivän
valjetessa lähtenyt sinne. Neliskulman keskellä oli suuri ala
aidattu karmosiinipunaisella köydellä, ja Karamanialaisten
sotamiehet vartioivat sitä; tämän ympärille kasvavat väkijoukot
sulloivat ikäänkuin valtameren toisiansa ajavat aallot, mutta
milloin hyvänsä vuoksi liian rajusti virtaili esiin, nuot julmat
Karamanialaiset taannuttivat hillitöntä elementtiä sillä, että nostivat
sotatapparoitansa ja raa'asti rusentelivat lähimmäisten uhriensa
päälakea taikka huimivat heidän hartioitansa. Sitä myöten kuin aamu
kului, ympäröivien rakennusten katot, jotka olivat suojatut
varjostimilla, täyttyivät katselioista. Koko Bagdad oli liikkeellä.
Alroy'n häistä asti ei ollut koskaan ollut niin hauskaa aamua kuin
hänen seivästyksensä päivänä.
Aitauksen toiseen päähän oli komea valta-istuin rakennettu.
Keskivaiheilla, mutta likempänä valta-istuinta, seisoi komppania
eunukkeja, hirveät katsella, jotka, puettuina valkoisiin ja
varustettuina erinkaltaisilla kidutuskoneilla, ympäröivät noita isoja
seipäitä, pitkiä, ohuita ja teräviä, jotka olivat aiotut lopulliseen
juhlamenoon.
Sotatorvien räikkinä, symbalein helinä ja tamburinein kauhea jyminä
ilmoittivat Alp Arslanin lähtöä seraljista. Pääsötie aidattuun paikkaan
oli jätetty auki väkijoukon keskeltä. Kuninkaallisen juhlasaaton
eroitti helposti kansasta, kun näki kunniatöyhtöjen väikkyvän ja
lainehtivan sarjan, ja hohtavat ja liehuvat liput, joihin Allah'n ja
Profeetan nimi oli kirjoitettu. Yht'äkkiä, kesken soiton kohinaa ja
katseliain huutoja, joista useat katoilla lankesivat polvillensa, Alp
Arslan nousi valta-istuimelle, jonka ympärille hänen etevimmät
päällikkönsä ja yksi mollain lähetyskunta ja imamit ja kadit ja muut
kaupungin päähenkilöt asettuivat.
Karamanian kuningas oli hyvin pitkä varreltansa ja jokseenkin laiha
muodoltaan. Hän oli valkeaverinen taikka oikeammin punaisenvoipa
iholtaan, hänellä oli ruskea parta, siniset silmät ja litteä nenä.
Samalla silmänräpäyksellä kuin hän istuutui, torvi kaikkui kaukaa
vastapäiseltä taholta, ja pian koko yleisö oivalsi, että korkea vanki
oli ilmestymällänsä.
Joukko Karamanialaisia vartiakuntalaisia astui ensin ympyrän sisään ja
levisi pitkin köyttä selin katselioita päin. Näitten perästä tuli
viisikymmentä etevintä hebrealaista vankia, joitten kädet olivat taakse
sidotut, mutta nähtävästi enemmän muodon kuin varmuuden vuoksi. Nyt
nähtiin vähäiset katetut vaunut, joita muulit vetivät ja osa
vartiakunnasta ympäröi ja joista talutettiin esiin, jalat irroitettuina
kahleista, mutta kädet vielä raskaissa raudoissa, David Alroy!
Osan-oton ja kummastuksen ja pelon ja voitonriemun sekainen hyminä
nousi ihmisjoukosta. Jokaista sykähti vasten tahtoakin. Lukuisa kansa
liikkui edestakaisin kiihdyksissänsä. Vaatteet tahrattuina ja
rikkeiminä, pää paljaana ja nuot pitkät kiharat otsalta vedettyinä,
vaaleana ja laihtuneena, mutta yhä sortumatonna, Bagdadin entinen
valloittaja ja kalifi loi ympärillensä tyvenen ja hallitsiankaltaisen
katseen noihin, jotka niin nykyisin olivat olleet hänen orjansa.
Torvet kaikkuivat jälleen, vaadittiin järjestystä, ja kuuluttaja
julisti, että hänen korkeutensa Alp Arslan, Karamanian mahtava
hallitsia, heidän herransa, suojeliansa ja kuninkaansa, joka oli
kostanut Allah'n ja Profeetan puolesta kaikille kapinoitsioille ja
pahankurisille Juutalaisille ja uskottomille, aikoi puhua. Syvä ja
yleinen äänettömyys syntyi, ja silloin kuului ääni, luja kuin kotkan
huuto myrskyssä.
"David Alroy!" voittaja lausui, "sinua ei ole tänä päivänä tuotu tänne
tutkintoa eikä tuomiota varten. Vangittuna, kun ryhdyit aseisin oikeata
hallitsiaasi vastaan, sinä tiedät, niinkuin muutkin kapinoitsiat,
odottaa tuomiotasi. Semmoinen rikos yksistänsä vaatii ankarinta
rangaistusta. Sitä siis sinä ansaitset, joka olet syypää tuhansiin
ilkitöihin, joka olet pilkannut Allah'ta ja Profeettaa, ja
noitakeinojen harjoittamisella ja pahojen voimien avulla rikkonut
valtakuntien rauhan, aikaan saattanut rajatonta verenvuodatusta,
loukannut kaikkia lakeja, uskontoa ja säädyllisyyttä, erhetyttänyt
houkuteltujen seuralaistesi mieltä, ja erittäin suoran liiton kautta
Ebliin kanssa ja kauheain loihtusanojen ja jumalattomien taikausten
käyttämisellä kietonut mainion prinsessan tunteet, joka ennen oli
kuuluisa hyvistä avuistaan ja itse Profeetan jälkeläinen."
"Katso noita palmupuun seipäitä, terävämmät kuin mikään keihäs!
Kaikkein hirmuisin rangaistus, jonka inhimillinen nero on keksinyt
pahantekiöitä varten, odottaa sinua. Mutta sinun rikoksesi saattavat
kaiken inhimillisen koston häpeään. Pyydä tyydyttävää palkintoa noilta
manalan hengiltä, joitten kamalalla avulla sinä olet matkaan saanut
tämmöiset vauriot. Sinun rangaistuksesi on julkinen, että kaikki
ihmiset tietäisivät, ettei rikollinen koskaan välty ja että, jos
sinun sydämesi tuntee ensinkään omantunnon soimauksia sinun lukuisien
uhriesi suhteen, sinä tänä päivänä, suoraan tunnustain, millä
vastustamattomilla keinoilla viekoittelit heitä, pelastaisit uhrisi
siitä tuskallisesta ja häpeällisestä kuolemasta, joka nyt sinun tähtesi
uhkaa heitä. Huomatkaa, oi kokoontunut kansa, Allah'n varahallitsian
ääretöntä laupeutta! Hän sallii viheliäisen miehen tunnustaa
jumalattomuutensa ja tunnustuksellansa pelastaa onnettomat uhrinsa.
Minä olen lausunut sen. Kunnia olkoon Allah'n!"
Ja kansa huusi: "hän on lausunut sen, hän on lausunut sen! kunnia
olkoon Allah'n! Hän on suuri, hän on suuri! ja Mahomet on hänen
profeettansa!"
"Onko minun sallittu puhua?" Alroy kysyi, kun hälinä oli asettunut.
Hänen äänensä sävelet synnyttivät yleistä äänettömyyttä.
Alp Arslan nyykäytti päätänsä suostumuksensa osoitteeksi.
"Karamanian kuningas! Minä seison tässä syytettynä monesta rikoksesta.
Nyt kuulkaat minun vastaukseni. On sanottu, että minä olen kapinoitsia.
Minä väitän, että minä olen ruhtinas, niinkuin sinäkin olet, pyhää ja
paljoa vanhempaakin sukuperää. Minä en tunnusta kuuliaisuutta kuin
Jumalalleni, ja jos olen rikkonut sen, minä nyt opin, että Alp Arslan
on kostaja hänen puolestansa. Mitä sinun jumalaasi ja profeettaasi
tulee, minä en tunne heitä, vaikka he myöntävät minun Jumalani
kaikkivallan. Se tiedetään hyvin, että jokaisessa yhteiskunnassa minun
kansani pysyi erinänsä muista kansakunnista ja on aina pysyvä mistään
kärsimisestä huolimatta. Tämä olkoon sanottu pilkkaamisen suhteen;
minulla on semmoinen usko muinaisilta ajoilta, jota sinunkin
kansasi pyhät kirjoitukset yhä kunnioittavat. Mitä harjoittamiini
noitakeinoihin koskee, niinkuin myöskin siihen yhteyteen manalan
henkien kanssa, jossa minun sanotaan olleen, tiedä kuningas, minä
nostin uskoni lipun oman Jumalani, koko maailman suuren Luojan suorasta
käskystä. Miksi siis noitakeinoja tarvittiin? Miksi juonia vähäväkisiä
vihollisia vastaan, kun hänen kaikkivaltansa tuki minua? Hänen
innostuksensa oli minun tenhovoimani. Tarvitseeko minun osoittaa,
miksi, kun tämmöinen apu oli tarjona, minun kansani kokoontui
ympärilleni? Semmoinen aika on tuleva, jolloin meidän vanhasta
siemenestämme parempi johdattaja sikiää, jota et sinäkään, herrani,
kykene kukistamaan."
"Mitä onnettomaan prinsessaan tulee, josta ei minun mielestäni
puhuttu juuri arvostelevalla tavalla, hän on minun puolisoni, minun
vapaa-ehtoinen puolisoni, vaikka teidän seipäänne ennen pitkää tehnevät
hänet leskeksi. Minä en seiso tässä naisten taipumuksia selittääkseni.
Uskokaat minua, herra, hän antoi kauneutensa minun innokkaalle
syleilylleni ilman mitään muuta suostuketta, kuin semmoista, joka
sopii soturille ja kuninkaalle. Se näyttänee oudolta sinusta sinun
valta-istuimellasi, että niin kurja olento, kuin minä olen, poimin
Aasian kauniimman kukan. Muista vaan, että onnen vaiheet ovat
kummalliset. Minä en ollut aina, mikä nyt olen. Me olemme yhtyneet
ennen. Oli semmoinen päivä, eipä aivan kaukainenkaan, jolloin sallimus
näytti puoleksi taipuvan kohtalomme vaihettamiseen, jollei muutamia
kavalia konnia olisi ollut, jotka minä näen täällä. Jos minä olisin
voittanut, minä luulen, että olisin osoittanut enemmän sääliväisyyttä."
Karamanian kuningas oli mitä kiivaimpia miehiä. Hän oli laittanut
puheensa neuvon-antajiensa mietteitä ja ohjauksia myöten. Nämät olivat
vakuuttaneet hänelle, että se tapa, jota hän noudatti, saattaisi
Alroy'n tunnustamaan kaikki, mitä hän tahtoi, ja erittäinkin
puhdistamaan prinsessa Schirenen mainetta -- tämä oli jo koettanut
uskotella Alp Arslania, ettei kukaan nainen koko maailmassa ollut niin
paljon vääryyttä kärsinyt kuin hän. Karamanian kuningas polki kolmesti
jalkaansa valta-istuimensa lattiaan ja huudahti kovin suuttuneena:
"partani kautta, te olette pettäneet minut! Se koira ei ole tunnustanut
mitään!"
Kaikki neuvon-antajat ja etevimmät päälliköt ja mollat ja imamit ja
kadit ja kaupungin päähenkilöt olivat suuresti hämmästyksissään. He
alkoivat heti tuumailla keskenänsä ja päättivät, ankarasti
väiteltyänsä, että, ennenkuin viimeisiä koetettaisiin, oli paras
näyttää todeksi, mitä vanki ei tahtonut ilmoittaa. Hyvin arvoisa
sheiki, joka oli puettu väljiin, viheriäisiin vaatteisin ja jolla oli
pitkä, valkoinen parta ja turbani, kuin Babelin torni, nousi nyt. Hänen
tunnettu hurskautensa vaati kaikkia äänettömyyteen, sillä välin kuin
hän itse lausui pitkän rukouksen, pyytäen Allah'ta ja Profeettaa
hämmentämään kaikkia häväiseviä Juutalaisia ja uskottomia ja
vuodattamaan totuuden sanoja jumalisten ihmisten suuhun. Ja nyt
kunnian-arvoisa sheiki kutsui esiin kaikki todistajat David Alroy'ta
vastaan. Heti Kisloch, Kurdilainen, joka oli koroitettu Bagdadin
kadiksi, astui esiin, veti sametti-kukkarostansa paperikääryn ja luki
semmoisen todistuksen, jossa arvoisa Kisloch vakuutti, että hän ensin
tutustui vangin, David Alroy'n kanssa joissakin erämaan raunioissa --
muutamain rosvojen pesässä, joita Alroy johdatti; että hän, Kisloch,
oli rehellinen kauppias ja että nämät konnat olivat ryöstäneet hänen
karavaninsa ja hän itse joutunut vankeuteen; että hänen vankeutensa
toisena yönä Alroy oli ilmestynyt hänen eteensä leijonan muodossa ja
kolmantena tuimasilmäisenä härkänä; että hänen oli tapa alinomaa
muuttaa itsensä; että hän usein nosti henkiä; että viimein eräänä
kauheana yönä Eblis itse tuli suurella juhlasaatolla ja antoi Alroy'lle
Salomonin, Davidin pojan valtikan; ja että tämä seuraavana päivänä
kohotti lippunsa ja kohta sen jälkeen kukisti Hassan Subah'n ja tämän
Seldshukit useitten hirmuisten paholaisten silminnähtävällä avulla.
Kalidaan, Indialaisen, Guebriläisen ja Neekerin ja muutamien muitten
saman hengen lapsien todistukset vetivät täysin määrin vertoja Kisloch
Kurdilaisen uhkealle kertomukselle. Hebrealaisen valloittajan
vastustamaton menestys oli kieltämättömällä tavalla selitetty,
Mahomettilaisten aseitten kunnia ja Moslemin uskon puhtaus olivat
asetetut jälleen entiseen loistoonsa ja saastuttamattomaan maineesensa.
Todeksi saatiin, että David Alroy oli Ebliin lapsi, noitamies,
taikakalujen ja myrkkyjen käyttäjä. Kansa kuunteli kauhulla ja
harmilla. He olisivat tunkeneet vartiaväen läpitse ja repineet hänet
kappaleiksi, jolleivät olisi pelänneet Karamanialaisten sotatapparoita.
Niin he lohduttivat mieltänsä sillä, että he ennen pitkää saisivat
nähdä hänen kidutuksensa.
Bagdadin kadi kumarsi Karamanian kuningasta ja kuiskasi soveliaan
matkan päästä jotakin kuninkaalliseen korvaan. Torvet kaikkuivat,
kuuluttajat vaativat äänettömyyttä ja kuninkaan huulet liikkuivat taas.
"Kuule, oi kansa, ja ole viisas. Pääkadi aikoo nyt lukea kuninkaallisen
prinsessan Schirenen, noiturin etevimmän uhrin todistuksen."
Ja todistus luettiin, joka vakuutti, että David Alroy omisti ja kantoi
lähinnä sydäntänsä erästä talismania, jonka Eblis oli antanut hänelle
ja jonka voima oli niin suuri, että, jos sitä kerta painettiin naisen
rintaa vastaan, tämä ei enää voinut hallita tahtoansa. Tämmöinen kova
onni oli kohdannut oikeauskoisten hallitsian tytärtä.
"Onko siinä niin kirjoitettu?" vanki kysyi.
"On", kadi vastasi, "ja sen alla on vielä prinsessan kuninkaallinen
allekirjoitus."
"Se on väärennetty."
Karamanian kuningas kavahti valta-istuimeltansa ja oli vihoissansa
astumallaan sen portaita alas. Hänen kasvonsa olivat veripunaiset,
hänen partansa kuin tulen liekki. Joku lempiministeri rohkeni vienosti
pidättää häntä hänen kuninkaallisesta vaipastansa.
"Tapa paikalla pois se koira", Karamanian kuningas mutisi.
"Prinsessa on itse täällä", lausui kadi, "todistamassa niitä
noitakeinoja, joitten alaisena hän oli, vaan joitten vaikutuksesta hän
nyt Allah'n ja Profeetan voiman kautta on pääsnyt."
Alroy'ta vävähti!
"Astu esiin, kuninkaallinen prinsessa", kadi sanoi, "ja jos se
todistus, jonka kuulit, on perustettu, nosta ylös se kuninkaallinen
käsi, joka koristi sen allekirjoituksellaan."
Lähellä valta-istuinta oleva eunukkien joukko teki tilaa;
naishaamu, joka oli verhottu hunnulla jalkoihin saakka, astui esiin.
Hän nosti ylös kätensä; koko kerääntynyt kansa tuskin hengitti
mielenliikutuksesta; eunukkien rivit ummistuivat jälleen; huuto kuului
ja hunnustettu haamu katosi.
"Minä odotan kidutuskoneitasi, kuningas", Alroy lausui raskaan surun
äänellä. Hänen lujuutensa näytti luopuneen hänestä. Hänen silmänsä
olivat luodut maahan. Hän oli nähtävästi vaipunut syvään miettimiseen
taikka heittäynyt epätoivoon.
"Valmistakaat seipäät", käski Alp Arslan.
Koko kansan joukkoa värisytti vasten mieltäkin.
Yksi orja lähestyi ja tarjosi paperikääryä Alroy'lle. Hän tunsi
Nubialaisen, joka oli Honainin palveluksessa. Hänen entinen
ministerinsä ilmoitti hänelle, että hän oli saapuvilla; että ne ehdot,
joita hän vankihuoneessa tarjosi, vielä myönnettäisiin; että jos Alroy,
jota asiaa hän ei epäillyt ja jota hän rukoili, suostuisi niitä
vastaan-ottamaan, hänen tuli pistää paperikäärö poveensa, mutta, jos
hän yhä oli taipumaton, jos hänen yhä oli mieletön päätös kuolla hirveä
ja häväisevä kuolema, hänen tuli repiä se rikki ja heittää se
tanterelle. Silmänräpäyksellä Alroy otti paperikääryn ja repi sen
kiivaasti tuhansiin palasiin. Tuulen puuska levitti kappaleet laajalle
yliympäri. Alhaiso riiteli näistä David Alroy'n viimeisistä muistoista;
ja tämä vähäinen tapaus tuotti paljon hämminkiä.
Tällä välin Neekerit varustivat kidutuksen ja kuoleman koneita.
"Tuon juutalaisen koiran itsepintaisuus tekee minun hulluksi", lausui
Karamanian kuningas hovimiehillensä. "Minua haluttaa puhutella häntä
vähän, ennenkuin hän kuolee." Lempiministeri pyysi hallitsiaansa
olemaan levollisena; mutta kuninkaallinen parta kävi niin punaiseksi,
ja kuninkaalliset silmät iskivät niin kauheata tulta, että
lempiministerikin lopulta myöntyi.
Torvi kaikkui, kuuluttajat vaativat vaiti-oloa, ja Alp Arslanin ääni
eroitettiin jälleen.
"Senkin koira, näetkö sinä, mikä on tarjonasi? Tiedätkö sinä, mikä
vartoo sinua sinun herrasi Ebliin asunnoissa? Voiko väärä ylpeys
viehättää Juutalaistakin? Eikö elämä ole suloista? Eikö olisi parempi
olla minun varvaskenkieni kantaja kuin tulla seivästetyksi?"
"Jalomielinen Alp Arslan", vastasi Alroy ilmeisen ylenkatseen äänellä;
"luuletko, että mikään kidutus rasittaa niin, kuin se muisto, että sinä
olet voittanut minun?"
"Partani kautta, hän ivaa minua!" Karamanialaisten hallitsia huudahti;
"hän tekee kiusaa minulle! Älkäät koskeko vaippaani. Minä tahdon puhua
hänen kanssaan. Te ette näe kauemmaksi kuin hunnustettu haukka, te
sokean äidin lapset. Se on noita; hänellä on vielä jälellä joku
päätaika; hän pelastaa vielä henkensä. Hän lentää ilmaan taikka vaipuu
maan sisään. Hän nauraa meidän kidutuksiamme." Karamanian kuningas
astui tuota pikaa valta-istuimensa portaita alaspäin; häntä seurasivat
hänen lempiministerinsä ja hänen neuvon-antajansa ja hänen etevimmät
päällikkönsä ja kadit ja mollat ja imamit ja kaupungin päähenkilöt.
"Sinä noita!" Alp Arslan huudahti, "hävytön noita! halvan äidin halpa
poika! koirien koira! niskotteletko sinä meitä vastaan? Kuiskaako
herrasi Eblis toivoa sinun korviisi? Nauratko meidän rangaistuksiamme?
Aiotko lentää ylös ilmaan? vai painua alas maahan? Niinkö, niinkö?"
Hengästyneenä ja vihastansa uupuneena hallitsia vaikeni. Hän repi
partaansa ja polki maata rajussa vimmassaan.
"Sinä olet viisaampi kuin neuvon-antajasi, kuningas Arslan; minä en
nöyrry sinun edessäsi. Minun Herrani, vaikka hän ei ole Eblis, ei ole
hylännyt minua. Minä nauran sinun rangaistuksiasi. Sinun kidutuksiasi
minä ylenkatson. Minä sekä vaivun maan sisään että kohoan ilmaan.
Tyydytkö nyt vastaukseeni?"
"Partani kautta", huudahti tulistunut Arslan, "minä tyydyn
vastaukseesi. Pelastakoon Eblis sinut, jos hän voi;" ja Karamanian
kuningas, Aasian mainioin miekan piteliä veti säilänsä, ikäänkuin
salaman, tupesta ja silpaisi yhdellä säväyksellä Alroy'lta pään. Se
kaatui, vaan, kun se kaatui, riemuitsevan pilkan hymy näytti
vivahtelevan sankarin kylmenevillä kasvoilla ja kysyvän hänen
vihollisiltansa: "missä kaikki teidän kidutuksenne nyt ovat?"