Yö tuottaa lepoa; yö tuottaa lohdutusta; lepoa väsyneelle, lohdutusta
murheelliselle. Vaan toivottomalle yö tuottaa epätoivoa.
Kuu on vaipunut varhaiseen lepoon; mutta tuhansia tähtiä välkkyy
taivaalla. Korkeat vuoret kohoavat yksivakaisina selkeässä ja
äänettömässä ilmassa. Metsässä kaikki on hiljallansa. Uupunut tuuli ei
liehu enää, vaan on voimatonna laskeunut lehtivuoteellensa ja nukkuu
niinkuin ihmisetkin. Ainoastaan suihkulähteen tiukunta kuuluu. Ja
lähteen reunalla makaa nuorukainen.
Äkkiä joku eläin hiipii esiin mustien ja ryhmelöisten kallioin takaa.
Haa! shakali vainuaa kaukaa hevosen ruumiin uhkean mätänemisen.
Oivalliset pidot, arvaan minä, tänä yönä koko tällä kunnon seuralla.
Shakali, ja kettu, ja näätä, joutukaat nyt, ennenkuin päivän koitto
kutsuu korppikotkan kemuihinsa ja riistää teiltä saaliinne.
Shakali nuoli ratsun verta ja ulvoi erinomaisen ihastuneena. Ja hetken
perästä kuului vihainen haukunta etäältä. Ja shakali silpoi lihan
yhdestä kylkiluusta ja päästi taas valittavan riemuhuudon.
Kuule, heidän nopea astuntansa! Ensiksi kuusi, ja sitten kolme laukaten
esiin ilkeällä mielihyvällä. Ja yksi näätä hyökkää metsästä; mutta
ylpeinä lukumäärästänsä ajoivat shakalit hänen pois, ja tuossa hän
seisoi joukon ulkopuolella, läähöttäen, kauniina, pettyneenä, valkeilla
hampaillansa ja kiiltävällä nahallaan, ja silmät säihkyen tuimasta
kiukusta.
Yhtäkkiä, kun joku puoleksi ravittu shakali vetäytyi pois pääparvesta,
laahaten perässään irti revittyä raajaa, jossa hermot vielä värisivät,
näätä karkasi viholliseensa, sieppasi pois hänen saaliinsa ja pujahti
metsään.
Hänen hurja riemuhuutonsa herätti leijonan luolastansa. Mustana kuin
ebenholtsi tämän vanttera ruumis liikkui edelleen kaukaisella kummulla,
hänen häntänsä kiemarteli ikäänkuin käärme. Hän ärjyi, ja shakalit
vapisivat ja herkesivät heti pidoistansa, kääntäen päätänsä
hallitsiansa ääntä kohden. Hän astui eteenpäin; hän lähestyi heitä
verkalleen. He peräytyivät; hän taivutti päätänsä, tutki ruumista
ylpeänläntäisellä uuteliaisuudella ja heitti sen kohta kuninkaallisella
ylenkatseella. Shakalit kokoontuivat taas hevosen sisällysten
ympärille. Leijona likeni lähdettä, juodaksensa. Hän näki ihmisen.
Hänen harjansa pöyristyi, hän pieksi häntäänsä kauheasti, hän notkistui
nukkuvan ruhtinaan puoleen ja laski hirveän kiljunan, joka havautti
Alroy'n.