"Teidän askeleenne ovat levottomat, heimolaiseni."
"Niin mielenikin on."
"Kaikki käynee hyvin."
"Miriam, me olemme nähneet parhaan aikamme. Valmista itseäsi suruun,
armas tyttö. Minä en huoli itsestäni, sillä minä olen vanha, ja ikä
muuttaa meidät kaikki sankariksi. Minä olen kärsinyt, ja voin kärsiä
enemmän. Kun lähestymme loppuamme, näyttää siltä, kuin tunteemme
jähtyisivät. Minä olen nähnyt tavarani, jonka huolellisen elämän työllä
kokosin, yhtenä aamuna häviävän; minä olen nähnyt kansani, tuon heikon
jäännöksen, joka kuitenkin oli kansa, hajonneena taikka vielä
huonompana. Minä olen itkenyt heitä, vaikkei mikään itsekkään surun
kyynel ole koskaan kostuttanut tätä rypistynyttä poskea. Jospa vaan
olisin yksinäni -- niin! siinä kipuni on. Päivieni lohdutus on nyt
minun suruni."
"Älkäät itkekö minun tähteni, kallis heimolaiseni. Rukoilkaamme
ennemmin, ettei meidän Jumalamme hylkää meitä."
"Me emme ymmärrä, milloin meidän käy hyvin. Meidän elämämme kului
tyvenesti, ja silloin nurisimme. Menestyessämme me nurisimme, ja nyt
meitä on syystä rangaistu. Entisyyden muisto on Israelin hukka.
Entisyys on pelkkä unelma; ja valvovassa nykyisyydessä meidän olisi
pitänyt karkoittaa tuo raukaiseva varjokuva. Miksi tahdoimme päästä
vapaaksi? Me nurisimme vankeuttamme. Tämä vankeutta on: tämä kostea,
himmeä koppi, johon ovat panneet meidät kuolemaan."
"Voi! nuoruus, maltiton nuoruus, sinun olemuksesi on hävitys. Eilen
vielä lapsena -- tuntuu siltä, kuin vasta eilen olisin kanneskellut
häntä, taitamatonta lasta, sylissäni, ja nyt meidän kansamme on
kukistunut hänen tekojensa kautta. Minä en tahdo ajatella sitä; se vie
minulta järjen."
"Rakas heimolaiseni, me olemme eläneet yhdessä, ja me kuolemme yhdessä,
ja molemmat toisiamme rakastaen: mutta minä rukoilen teitä -- älkäät
puhuko kovia sanoja Davidista."
"Tuleeko minun ylistää häntä?"
"Älkäät puhuko mitään. Mitä hän on tehnyt, jos se tehtiin vihapäissä,
on kaikki kunniallista. Olisittekohan suoneet, että hän olisi säälinyt
Alschirokia?"
"En ikinä! Minä olisin itse surmannut hänen. Urhoollinen poika, hän
teki velvollisuutensa, ja minä -- minä, Miriam, sinun heimolaisesi,
jota selän takana sormella osoitetaan ja jota sanotaan saituriksi,
petinkö minä tänä koetuksen hetkenä? Säästinkö minä aarteitani, kun
piti pelastaa kansani? Vetäysinkö pois mistäkään tämän ajan vaivoista
ja huolista? Lujuutta kysyvä aika, Miriam, mutta, nykyiseen verrattuna,
temppelin rakentamista --"
"Te olitte silloin sama kuin aina olette olleet, paras ja viisain. Ja
koska meidän isiemme Jumala ei jättänyt meitä tässäkään tuiman tuskan
erämaassa, minä osoitan kiitollisuuttani sillä, että uskon häneen ja
ylistän hänen entistä laupeuttansa, kun rukoilen häneltä vielä
enempää."
"No, no; elämän täytyy loppua. Se tunti lähestyy, jolloin meidän tulee
kohdata hallitsioitamme ja heidän näkötutkintoansa; oivallinen oikeus,
joka alkaa uhkauksilla ja päättyy kidutuksiin. Sinä olet ääneti,
Miriam."
"Minä puhun Jumalani kanssa."
"Mitä tämä hälinä tietää? Joku olento liikkuu pimeän rautaristikon
takana. Vankivartiamme. Ei, ei. Se on Kaleb! Uskollinen lapsi, minä
pelkään, että olet joutunut vaaran suuhun."
"Minä tulen käskettynä, Herrani, ja tuon hyviä uutisia."
"Hän hymyilee. Onko se mahdollista? Puhu, puhu!"
"Alroy on ottanut vangiksi kuvernörimme haremin, kun se matkusti
Bagdadista tähän kaupunkiin, vartioittuna hänen parhailta
sotureiltansa. Ja hän on lähettänyt ehdottelemaan, että se
vaihetettaisiin teihin ja teidän perheesenne. Ja Hassan on vastannut,
etteivät hänen naisensa saa kiittää kuin hänen miekkaansa vapaudestaan.
Mutta kuitenkin ovat hän ja teidän heimolaisenne lähettiläs sopineet
niin, että molempain vankeja kohdellaan kaikella soveliaalla
kunnioituksella. Teitä käsketään sentähden palajamaan jälleen
palatsiinne, ja sotatorvi kaikkuu nyt suuren moskean edessä, kutsuen
koko armeijaa yhteen Alroy'ta vastaan, sillä Hassan on vannonut
tuovansa hänen elävänä tai kuolleena Hamadaniin."
"Kuvernörin haremi, jota hänen parhaat soturinsa vartioivat! Tämä on
suuri teko. Hän muisti meitä. Uskollinen poika! Kuvernörin haremi! --
hänen parhaat soturinsa! Tämä on mainio teko. Minä näen, että Herra on
hänen kanssaan. Hänellä on suuren isänsä sydän. Ajattele vaan, että
David, lapsi! -- Minä kanneskelin häntä -- usein. Kaleb! Lieneekö tämä
David, meidän Davidimme, lapsi, tyttö? Hän surmasi kuitenkin
Alschirokin! Miriam! missä hän on? Hyvä Kaleb, katso emäntääsi; hän on
vaipunut maahan. Aivan tainnoksissa! Tuo vettä. Se ei ole aivan
puhdasta -- mutta me pääsemme pian palatsiimme. Kuvernörin haremi! Minä
en saata uskoa sitä. Sirota vettä, sirota. Davidko otti ne vangiksi?
No, kun he kulkevat ohitse, meidän täytyy kääntää pois päämme emmekä
uskalla katsella heitä. Enemmän vettä: minä hieron hänen kättänsä. Se
on lämpöisempi! Hänen silmänsä aukenevat. Miriam, oivallisia uutisia,
lapseni! Kuvernörin haremi! -- minä en saata sitä uskoa!"