I.

Oli sydän-yö, ja myrsky riehui yhä: kesken ukkosen jyrinää ja tuulen

vonkunaa vinkkuroivat salamat joka hetki valaisivat kiihtyneen Tigrin

laveata ja vaahtosaa pintaa.

Jabaster seisoi ja katseli tätä kauheata näytelmää palatsinsa

galleriasta. Hänen kasvonsa olivat juhlalliset, mutta huolestuneet.

"Minä soisin, että hän olisi täällä!" huudahti ylimmäinen pappi. "Vaan

kuitenkin, miksi minä halaisin hänen läsnä-oloansa, joka ei ennusta

muuta kuin murhetta? Mutta olenko minä iloinen, kun hän on poissa? En

ollenkaan. Tämä Bagdad rasittaa minua niinkuin lyijyvaippa: minun

mieleni on synkkä ja sortunut."

"He sanovat, että Alroy tänä iltana pitää suuria pitoja seraljissa ja

juopi porttonsa onnen maljaa ukontulten leimutessa. Eikö löydy mitään

kättä, joka kirjoittaisi seinään? Hän on havaittu köykäiseksi, hän on

punnittu, ja on todella köykäiseksi havaittu. Hänen valtakuntansa on

pian häviävä, ja silloin -- minä olisin valmis itkemään, voi! minä

olisin valmis itkemään ja vuodattamaan hirveän tuskani tuimaa kipua

näitä tylyjä ja harvoin lientyviä poskia myöten. Niin nuorena, niin

uljaana, niin suosittuna! Yksi olet vaan -- jumala, vaan nyt saastainen

Belzasar!"

"Tätäkö varten hänen jalo nuoruutensa vietettiin miettivässä

yksinäisyydessä ja mystillisissä tutkinnoissa? Tätäkö varten tuo pyhä

sanansaattaja viritti hänen hurskaimpia tunteitansa? Tätäkö varten

hän astui helteisen erämaan halki ja yhtyi esi-isiinsä heidän

hautakammioissaan? Tämäkö kaikkien hänen voittojensa ja kaikkien hänen

suurten tekojensa loppu on? Kun hän riemuitsee heveän tytön parissa!"

"Vuosi takaperin, juuri tänä iltana -- se oli taistelon aatto, minä

seisoin hänen teltassaan, odottaen hänen viimeistä käskyänsä. Hän

ajatteli vähäisen aikaa, ja sitten hän sanoi: 'terveenä menkäät,

Jabaster.' Minä luulin, että minä elin lähinnä hänen sydäntänsä

niinkuin hän aina on ollut lähinnä minun sydäntäni, vaan kaikki on

ohitse. Hän ei koskaan enää sano: 'terveenä menkäät, Jabaster.' Kuinka,

mitä nämät kaikki on? Minusta tuntuu kuin olisin lapsi."

"Herran voideltu on nyt vankina komean kioskin hienon ristikon takana

eikä katsele koskaan sitä maailmaa, jonka hän valloitti. Egypti ja

Syria, jopa kaukaisin Indiakin lähettivät nyt sanansaattajiansa

kunnioittamaan Alroy'ta, tuota suurta, uljasta, voittamatonta. Ja missä

hän on? Hempeässä tyttöjen ja eunukkein paradiisissa, kukkaseppeleet

päässä kuunnellen hentoja lauluja ja lempiluutun huimia säveliä.

Hänellä ei ole mitään aikaa neuvotteluun; kaikki on jätetty hänen

suosituilleen, joita tuo viekas vihollinen johdattaa, jota kerta sanoin

veljekseni."

"Miksi minä viivyn täällä? Minne minä pakenisin? Minä luulen, että

läsnä-oloni voi vielä palauttaa säädyllisyyden. Jos minä riistäisin

pois rintavaatteeni, minä tuskin luulen, että se ketäkään muuta

koristaisi. Hän ei käy koskaan uhraamassa; he sanovat, ettei hän

paastoa eikä noudata mitään pyhiä menoja, ja ettei sabbatikaan keskeytä

heidän kemujansa. Minä en ole nähnyt häntä kolmea kertaa hänen

häittensä perästä. Honain on kertonut Schirenelle, että minä vastustin

niitä, ja tämä pitää nyt minulle semmoista vihaa, jota ainoastaan

naiset pitävät. Meidän suuret intohimomme puhkeavat tuhansiin tuumiin;

naisilla ei ole kuin yksi. Heidän rakkautensa on vaarallinen, mutta

heidän vihansa on turmiokas."

"Katso! venhe heiluu virralla. Tämmöisenä yönä -- ainoastaan yksi

rohkenisi vesille."

Se milloin näkyy, milloin katoo; yksinäinen lyhty loistaa keulasta.

Levottomana katseli Jabaster tätä vähäistä purtta, joka taisteli

aaltoja vastaan. Äkisti kauhea leimaus löi koko virran tuleen ja sai

kamalalla valollansa yksin rakennustenkin kaukaiset rivit näkyviin.

Venhe ja voimiansa ponnistava, yksinäinen soutaja selitettiin selvään.

Tuosta kaikki taas oli pimeässä. Tuuli heikkeni pian; muutamia

minuuteja kuului vielä airojen loiske, ja venhe seisahtui kaikista

päättäin palatsin alle.

Joku kolkutti takaporttia.

"Kuka siellä?" Jabaster kysyi.

"Yksi Israelin ystävä."

"Abidan, kuulen äänestä. Oletko sinä yksin?"

"Profetissa on muassani; ainoastaan hän."

"Silmänräpäys. Minä avaan portin. Vedä venhe holvistoon."

Jabaster astui alas galleriasta ja palasi hetken perästä molempain

vasta tulleitten kanssa: nuori profetissa Ester ja hänen kumppaninsa.

Jälkimäinen oli ruumiiltansa lyhytläntäinen, mutta erittäin jäntevä ja

sukeva mies. Hänen kasvonsa olivat kovin synkät, mutta vaikka niitten

alipuolessa oli jotakin tylyä, ilmestyi kuitenkin miettivä kauneus

hänen korkeassa, kirkkaassa otsassansa ja vajonneissa silmissään --

harvoin tavattava omituisuus itämaalaisten muodossa.

"Rankka yö", lausui Jabaster.

"Niille, jotka pelkäävät sitä", vastasi Abidan. "Aurinko on tuonut niin

vähän iloa minulle, etten huoli ensinkään myrskystä."

"Mitä uutisia?"

"Tuskaa! tuskaa! tuskaa!"

"Tuo tavallinen virsi, sisareni. Eikö se päivä koittane koskaan,

jolloin saamme sen muuttaa?"

"Tuskaa! tuskaa' tuskaa! sanomatonta tuskaa!"

"Abidan, kuinka asiaimme käy?"

"Varsin hyvästi."

"Todesti?"

"Niinkuin havaittanee."

"Sinä olet lyhyt-puheinen."

"Katkera."

"Oletteko käyneet hovissa, koska olette oppineet varovaiseksi

sanoissanne, ystäväni?"

"Minä en tiedä, mitä tapahtunee. Aikaa voittain me kenties muutumme

kaikki hovimiehiksi, vaikka minä pelkään, Jabaster, että me olemme

tehneet liian paljon saadaksemme mitään palkintoa. Minä annoin hänelle

vereni, ja te vielä enemmän, ja nyt olemme Bagdadissa. Se on komea

kaupunki. Minä rukoilen taivasta, että Sodoman tulikivisade valuisi sen

pengermille."

"Minä tiedän, että sinulla on jotakin kauheata kerrottavana. Minä

tiedän sen sinun suruisesta otsastasi, joka synkistyy niinkuin myrsky.

Puhu kaikki, ystävä. Minä jaksan kantaa pahimpiakin, sillä minä odotan

niitä ennalta."

"Kuulkaat siis: Alroy on julistanut itsensä kalifiksi. Abner on

nimitetty Persian sultaniksi; Asriel, Ithamar, Medad ja etevimmät

päälliköt visireiksi; Honain heidän esimieheksensä. Neljä

mahomettilaista aatelismiestä on laskettu neuvoskuntaan. Prinsessa

menee ensi perjantaina juhlasaatolla moskeaan; sanotaan, että sinun

oppilaasi seuraa häntä."

"Minä en voi uskoa sitä! Sinain Jumalan kautta, minä en voi uskoa sitä!

Vaikka minun omat silmäni näkisivät tämän kirotun työn, minä en uskoisi

sitä. Että hän menee moskeaan! He ovat laskeneet leikkiä sinun

kanssasi, hyvä Abidan, he ovat laskeneet leikkiä sinun kanssasi."

"Kenties. Se on huhu, mutta huhut ennustavat tekoja. Muut asiat kaikki

ovat todelliset. Minun heimolaiseni, oivallinen Zalmunna, kertoi ne

minulle. Hän tuli pidoista."

"Menenkö minä hänen luokseen? Minusta tuntuu kuin yksi ainoa sana --

että hän menee moskeaan! se on vaan huhu, tyhjä huhu. Minä en suinkaan

usko sitä; ei, ei, ei, ei ikinä, ei ikinä! Eikö hän ole Herran

voideltu? Sanomaton kirous kohdatkoon Moabitan tytärtä! Ei ihmettä,

että ukkonen käy! Taivasten kautta, minä menen vastustamaan häntä hänen

hurjissa pidoissaan!"

"Te tunnette voimanne paremmin kuin Abidan. Te vastustitte häntä ennen

hänen naimistansa, vaan kuitenkin --"

"Hän nai. Se on tosi. Honain on hänen esimiehensä. Ja minulla on vielä

hänen sormuksensa! Honain on minun veljeni. Eikö minulla ole mitään

tikaria, että voin katkaista veljeyden siteet?"

"Meillä on kaikilla tikari, Jabaster, jos vaan tietäisimme, kuinka

niitä käyttää."

"Se on kummallista -- me olimme olleet kaksikymmentä vuotta erinänsä,

kun jälleen tapasimme toinen toisemme. Te ette olleet läsnä, Abidan.

Oltiin neuvottelussa. Me tapasimme toinen toisemme kahdenkymmenen

vuoden perästä. Hän on minun veljeni. Se on kummallista, sanon minä:

minä tunsin, että häntä vävähti, kun hän syleili minua."

"Honain on filosofi ja uskoo samantunteisuuteen. Näyttää siltä kuin

teillä ei olisi keskenänne mitään samantunteisuutta. Hänen systeminsä

päästää siis teidät kaikista siteistä."

"Oletteko varma siitä, että muut uutisenne ovat todenperäiset? Minä en

usko tuota juttua moskeasta -- muut ovat pahat kyllä."

"Zalmunna tuli pidoista. Hassan Subah'n veli istui ylempänä häntä."

"Subah'n veli! Kaikki on siis mennyt. Onko hänkin neuvoskunnan

jäseniä?"

"On, ja lisäksi moni muu."

"Missä Israel nyt on?"

"Hänen tulisi olla teltoissansa."

"Tuskaa! tuskaa! tuskaa! sanomatonta tuskaa!" huudahti profetissa, joka

seisoi liikkumatonna huoneen peräpuolella eikä näyttänyt ottavan osaa

heidän keskusteluunsa.

Jabaster astui edestakaisin galleriassa levottomin askelin. Yhtäkkiä

hän seisahtui ja, lähestyen Abidania, tarttui hänen käsivarteensa ja

katseli vakavasti häntä kasvoihin. "Minä tiedän, mitä sinä ajattelet,

Abidan", huudahti ylimmäinen pappi; "vaan se ei voi tapahtua. Minä olen

karkoittanut -- tästä lähin ja ijäksi päivää minä olen karkoittanut

kaikki tunteet rinnastani; nyt minulla ei ole mitään veljeä, ei

mitään ystävää, ei mitään oppilasta ja, minä pelkään, ei mitään

vapahtajaakaan. Israel on kaikki kaikessa minulle. Minulla ei ole

mitään muuta elämää -- omantunnon soimaus se ei siis ole, joka pidättää

minun kättäni. Minun sydämeni on yhtä kova kuin sinun."

"No, mikä siis pidättää sitä?"

"Se, että me hukumme kaikki hänen kanssaan. Hän on viimeinen koko

pyhästä suvustansa. Ei löydy mitään muuta kättä, joka tarttuisi meidän

valtikkaamme."

"_Meidän_ valtikkaamme! mikä valtikka?"

"Meidän kuninkaittemme valtikka."

"Kuninkaittemme!"

"Niin, miksi sinä näytät niin synkältä?"

"Mimmoiselta näytti profeetta, kun tuon uppiniskaisen kansan todella

piti saada kuningas itselleen? Hymyilikö hän? Riemuitsiko hän ja

taputti käsiänsä ja huusi: Jumala varjelkoon hänen majesteettiänsä!

Voi, Jabaster! kunnioitettu, kallis Jabaster! sinä, meidän

huikentelevaisen kansamme toinen Samuel! Olipa semmoinenkin aika,

jolloin ei Israelilla ollut mitään muuta kuningasta kuin heidän

Jumalansa. Olimmeko halvemmat silloin? Kuninkaatko Kanaan valloittivat?

Mikä mies Moses oli, mikä Aaron, mikä voimakas Josua? Oliko Gideonin

miekka mikään kuninkaan miekka? Varjostivatko Simsonin kiharat

kuninkaallisia silmäkulmia? Olisiko mikään kuningas pitänyt hirvittävää

liittoansa niinkuin juhlallinen Jefta? Kuninkaitten lupaukset ovat

kepeät kuin ilma, kun niitten täyttäminen vaatii, että joka muu kuin

alamainen loukataan!°

"Kuninkaat! no, mitä kuningas on? Miksi yksi rikkoisi meidän valitun

sukukuntamme yhtäläistä pyhyyttä? Onko heidän verensä puhtaampi kuin

meidän? Me olemme kaikki Abrahamin siementä. Mikä Saul oli, ja mikä

David? Minä en ole koskaan kuullut, että heillä oli toisenlainen

sukujuuri kuin meidän esi-isillämme. Olkoon, että he olivat hurskaita,

jommoisia he eivät olleet; ja urhoollisia ja viisaita, jommoisia

muutkin olivat; onko sillä sanottu, että yksistänsä heidän

jälkeisillänsä on kaikki hyvät avut? Ei Jabaster! sinä et ole koskaan

erehtynyt, paitsi silloin, kuin asetit kruunun tämän ylpeän nuorukaisen

päähän. Mitä hän teki, olisivat tuhannet tehneet. Sinun henkesi, se

juuri häntä tekoihin innostutti. Ja nyt hän on kuningas; ja nyt

Jabaster, Israelin sielu, jonka tulisi olla meidän tuomarimme ja

johdattajamme -- Jabaster vapisee epäsuosiossa, sillä välin kuin meidän

saastainen Sanhedrimme on Ammoniteja täynnä!"

"Abidan, sinä olet koskenut sieluni sisimpiin; sinä olet saattanut

vireille mietteitä, jotka tuon tuostakin, ikäänkuin sakea ja turmiokas

sumu, ovat nousneet ajatusten pimeästä alhosta, vaan joita minä olen

tukehuttanut."

"Ne nouskoot, minä sanon -- ne sammuttakoot tämän kaikkia polttavan

auringon säteet, jonka alla me kärsimme, joka imee kaiken kasvien

mehun, ja nukuttaa ja näännyttää meitä kaikkia!"

"Ilo! ilo! sanomaton ilo!"

"Kuule! profetissa on muuttanut sanansa; eikä hän kuitenkaan kuule

meitä. Herran henki asuu todella hänessä. Hyvä Jabaster, minä näen,

että sinun sydämesi on altisna sinun kansasi kärsimisille; sinun

kansasi, oma Jabaster, sillä etköhän sinä ole meidän tuomarimme? Sinä

olet kumminkin oleva."

"Voimmeko palauttaa pappisvallan? -- onko se mahdollista?"

"Sano vaan sana, ja se on tehty, Jabaster. Niin, älä katsele tuolla

tapaa. Luuletko, ettei Israelissa löydy uskollisia sydämiä? Luuletko,

että lapsesi ovat nurkumatta nähneet niitä ilkeitä häväistyksiä, jotka

ovat kohdanneet sinua -- sinua, heidän pappiansa, heidän kunnioitettua

ylimmäistä pappiansa, semmoista miestä, joka muistuttaa mieleemme

entisyyden parhaita aikoja -- suurten tuomarein aikoja? Yksi ainoa

sana, yksi ainoa tämän vihityn pään viittaus, ja --. Vaan minä

puhuttelen miestä, joka tuntee enemmän kuin minä saatan lausua.

Vaikene, kieleni, sinä olet jaaritteleva neuvon-antaja. Jabasterin

isänmaallinen mieli ei kaipaa lapsen joutavaa opetusta. Jos hän on

ääneti, se on sentähden, että hän viisaudessansa arvelee, ettei aika

ole tullut; vaan, kun Israelin johdattaja puhuu, Israel ei ole

viipyvä."

"Mahomettilaisia neuvoskunnassa! Me tiedämme, mitä lähinnä seuraa.

Meidän kansallinen olemisemme on kuoleman kielissä. Minusta näyttää,

että aika on juuri tullut, Abidan."

"Hyvä, niin mekin ajattelemme, suuri herra; sano sananen vaan, ja

kaksikymmentä tuhatta keihästä asettuu arkkia vartioimaan. Minä takaan

omat mieheni. Uljas Scherirah katselee karsain silmin Moabiteja.

Sananen sinulta ja koko Syrian armeija kokoontuu meidän ympärillemme --

Judan leijona olkoon meidän lippumme. Tyranni ja hänen satrapinsa -- he

kuolkoot, ja silloin kaikki muut yhtyvät meihin. Me julistamme liiton

uudistetuksi ja, jättäen Babelin verisen kohtalonsa nojaan, lähdemme

Sionin luo!"

"Sion, hänen nuoruutensa unelma, Sion!"

"Te epäilette?"

"Kuningas taikka ei, hän on Herran voideltu. Tuleeko tämän käden, joka

vuodatti öljyn hänen pyhän päänsä päälle, pestä pois tuo balsamisinetti

hänen omalla verellänsä? Tuleeko minun surmata hänet? Onko tämä vuona

keitettävä oman emänsä maidossa?"

"Hänen äänensä on matala, vaan kuitenkin hänen kasvonsa ovat

kiihtyneet. Kuinka nyt, herrani?"

"Kuka sinä olet? Ah! Abidan, luotettava, luja Abidan! Katso, Abidan,

minä ajattelin, hyvä Abidanini, että kaikki nämät ovat jonkun juomingin

mielettömyyttä. Huomispäivä tuonee viisaampia neuvoja. Juhlapöydän

puheet ovat pyhät. Unhotetaan ne; jätetään ne sillensä. Herra kääntänee

hänen sydämensä. Kuka tietää, kuka tietää, Abidan?"

"Jalo Jabaster, tuokio takaperin teidän mielenne oli uskonne kaltainen,

jäykkä ja järkähtämätön, vaan nyt --"

"Älä nuhtele minua, älä nuhtele minua, hyvä Abidan. Minun mielessäni on

jotakin, jota te ette käsitä; salaisia suruja, joita ei käy puhuminen.

Jättäkäät minut, hyvä ystävä, jättäkäät minut hetkeksi. Kun Israel

vaatii minua, minä en jää pois. Olkaat varma siitä, Abidan, olkaat

varma siitä. Ei, älkäät menkö; yö on kovin kolkko eikä kaunis

profetissa voisi taas hillitä yltyvää virtaa. Minä menen kammiooni ja

palajan heti."

Jabaster jätti gallerian ja astui erääsen vähäiseen huoneesen. Useita

isoja kirjoja, hakasista päästettyinä ja avattuina, nähtiin hajallansa

divanilla. Niitten edessä seisoi hänen vaskinen kabbalistan pöytänsä.

Hän sulki oven varovaisesti. Hän astui huoneen keskelle. Hän nosti ylös

kätensä taivasta kohden ja pani ne ristiin, kuoleman tuska kasvoissa.

"Näihinkö nyt on jouduttu?" hän lausui raskaan ahdistuksen äänellä.

"Näihinkö nyt on jouduttu? Mitä minä olen kuullut? mitä tehnyt? Pois,

kiusaaja-henki, pois! Oi elämä! Oi kunnia! Oi isänmaani, valittu

kansani ja pyhä uskoni! -- miksi elämme, miksi toimimme, miksi olemme

mieltyneet semmoiseen, joka on mainehikasta taikka pyhää? Jospa

kuolisin! jospa -- jospa kuolisin! Olemisen vaiva on liian suuri."

Hän heittäysi vuoteellensa; hän painoi juhlalliset kasvonsa

vaatteisinsa. Mielenliikutus väräytti hänen vankkaa sydäntänsä. Tuossa

hän makasi, tuo suuri, vakava mies, maahan vaipuneena ja surunsa

vointeessa.