Hamadanin porttien ulkopuolella, aivan vähäisen matkan päässä
kaupungista, oli ylänkömaalla aitaus, jonka keskeltä kohosi vanha
muistorakennus, sadun mukaan Esterin ja Mardokain hautakammio. Tässä
juhlallisessa ja yksinäisessä paikassa Alroy tavallisesti oleskeli ja
sinne hän tänäkin päivänä, pidoista paeten, lähti noin tuntia ennen
auringon laskua.
Kun hän avasi hautapaikan jykeän portin, hän kuuli takaansa hevoskavion
töminän; ja ennenkuin hän jälleen oli sulkenut sen, joku huusi häntä.
Hän katsoi ylös; ja näki nuorekkaan ja hekumallisen Alschirokin, joka
oli kaupungin kuvernöri ja seldshukein sultanin veli. Ainoastaan yksi
juoksulainen seurasi häntä. Tämä oli eräs Arabialainen, Alschirokin
inhottu suosikki ja hänen huvitustensa kaikkialla tunnettu kätyri.
"Koira!" huudahti tulistunut Alschirok, "oletko kuuro vai
uppiniskainen? Vaiko kumpikin? Tuleeko meidän kahdesti huutaa orjiamme?
Avaa tuo portti!"
"Minkä vuoksi?" Alroy kysyi.
"Minkä vuoksi! Pyhän profeetan kautta, hän vaihtaa kysymyksiä meidän
kanssamme! avaa portti taikka sinun pääsi saa vastata siitä!"
"Kuka sinä olet", Alroy vastasi, "joka pidät niin suurta suuta? Oletko
joku juhlaileva Turkkilainen, joka on rikkonut profeetan käskyn ja
juonut jotakin muuta kuin vettä? Pyri tiehesi taikka minä haastan sinun
kadin eteen;" ja niin lausuen hän kääntyi hautauskammiota päin.
"Äitini silmäin kautta, tuo koira pilkkaa meitä! Jollemme jo olisi
myöhästyneet ja jollei tämä hevonen olisi niinkuin kesytön tiikeri,
minä seivästäisin hänet paikalla. Puhuttele sitä koiraa, Mustafa!
taivuttele häntä!"
"Arvoisa Hebrealainen", lausui hienokas Mustafa lähestyen, "nähtävästi
sinä et huomaa, että tämä on herramme Alschirok. Hänen korkeutensa
antaisi mielellään hevosensa astua sinun oivallisen kansasi
hautauspaikan kautta, koska hänen täytyy tärkeistä syistä matkustaa
erään pyhimyksen luo, joka oleskelee kunnaan toisella puolella, ja aika
on täpärällä."
"Jos tämä en herramme Alschirok, sinä olet epäilemättä hänen uskollinen
orjansa Mustafa."
"Minä olen todella hänen halpa orjansa. Entä sitten, nuori herrani?"
"Kiitä onneasi, että portti on lukossa. Siitä ei ole kuin yksi päivä
kun solvasit erään huonekuntani palvelian sisarta. Minä en tahtoisi
mielelläni tahrata käsiäni niin kurjalla verellä kuin sinun -- mutta
pois, viheliäinen, pois!"
"Pyhä profeetta! kuka tuo koira on?" huudahti Alschirok kummastuneena.
"Se on nuori Alroy", vastasi hiljalleen Mustafa, jokei ollut alusta
tuntenut häntä, "se, jota he sanovat ruhtinaaksensa: kovin jäykkä
nuorukainen! Herrani, meidän on parempi jatkaa matkaamme."
"Nuori Alroy! Kyllä muistan. Heilläkin täytyy olla ruhtinas! Nuori
Alroy! Hyvä, lähdetään pois -- ja, koira!" huusi Alschirok, nousten
ylös jalustimissaan ja herittäen kättänsä, "koira! muista veroasi!"
Alroy syöksähti portin luo, mutta sen tukevaa lukkoa kävi vaan hitaasti
avaaminen, ja ennenkuin hän ennätti seurata, oli Alschirokin virma
ratsu vienyt hänen saavuttamattomiin.
Pettyneen vimma kuvasteli tuokion Alroy'n kasvoissa; hän seisoi
vähän aikaa kiinteästi katsoen kadonneen vihollisen tietä päin, ja
sitten hän astui verkalleen hautakammiota kohden; mutta hänen kiihtynyt
mieli-alansa ei nyt tointunut siihen hiljaiseen uneksimiseen, johon hän
muistorakennuksen luo lähtiessään aikoi antautua. Hän oli levoton ja
tuskastunut, ja viimein hän meni siihen metsään, joka kasvoi
hautauspaikan huipulla.
Hän oli nyt tullut eräälle töyräälle, nuorten kuusten suojaan, joitten
joukosta jänterä seteri yleni. Hän heittäysi tämän paksujen ja
siivekästen oksien alle ja katseli vähäistä ja viheriätä laaksoa, jonka
keskellä oli marmorinen suihkulähde. Kierteiset pylväät kannattivat
tämän moninaisesti leikattua kupolia, jota leveä hebreankielinen
kirjoitus ympäröitsi. Valkoisten pylväitten jalat peittyivät
metsäkasveihin taikka kätkeytyivät monivärisiin kurbitsipenkeriin.
Kirkkaasti laskeuva aurinko vuodatti koko näkymölle lienteän, mutta
loistavan valon.
Tyven hetki, kaunis näkymö, hyvät hajut ja hiljaisuus, jotka yhdistivät
lemunsa ja rauhansa, tuo leuto tuuli, joka vienosti nousi ja kutsui
nääntyvät linnut viilistyttämään sulkiansa hämärän ilmassa ja
räpyttämään helottavia siipiänsä yhtä helottavalla taivaalla -- oi!
mikä synkkä mieli olisi ollut huojentumatta lähestyvän illan lempeän
hengen edessä?
Ja Alroy katseli luonnon ihanata yksinäisyyttä ja kyynel vieri hänen
ylpeälle poskellensa.
"Se on kummallista! mutta, kun olen näin yksinäni tällä rauhaisella
hetkellä, minusta aina tuntuu kuin katselisin luvattua maata. Ja
unissani ilmestyy usein silmieni eteen joku valoisa kohta, jonkun
vaellus-ajan kirkas muisto, ja kun minä herään, on mielestäni ikäänkuin
olisin ollut Kanaassa. Miksi minä en ole siellä? Se karavani, joka
kuljettaa heimolaiseni tavaraa erämaan poikki, voisi kuljettaa
minunkin. Mutta minä venyn täällä, minun kurja elämäni heitii tämän
viheliäisen kaupungin surkeassa unteluudessa, enkä minä toimita mitään.
Voi! tuo entinen vankeus oli kuin mahtava valta tämän häpeällisen
orjuuden suhteen. Meillä ei ole enää mitään Esteriä, joka istuisi
heidän kuninkaansa rinnalla, ei mitään valtioviisasta Mardokaita, ei
mitään purpuraan puettua Danielia. Oi Jerusalem, Jerusalem! Minä
luulen, että sinun näkösi kohottaisi voimani korkeimmillensa. Vaan
kuitenkin, kun täytyy nähdä kukistunut tilasi -- heimolaiseni kertoo
minulle, ettei temppelistä ole kiveäkään säilynyt. Se on kauheata! Eikö
löydy mitään toivoa?"
"_Tiilikivet ovat pudonneet pois, mutta me rakennamme marmorilla
jälleen; viikunapuut ovat kaadetut maahan, mutta me panemme seetereitä
sijaan_."
"Tyttöjemme laulu, kun he käyvät iltakäyntiänsä lähteellä. Viimeisissä
sanoissa on tulevaisuuden ennustus."
"Kuule taas! Kuinka kauniisti heidän suloiset ja yhdistyneet äänensä
sointuen väikkyvät lempeässä ja aaltoilevassa ilmassa!"
"_Kuitenkin minä olen sinun jälleen rakentava, ja sinä rakennetaan, oi
Israelin impi! Kuitenkin sinä olet jälleen kaunistava itseäsi
kanteleillasi ja lähtevä niitten tanssiin, jotka iloa pitävät.
Kuitenkin sinä olet jälleen istuttava viinitarhoja Samarian vuorille_."
"Katso! heidän valkoiset haamunsa välähtelevät tuolta päivän
valaisemien pensaitten takaa kimaltelevien lehtien välitse, kun he
tasaisin askelin astuvat viettävää rinnettä alaspäin. Sorea seurue
hohtavissa riveissä: jokainen juhlavaatteisin puettuna, verhoten tumman
ihania kasvojansa kainolla kädellä ja kantaen armaan päänsä päällä
sievää vaasia. Heitä johtaa minun sisareni."
"Ja nyt he saapuvat lähteen reunalle ja laskevat vaasinsa sen
veteen, yhtä puhtaasen ja kauniisen kuin he itse. Muutamat lepäävät
marmoripylväitten alla; toiset, istahtaen maahan, keräävät
hynänhajuisia kukkia ja solmivat niitä kiehkuroiksi; ja, kun nyt ovat
sekaisin, tuo vallaton tyttö koskee herkästi sormillansa kosteaan
vaasiinsa ja vihmoo välkkyviä valohelmiä hiljaisten sisartensa päälle.
Kuule! taas he laulavat."
"_Oi Sibmah'n viiniköynnös! sinun kesähedelmiisi ja sinun viinisatoosi
on ryöstäjä käynyt käsiksi_!"
Parahus, huuto, pitkällinen, kauhea huuto, hämmästys, pako, epätoivo!
Katso! metsästä syöksähtää turbinipäinen mies ja tarttuu laulun
johtajattareen. Tämän kumppanit pakenevat kaikkialle -- Miriam yksin on
jäänyt Alschirokin syliin.
Vesipatsas, joka rajusti kohoaa kesäisen valtameren povesta lämpimässä
ilman-alassa, kun nuot äkkiä nousneet pilvet aivan selvään
ilmoittavat, että taivaan juhlapäivä on ohitse, ja riekuvat vesilinnut
ennustavat myrskyn aikaa -- vesipatsas, joka kohoaa mereltä, ei ollut
niin raju kuin hän -- nuori Alroy.
Vaaleana ja vimmattuna hän kavahti kiireesti ylös, hän tempasi maasta
yhden puun lujin juurinensa, riensi rinnettä alaspäin, huohottaen ja
raivoten, ja löi ryöstäjää vahvalla kuusella aivoihin. Alschirok kaatui
hengettömäksi maahan, ja Miriam taintuen veljensä käsiin.
Ja tuossa hän seisoi, tyrmistyneenä ja liikkumatonna, katsellen
sisarensa kalmeita kasvoja ja itse vihastansa ja teostansa uupuneena
tukien hänen kallista, mutta hermotonta ruumistansa.
Yksi paenneista neitsyistä ilmestyi, kaukaa tähystellen. Kun hän näki
emäntänsä oman kansalaisensa sylissä, hän rohkaisi mielensä ja
kootakseen hajonneita kumppaneitansa hän korotti äänensä ja lauloi:
"_Joutukaat, Jerusalemin tyttäret, oi! joutua saat, sillä Herra on
kostanut meidän puolestamme, ja ryöstäjä on ryöstetty_."
Ja ennen pitkää vastattiin tähän säkeesen eri tahoilta metsästä ja pian
immet palasivat jälleen laulaen:
"_Me tulemme, oi! Jerusalemin tytär, me tulemme; sillä Herra on
kostanut meidän puolestamme, ja ryöstäjä on ryöstetty_."
He kokoontuivat emäntänsä ympärille ja mikä päästi irti hänen huntunsa,
mikä toi vettä suihkulähteestä ja kasteli hänen virkistyviä kasvojansa.
Ja Miriam avasi silmänsä ja lausui: "veljeni!" Ja Alroy vastasi: "minä
olen täällä." Ja Miriam jatkoi matalalla äänellä: "pakene, David,
pakene, sillä se mies, jonka sinä löit, on ruhtinas kansansa joukossa."
"Hän on oleva armollinen, sisareni; ja epäilemättä, koska hän ensiksi
erhettyi, on hän jo tällä hetkellä unhottanut rikokseni."
"Oikeutta ja armoa! Veljeni, mitäpä nuot ilkeät tyrannit näistä
kummastakaan tiennevät! Hän on ehkä jo tuominnut sinut johonkin julmaan
ja pitkällöiseen kidutukseen, ja -- voi! kuinka äärettömästi minua
tuskastuttaa! -- pakene, veljeni, pakene!"
"_Pakene, pakene, pakene_!"
"Ei tarvitse pelätä mitään, Miriam; minä soisin, ettei koko hänen
kirottu sukunsa huolettaisi meitä enemmän kuin tämä teidän äskeinen
hallitsiansa. Katso, hän nukkuu sitkeästi. Mutta hänen ruumiinsa ei saa
saastuttaa meidän puhdasta lähdettämme ja hyvänhajuisia kukkiamme. Minä
viskaan sen metsään ja kuljeskelen täällä tänä yönä kuuntelemassa
shakaleja, kun he pitojansa pitävät."
"Sinä puhut hurjasti, David. Kuinka! ei! Se on mahdotonta! Hän ei ole
kuollut. Sinä et ole tappanut häntä! Hän nukkuu -- hän on peloissaan.
Hän on olevinansa kuollut, että me jättäisimme tämän paikan ja hän
saisi rauhassa nousta. Tytöt, katsokaat häntä. David, sinä et vastaa.
Veli, kallis veljeni: hän on varmaan pyörtynyt. Minä luulin hänen
paenneen. Tuokaat vettä, neitsyet, tuon hirveän miehen saataville. Minä
en tohdi katsella häntä."
"Pois! minä tahdon katsella häntä ja minä tahdon riemuita. Kuollut!
Alschirok kuollut! No! Ainoastaan silmänräpäys sitten oli tuo
jähmettynyt ruumis ruhtinas, minun sortajani. Näinkö voimme päästä
vapaaksi heistä, kuinka? Jos ruhtinas hukkuu, miks'ei myöskin kansa?
Kuollut, aivan kuollut, ja minä olen hänen surmaajansa. Haa! vihdoin
minä olen mies. Tämä, tämä on todella elämää. Jospa saisin aina elää
surman töissä!"
"Voi! voi! meidän huonekuntamme on kukistunut! Hänen raju käytöksensä
pelottaa minua. David, David, herkeä. Hän ei kuule minua; minun ääneni
on kenties heikko. Minä olen kovin voimaton. Neitsyet, langetkaat
polvillenne ruhtinaanne eteen ja asettakaat hänen vihansa vimmaa."
"_Suloinen on surun hetkenä sisaren ääni, ja viisas on niitten neuvo,
jotka rakastavat meitä_."
"No, tämä on minun Goljatini! linkokivi taikka kaares, se on sama.
Sotalaumojen Herra on meidän puolellamme. Syystä minua Davidiksi
nimitetään."
"_Pelasta meitä vihollisistamme, oi Herra! niistä, jotka nousevat meitä
vastaan, ja niistä, jotka salaa meitä väijyvät_."
"Jospa vaan tämä isku olisi monin kerroin isketty, jospa vaan
heimolaiseni palveliat tekisivät samoin, niin näkisimme jälleen
Elah'n päivät! Filistealainen, tuo saastainen, haurelias, kirottu
Filistealainen! ja hän rohkeni koskea minun sisareeni! Voi, jospa koko
hänen sukukuntansa olisi täällä, kaikki, kaikki! Minä sitoisin
semmoiset tulisoitot heidän ketunhäntäänsä, että valo johdattaisi meitä
vapauteen!"
Hänen puhuessaan eräs neitsyt, joka ei vielä ollut seuraan palannut,
nähtiin lähestyvän heitä kovin huolestuneena muodoltansa.
"Pakene", hän huudahti; "he tulevat, he tulevat!"
Miriam, joka heikkona ja voimatonna istui nojautuneena yhden
palveliattaren rintaa vastaan, nousi äkkiä ylös samalla
silmänräpäyksellä, kuin hänen tarkka korvansa kuuli nämät sanat, ja
tarttui veljensä käsivarteen.
"Alroy! David, veli, kallis veljeni. Minä rukoilen sinua, kuuntele --
minä olen sinun sisaresi, sinun Miriamisi; -- he tulevat, he tulevat,
nuot kovasydämiset, pahat miehet, he tulevat tappamaan, kukaties
kiduttamaan sinua, hellää veljeäni. Herää, David, herää tuosta
hurjasta, kiivaasta unelmasta: Pelasta itsesi -- pakene!"
"Oi! sinäkö se olet, Miriam? Sinä näet, että hän nukkuu sitkeästi. Minä
uneksin jaloja hankkeita ja suuria toiveita. Se on ohitse nyt. Minä
olen taas entiselläni. Mitä sinä tahdoit?"
"He tulevat, tämän kaatuneen miehen julmat seuralaiset! he tulevat
ottamaan sinua kiinni. Pakene, David!"
"Sinua jättääkseni?"
"Minä ja neitsyeni kerkeämme vielä pakenemaan sitä yksinäistä tietä,
jota me tulimme, heimolaisemme puutarhojen kautta. Kun pääsemme hänen
huoneesensa, me olemme tuokion turvassa -- niin turvassa kuin kurja
sukukuntamme suinkin voi olla. Bostenag on niin rikas, niin viisas,
niin varovainen, hän tietää niin tarkasti ihmisten menot ja tuntee niin
täydellisesti tämän kansan luonnon ja mielenlaadun, että kaikki käy
hyvin; minä en pelkää mitään. Mutta, jos sinä jäät tänne taikka he
löytävät sinut, sinun veresi yksin tyydyttää heitä. Jos he varmaan
tietävät, että sinä olet paennut, johon nyt kehoitan sinua, heidän
hallitsija vainaansa, jota he tuskin rakastivatkaan -- no, tue minua
silmänräpäys kädelläsi, armas Beruna. Niin, se on hyvä. Minä aioin
sanoa, että, jos heitä hyvin lahjotaan -- ja he saavat kaikki juvelini
-- niin hän on ennen pitkää yhtä vähän heidän muistossaan kuin hän nyt
on hengissä. Minä tuskin jaksan puhua -- minä tunnen, että sanani
sekaantuvat taikka näyttävät sekaantuvan; minä olen taintumallani,
mutta minä en tahdo -- ei! älä pelkää. Minä pääsen kyllä kotiin. Nämät
neitsyet ovat minun huostassani. Juuri tämmöisissä vaaran tiloissa
meidän tulee näyttää kuninkaallisen veren arvo. Minä tahdon pelastaa
heidät -- tai kuolla heidän kanssaan."
"Voi, Sisareni, minusta tuntuu kuin en olisi koskaan ennen kuin nyt
tietänyt, että olin veli. Kallis Miriam, mitä elämä on? mitä kosto
taikka vieläpä mainekin ja vapaus ilman sinua? Minä jään tänne."
"_Suloinen on surun hetkenä sisaren ääni, ja viisas on niitten neuvo,
jotka rakastavat meitä_."
"Pakene, David, pakene."
"Pakene! minne ja kuinka?"
Hevosen hirnunta kuului viidakosta.
"Voi! he tulevat!" huudahti Miriam innoissaan.
"_Kaikki nämät ovat kohdanneet meitä, oi Herra, vaan emme kuitenkaan
ole unhottaneet Sinua, emmekä ole liitossasi vilpistelleet_."
"Kuule! taas hirnuu! Se on joku hevonen, joka kutsuu isäntäänsä. Minä
näen sen. Rohkeutta, Miriam!' se ei ole mikään vihollinen, vaan varsin
altis ystävä hädän aikana. Se on Alschirokin ratsu. Hän ajoi sillä
minun sivuitseni hautakammion luona ennen päivänlaskua. Minä katselin
sitä tarkkaan -- hyvin upea hevonen."
"_Katso, katso, oinas on takertunut pensaasen sarvistansa_."
"Meidän Jumalamme ei ole unhottanut meitä! Nopeasti, neitsyet, tuokaat
tänne tuo kaunis ratsu. Kuinka! vapisetteko? Minä rupean hänen
palveliaksensa."
"Ei! Miriam, varo itseäsi, varo. Se on kesytöin eläin, raju kuin
tuulispää. Anna, minä käyn siihen käsiksi."
Hän juoksi sisarensa jälkeen, riensi viidakkoon ja talutti esiin
hevosen.
Ei ole luullakseni pitkä aika mennyt siitä kuin tämä pulskea hevonen
erosi erämaasta; hänen puuhkea harjansa, hänen tuliset silmänsä, hänen
korskuvat sieramensa osoittivat hyvin hänen omatietoista ylpeyttään ja
puhtaan rotunsa jaloutta. Hänen värinsä oli ikäänkuin musta yö, jolloin
tuhannet tähdet tuikkivat, ja hän polki maata sievällä kaviollansa
ikäänkuin siipiänsä liehuttava kotka.
Alroy hyppäsi sen selkään ja ohjasi sitä taitavalla kädellä..
"Haa!" hän huudahti, "minusta tuntuu kuin olisin pikemmin sankari kuin
pakolainen. Jää hyvästi, sisareni; jääkäät hyvästi te suloiset
neitsyet; jääkäät hyvästi ja pitäkäät hellää huolta kalliista
Miriamistani. Yksi syleily, armas sisareni", ja hän notkistui alaspäin
ja lausui hiljaisella äänellä: "sano tuolle oivalliselle Bostenagille,
ettei hän säästä kultaa, sillä minä olen varma siitä, että, ennenkuin
vuosi on päättänyt hitaan kulkunsa, minä palajan ja panen sortajamme
maksamaan tämän hätäisen paon ja katkeran eron. Vaan nyt erämaahan!"