Alroy heräsi, kun oli noin kaksi tuntia sydän-yöstä kulunut. Hänen
kumppaninsa olivat vaipuneet sitkeään uneen. Kuu oli kadonnut, valkea
oli sammunut, ainoastaan vähäisen punaista tuhkaa oli jälillä; mustat,
sakeat varjot peittivät amfiteaterin. Hän nousi ja astui varovasti
nukkuvien rosvojen ylitse. Hän ei oikeastaan ollut mikään vanki; mutta
kuka voi luottaa näitten laittomain miesten oikkuihin? Huomenna hän
olisi ehkä heidän orjansa taikka toverina jollakin ryöstöretkellä, joka
peräyttäisi hänen askeleensa melkein Kaukasoon tai Hamadaniin asti.
Hänen oli mahdoton vastustaa haluansa päästä vapaaksi. Hän kiipesi
luhistunutta vallia ylöspäin, astui alas sille kaarteiselle polulle,
joka johdatti jonialaisen temppelin luo, joka osotti hänelle tietä
niinkuin tulitorni, kiirehti eteenpäin hiljaisia ja tähtivaloisia
katuja myöten, saapui isolle portille ja riensi kerta vielä erämaahan.
Epämääräinen pelko, että häntä ajettiin takaa, saatti hänen
levähtämättä jatkamaan matkaansa monta tuntia. Erämaa kävi jälleen
santaiseksi, kuumuus eneni. Tuuli, joka näillä hieta-aavoilla
puhaltelee ja varhain keväällä usein hajahtaa suloiselle
aromatillisista kasveista, laantui kokonaan. Vaaleankeltainen loiste
levisi taivaalle. Kammottava äänettömyys kaikkialla luonnossa; yksin
hyönteisetkin olivat ääneti. Ensi kerran Alroy pilgrimi-retkellään
tunsi sydämessään synkkää toivottomuutta. Hänen jäntevyytensä näytti
äkkiä poikenneen hänestä. Hieno, lämmin tuuli nousi ja painoi hänen
huulilleen myrkyllisiä suudelmiansa ja vaivutti hänen ruumistansa
turmiokkailla syleilemisillään. Hänen päätänsä ja jäseniänsä rasitti
nukuttava tunto, kauheampi kuin hänen tuskansa; hänen silmiänsä
huikaisi, hänen kielensä paisui. Turhaan hän katseli apua ympäriltänsä,
turhaan väänteli hermottomia käsiänsä ja ojensi niitä tylyä taivasta
kohden. Jano teki hänen miltei mielettömäksi. Erämaan rajattomat rannat
katosivat näkyvistä, ja kesken kaikkia kärsimisiänsä onneton uhri näki
ympärillänsä kirkkaat, kiitävät virrat -- petollisen kangastuksen
vilahtavat vedet!
Aurinko kävi veripunaiseksi, taivas tummentui, hiekka tuiskui rajusti,
ja vaikeroiva tuuli alkoi vonkua, puuskaten yhä polttavampaa, yhä
tuhoisempaa lämmintänsä. Pilgrimi ei voinut kauemmin kestää. Usko,
rohkeus, luottamus poistuivat samalla kuin hänen puuttuvat voimansa.
Hän ei taistellut enää kohtaloansa vastaan, hän heittäytyi epätoivoon
ja kuolemaan. Hän notkisti toista polveansa, pää alaspäin painettuna,
tukien itseänsä vapisevalla kädellään, ja sitten, haikistuneena
rauenneista yrityksistä ja menneistä mieliteoista, nostaen kasvojansa
ja kättänsä taivasta kohden, hän näin lausui elementeille palavat
jäähyväisensä.
"Voi elämä, jota kerta pidin raskaana vaivana, minä tunnen nyt sinun
suloutesi! Jää hyvästi, oi elämä, jääkäät hyvästi suuret päätökseni ja
ylpeä vakuutukseni ikuisesta maineesta. Minun päiväni, lyhyet,
mitättömät päiväni uppoavat entisyyteen; ja kuolema, jota vastaan
taistelen, tuo kauhea kuolema, pidättää minua näillä autiomailla. Voi
sisareni, jospa sinun äänesi vaan voisi kuiskuttaa minun korvaani yhden
ainoan rakkauden sanan; jospa vaan sinun lempeä, kirkas katsantosi edes
tuokioksi kohtaisi himmentyneitä, sammuvia silmiäni, ei tuskani
tuntuisi miltään. Jää Miriam! sydämeni on sinun luonasi suihkulähteemme
reunalla. Turmion tuuli, kanna hänelle viimeiset sanani, siunaukseni.
Ja te myöskin, ystäväni, joitten liian laiminlyötyä rakkautta nyt
muistelen, jääkäät hyvästi! Jää hyvästi, heimolaiseni, jää hyvästi
armas kotini ja Hamadanin tyvenet, varjokkaat lehdot! Jää hyvästi
Jabaster ja se mahtava tiede, jossa sinä olit opettajana ja minä
oppilaana! Talismanisi tykkii minun uskollisella rinnallani. Vihantava
maa ja kultainen aurinko ja kaikki ne ihanat ja mainiot näyt, joita te
niin hellästi ja runsaasti jakelette ajattelemattomille ihmisille,
jääkäät hyvästi! Minä kuolen erämaahan -- se on katkeraa. Ei enään, ei,
ei milloinkaan enää toivokas päivä minulle koita eikä raikas tuuli
nouse terveyttä ja iloa tuottavilla siivillänsä. Taivas ja maa, vesi ja
ilma, valittu kansani ja vanha uskoni, jääkäät hyvästi! Ja sinä,
sinäkin, sieluni kaupunki, minä en voi nimittää sinua, näkemättä jäänyt
Jerusalem --"
Kesken myrskyn ärjynää maan povi kohosi ja aukeni, pikaiset
hiekkapatsaat täyttivät vaaleankeltaista taivasta kohden ja riensivät
uhriansa päin. Tässä yleisen kaoksen tohinassa synkkä pimeys laskeusi
erämaahan.