Aamu koittaa; hopeinen valo on levinnyt siniselle ja tähdikkäälle
taivaalle. Armaalta tuntuu aamun henki. Yö tuottaa lepoa, mutta päivä
tuottaa iloa.
Yksinäisen linnun riemulaulu erämaassa! Yksinäinen lintu, joka laulaa
ilosta! Heleinä ja suloisina ja kepeinä ja selkeinä sen sävelet
herkästi virtaavat ilman läpitse ja väreilevät viattomalla
ihastuksella.
Yksinäistä lintua yksinäinen nuorukainen katselee suihkulähteen
reunalta. Korkealla ilmassa se ylpeästi laiehtii viippuen
karmosinipunaisilla siivillänsä, ja sen lumivalkoinen pyrstö, pitkä,
sievä ja ohut, hohtaa niinkuin säihkyvä meteori auringon paisteessa.
Yksinäisen linnun riemulaulu erämaassa! Yhtäkkiä se lehahti alaspäin,
kiersi kolme kertaa somasti hebrealaisruhtinaan pään ympäri ja pudotti
sitten hiljalleen tertun tuoreita ja hyvänhajuisia taateleita hänen
viereensä.
Se on mennyt, se on mennyt! tuo iloinen vieras, on mennyt siihen
palmuiseen maahan, jota se rakastaa; mennyt niinkuin kirkas ja hupainen
unelma. Silmänräpäys takaperin se oli tuolla loistaen selkeässä
ilmassa, vaan nyt vieras on poissa. Voi! ei enää kuulunut yksinäisen
linnun riemulaulua erämaassa.