Kiidä, joutuin kiidä, sinä uljas ratsu, ja polje erämaan jäljetöntä
tietä. Sinun allasi on ääretön maa, sinun ylläsi ääretön taivas --
rautainen tanner ja vaskinen laki. Kiidä, kiireesti kiidä, sinä uljas
ratsu, ja polje erämaan jäljetöntä tietä!
Voi! luuletko, että nämät suolaiset lakeat johdattavat Yemen'in
onnellisiin lehtoihin ja vainuatko tässä kuumassa tuulessa Arabian
hyvänhajuista henkäystä? Suloinen hairaus, jalo hevonen, sillä tämä
suolainen erämaa ei johdata Yemen'in onnellisiin lehtoihin eikä se
henkäys, jota vainuat meitä kohtaavassa tuulessa, ole Arabian
hyvänhajuinen henkäys.
Tämä on sammunut, tähdet ovat syttyneet palamaan koko erämaan taivaan
loistolla, ja laskeuva yö tuottaa nyt kasteisilla siivillänsä
virvoitusta nuoren Hebrealaisruhtinaan nääntyvälle ruumiille ja
kalvealle poskelle.
Yhä eteenpäin ratsu rientää, yhä hänen vankka sydämensä voimistuttaa
häntä. Vuoden-ajan ja matkan pituuden, polttavan maan, paahtavan
auringon säteet, kaikki voittaa hänen vikevä ruumiinsa, hänen jänterät
hermonsa ja tuliset suonensa.
Syötävää, juotavaa heillä ei ole mitään. Ei mikään elähyttävä lähde, ei
mikään varjokas puu näy suotuisin seuroinensa. Ei mikään eläin, ei
lintukaan ilmesty näillä harmailla autiomailla. Ei mikään häiritse
tätä mahtavaa äänettömyyttä. Jo shakalinkin hirveä huuto tuntui
lievittävältä. Joku hallava metsärotta lumivalkeilla viiksillä, hiipien
jostakin kuivettuneesta orjantappurapensaasta, käärmeenpoika
välkkyvissä hampaissaan, irvistelee iloisena kuutamossa. Tässä heidän
ainoa seuransa.
Aamu tulee, raikas, lemuava aamu, jota rikollinenkin ikävöitsee. Aamu
tulee ja kaikki astuu näkyviin. Ja valo vuotaa niinkuin sinetti maan
päälle, ja tämän kasvot kuvautuvat ikäänkuin leimalla painettu vaha.
Heidän edessään ja myöskin heidän oikealla kädellänsä oli hiekkainen
erämaa; mutta yön kuluessa he olivat suuresti lähestyneet niitä
vuoriharjanteita, jotka vasemmalta puolelta rajottivat erämaata ja
joita kohden Alroy oli ensiksi ohjannut hevostansa.
Nämät harjanteet kuuluivat vankkaan Elbursin selkään; ja kun aurinko
nousi erään korkean vuorenhuipun takaa, hevonen yhtäkkiä seisahtui ja
hirnui ikäänkuin pyytäen vettä. Mutta itse uupuneena Alroy ei voinut
kuin hyväilemisellä viihdyttää häntä. Ja rohkaistuneena ymmärsi hevonen
isäntänsä ja hirnui taas iloisemmin.
Tunnin taikka kaksi ruhtinas ja hänen uskollinen kumppaninsa etenivät
vitkalleen, mutta, kun päivä kului, kävi kuumuus niin rasittavaksi ja
jano niin hirmuiseksi, että Alroy jälleen joudutti hevostansa vuoria
kohden, jossa hän tiesi löytävänsä lähteen. Ratsu samosi altiisti
eteenpäin ja näytti samoin kuin isäntäkin haluavan jättää kuivan ja
raukaisevan erämaan.
Monta monituista kertaa onneton pakenija mietti, eikö hänen pitäisi
laskeuta alas hevosen selästä ja kuolla; ei mikään kidutus, jota
Hamadanissa ehkä kohtaisi häntä, voinut tuntua kauheammalta kuin se
pitkitetty ja sanomaton tuska, jota hän nyt kärsi. Kun hän riensi
eteenpäin nojautuneena hevosensa kaulan puoleen, hän huomasi semmoisen
paikan, joka näytti tummemmalta kuin ympäröivä hiekka. Tässä, hän
arveli, löytyy kenties vettä. Hän koetti pidättää hevostansa, mutta
töin tuskin se häneltä onnistui ja vielä suuremmalla vaivalla hän astui
hevosen selästä. Hän paneusi polvillensa ja kaapi käsillään heikosti
ylös hiekkaa. Se oli hyvin kosteata. Hän oli melkein menehtymällänsä
turhaan työhönsä. Vihdoin, kun hän oli kaivanut noin jalan syvältä,
pulpahti vähäisen vettä esiin. Hän pisti kätensä siihen, vaan se oli
suolaista kuin valtameri. Kun hevonen näki veden, se pystytti
korviansa, mutta sitä haisteltuaan käänsi pois päänsä ja hirnui
surkeasti.
"Voi eläin-raukka!" huudahti Alroy, "minä olen syypää sinun
kärsimyksiisi, minä, joka tahtoisin olla hyvä isäntä sinulle, jos
maailma sen sallisi. Oi, jospa me kerran vielä olisimme oman kirkkaan
lähteeni luona! Tämä ajatus on mieletön. Ja Miriam! Minä pelkään, että
olen peräti hentosydäminen." Hän nojausi hevosensa selkään tuntien
itsensä aivan väsyneeksi ja heittäysi vävähyttelevään nyyhkytykseen.
Ja ratsu inisi hiljaa, käänsi päätänsä ja hivutti hienosti otsaansa
hänen käsivarteensa ikäänkuin lohduttaakseen häntä hänen
kärsimisessään. Ja kumma kyllä kävi Alroy'n tila huokeammaksi, kun hän
oli saanut purkaa sydämensä liikutuksen, ja ihastuen uskollisen
hevosensa hellyyteen hän notkistui alas, otti vettä ja heitti sitä
hevosen jaloille niitä jäähdyttääksensä ja pyyhki pois vaahdon sen
kasvoista ja huuhteli niitä, ja hevonen hirnui taas iloisesti.
Ja nyt yritti Alroy jälleen nousemaan sen selkään, mutta voimat
puuttuivat häneltä, ja hevonen laskeusi heti polvilleen ja vastaan-otti
hänen. Ja kun ruhtinas oli päässyt istualle, kohosi hevonen ja juoksi
taas entistä suuntaa ripein askelin. Päivän aletessa he olivat
kulkeneet muutaman penikulman sillä epätasaisella ja kallioisella
maalla, joksi vuoret loivenivat; ja etäältä eroitti Alroy kauan
kaivatun lähteen katoksen. Hänen mielensä virkistyi ja hänen voimansa
palasivat. Hän taputti ratsunsa kaulaa ja osotti kädellään katosta, ja
hevonen pystytti korviansa ja kiiruhti eteenpäin.
Juuri auringonlaskussa he ennättivät lähteelle. Alroy hyppäsi hevosen
selästä ja aikoi taluttaa sitä lähteen partaalle, mutta se ei tahtonut
liikkua. Se seisoi vavisten lakastuneilla silmillä ja sitten huoaten
kaatui maahan ja kuoli.