I.

Vaskitorvet kajahtivat viimeisen kerran, kun Vankeuden Ruhtinas astui

valkoisen muulinsa selästä; hänen saattokuntansa riemasteli ikäänkuin

he vielä kerta olisivat olleet itsenäinen kansa; ja jollei olisi nähnyt

ympärillä seisovien Mahomettilaisten pilkallisia syrjäsilmäyksiä, olisi

helposti luullut tätä päivää pikemmin voiton kuin veron päiväksi.

"Kunnia ei ole vielä kadonnut!" huudahti arvoisa Bostenag, kun hän

astui asuntonsa saliin. "Tämä tosin ei ole niinkuin Saban käynti

Salomonin luona; eipä kuitenkaan kunnia vielä ole kadonnut. Sinä olet

asettanut hyvin, uskollinen Kaleb." Ijäkkään miehen rohkeus kävi

suuremmaksi, sillä jokainen askel omien seinien suojassa poisti yhä

enemmän hänen mielestään hänen pelkonsa äskeiset syyt -- uskottoman

alhaison luja-ääniset kiroukset ja uhkaavat aseet.

"Tämä on oleva ilon ja kiitoksen päivä!" jatkoi ruhtinas; "ja katso,

uskollinen Kaleb, että torvensoittajia hyvin kestitetään. Tuo viimeinen

toitotus toimitettiin uhkeasti. Se ei ollut niinkuin pasunan ääni

Jerikon edustalla; vaan kuitenkin se ilmoitti, että sotalaumojen Herra

oli meidän puolellamme. Kuinka noita kirotuita Ismaeliitoja vävähti!

Huomasitko, Kaleb, sitä pitkää viheriäisiin puettua Turkkilaista, joka

seisoi vasemmalla puolella minua? Jakobin valtikan kautta, hän vaaleni!

No! tämä on oleva ilon ja kiitoksen päivä! Ja'a säästämättä viiniä ja

lihapatoja kansalle. Pidä, lapseni, huolta tästä, sillä kansa huusi

uljaasti ja vahvalla äänellä. Se ei ollut niinkuin tuo ankara huuto

leirissä, kun liiton-arkki palasi; vaan kuitenkin se kuului komealta ja

todisti, ettei kunnia vielä ollut kadonnut. Ja'a siis säästämättä

viiniä, poikaseni, ja juo Ismaelin häviöksi sitä nestettä, jota hän ei

tohdi maistaa."

"Tämä on todella ollut suuri päivä Israelille!" huudahti Kaleb

riemuiten hänkin samoin kuin hänen hallitsijansa.

"Jos tätä juhlakulkua olisi kielletty", jatkoi Bostenag, "jos minä

olisin kaikista ruhtinaista ollut ainoa, jonka olisi täytynyt jalkaisin

viedä perille tuo kirottu vero ilman torvitta ja vartioväettä, niin,

hyvä Kaleb, tämän valtikan kautta, minä todella luulen, että, vaikka

tämä vanha vereni nyt juoksee verkalleen suonissani, minä olisin --

mutta nyt on tarpeeton puhua -- isiemme Jumala on ollut meidän

turvamme."

"Aivan niin, Herrani, me olimme niinkuin David Ziphin korvessa; mutta

nyt olemme niinkuin Herran voidellut Engedin linnoituksessa!"

"Kunnia ei ole tosiaankaan vielä kokonansa kadonnut", lisäsi ruhtinas

hiljennetyllä äänellä; "jos kuitenkin -- minä kerron sinulle jotakin,

Kaleb -- kiitä Herraa, että sinä olet nuori."

"Eläneehän minun ruhtinaanikin hyviä aikoja vielä nähdäksensä."

"Ei, lapseni, sinä et ymmärrä minua oikein. Sinun ruhtinaasi on elänyt

pahoja aikoja nähdäksensä. Tulevaisuutta minä en ajatellut, kun käskin

sinun kiittää Herraa, koska olet nuori -- sitä suurempi syntini oli.

Minä ajattelin, Kaleb, että jos sinun hiuksesi olisivat niinkuin minun,

jos sinä voisit muistaa, niinkuin minä, niitä aikoja, jolloin emme

tarvinneet mitään lahjoja osoittaaksemme, että olimme ruhtinaita --

niitä kunniakkaita päiviä, jolloin itse vankeuden vangitsimme -- minä

ajattelin, kuule poikaseni, mikä edullinen perintö se on, kun syntyy

menneitten ilojen perästä."

"Minun isäni eli Babelissa", Kaleb lausui.

"Voi! älä mainitse sitä nimeä! -- älä mainitse!" huudahti ijäkäs

päällikkö. "Synkkä se aika oli, jolloin kadotimme tämän toisen Sionin!

Me olimme silloin myöskin Egyptiläisten orjina; mutta todestansa Faraon

valtakunta oli meidän käsissämme. No Kaleb, Kaleb, sinä, joka tiedät

kaikki -- nuot vaivaloiset päivät -- nuot yöt, yhtä levottomat kuin

rakkautta sairastavan nuorukaisen -- sinä, joka tiedät kaikki, mitä

sinun ruhtinaasi on saanut kärsiä, ennenkuin hän sai luvan kaunistaa

veropäiväämme kymmenkunnan kurjien vartiain läsnä-ololla -- sinä, joka

tiedät kaikki minun vastukseni, joka olet nähnyt kaikki minun

häväistykseni, mitä sinä sanoisit dirhemeillä täytetystä kukkarosta,

jota seitsemän tuhatta käyräsapelia ympäröitsi?"

"Seitsemän tuhatta käyräsapelia!"

"Ei ainoatakaan vailla; minun isäni heilutti yhtä."

"Se oli tosiaan suuri päivä Israelille!"

"Ei, se ei ole mitään. Kun vanha Alroy oli ruhtinaana -- vanha David

Alroy -- emme kolmenakymmenenä vuotena, hyvä Kaleb -- kolmenakymmenenä

pitkänä vuotena maksaneet _mitään_ veroa Kalifille."

"Ei mitään veroa! ei mitään veroa kolmenakymmenenä vuotena! Ihmekö

siis, ruhtinaani, että Filistealaiset taannoin korkoja vaativat?"

"Ei, se ei ole mitään", jatkoi ijäkäs Bostenag palveliansa

huudahuksista vaaria pitämättä. "Kun Moktador oli kalifi, lähetti hän

samalta ruhtinas Davidilta tiedustelemaan miks'ei dirhemejä oltu

koottu, ja heti David käski ratsahille ja lähti etevinten kansalaisten

seuratessa palatsille ja sanoi kalifille, että vero osoitti semmoista

heikkojen nöyrtymistä voimallisempien edessä, jonka kautta suojelusta

ja apua pyydetään; vaan koska hän ja hänen kansansa olivat kymmenen

vuotta vartioinneet kaupunkia Seldshukeja vastaan, niin kalifi hänen

mielestään oli hänelle velkaa."

"Me saamme vielä nähdä aasin astuvan tikapuita ylös", huudahti Kaleb,

kummastuneena katsoen taivasta kohden.

"Se on kuitenkin totta", jatkoi ruhtinas; "minä olen usein kuullut

isäni kertovan tätä. Hän eli siihen aikaan lapsi, ja hänen äitinsä

nosti hänen ylös katsomaan, kuinka saattoväki palasi, ja koko kansa

huusi: 'valtikka ei ole joutunut pois Jakobilta.'"

"Se oli tosiaan suuri aika Israelille."

"Ei, se ei ole mitään. Tämmöisiä asioita voisin viljalta kertoa

sinulle! Mutta me puhumme turhia; meidän toimemme ei ole vielä

päättynyt. Mene sinä kansan luo; lesket ja orpolapset odottavat sinua.

Anna runsaasti, hyvä Kaleb, anna runsaasti; Kananealaisten saaliit

eivät ole enää meidän hallussamme, vaan kuitenkin on Herra vielä

meidän Jumalamme, ja lopulta tämäkin päivä on suuri päivä Israelille.

Ja, Kaleb, Kaleb, ilmoita minun sukulaiselleni, David Alroy'lle, että

minä tahtoisin puhutella häntä."

"Minä teen kaikki viipymättä, hyvä isäntäni! Meitä kummastutti, ettei

meidän kunnioitettu herramme, teidän sukulaisenne, tänä päivänä ollut

muassamme veron viennillä."

"Kuka käski teidän kummastella? Menkäät tiehenne! Kuinka kauan mielitte

laiskehtia täällä? -- pois?"

"Heitä kummastuttaa, ettei hän ollut muassamme tänä päivänä veron

viennillä. Voi! varmaankin -- kaikki siitä puhuvat. Tämä poika saattaa

meidät perikatoon -- juuri viisas käsi meidän särkynyttä valtikkaamme

pitelemään. Minun silmäni ovat seuranneet häntä hänen lapsuudestansa

asti; hänen olisi tarvinnut asua Babelissa. Vanhan Alroy'n veri juoksee

hänen suonissaan -- kankeaniskainen suku. Nuorena minä olin

ystävyydessä hänen iso-isänsä kanssa; minä itse haaveksin silloin

moninaisia. Unelmia, unelmia! pahat ajat ovat kohdanneet meitä, vaan

kuitenkin me vaurastumme. Minä olen elänyt kyllin, jotta olen nähnyt,

että rikas karavani, joka kuljettaa Indian shaaleja ja Samarkandin

kankaita, vielä on ihana katsella, vaikkei juuri niinkuin tanssi

liiton-arkin edessä. Ja meidän kovasydämiset hallitsijamme ylpein

mieli-aloinensa, tulevatko he toimeen ilman meitä? Me hyödymme vielä

rikkaiksi. Minä olen nähnyt ylpeän kalifin kukistuvan paljoa

viheliäisemmäksi orjaksi kuin Israel. Ja vielä nytkin nuot voittosat ja

hekumalliset Seldshukit vapisevat, kun vaan Arflanin nimeä vähänkin

mainitaan. Kuitenkin minä, Bostenag, ja meidän hajonneitten

sukukuntiemme kurjat jäännökset vielä säilymme, ja vielä, kiitetty

olkoon Jumalamme, me vaurastumme. Mutta meidän valtamme aika on mennyt;

viisaan menetyksen kautta meidän nyt tulee edistyä. Ivaa ja pilkkaa,

kirousta, kukaties lyömistäkin täytyy nyt Israelin tyvenellä, jopa

hymyilevälläkin muodolla kestää. Entä sitten? Jokaisesta ivasta ja

pilkasta, jokaisesta kirouksesta minä saan dirhemin; ja jokaisesta

lyömästä -- katsokoon se eteensä, joka on minun velkojani taikka tahtoo

siksi ruveta. Mutta katso, sukulaiseni tulee! Hänen iso-isänsä oli

minun ystäväni. Minusta tuntuu ikäänkuin nyt näkisin hänen: saman

Alroy'n, joka oli lapsuuteni kumppani. Vaan kuitenkin tuo heikko

vartalo ja nuot tyttömäiset kasvot varsin vähän soveltuvat noihin

mustiin himoihin ja vaarallisiin aikeisin, jotka, minun luullakseni,

piilevät hänen hellässä rinnassaan. Hyvä, että tulitte."

"Te tahdoitte minua tänne, heimolaiseni?"

"Entä sitten? Vanhat tahtovat usein, mitä nuoret harvoin tarjoavat."

"Minä en kumminkaan voi kieltää mitään; sillä minulla ei ole mitään

annettavaa."

"Sinulla on juveli, jota minä suuresti halajan."

"Juveli! Katso, minun seppeleeni! Te annoitte sen minulle, setäni; se

on teidän."

"Minä kiitän sinua. Minä näen tässä, lapseni, monta loistavaa rubinia,

monta hienoa ja tummaa helmeä ja monta smaragdia, jotka hohtavat

ikäänkuin tähdet kaukaisessa erämaassa. Ne ovat oivallisia kiviä, vaan

kuitenkin minä kaipaan yhtä juvelia, paljon kalliimpaa, jonka luulin

olevan sinulla, David, kun annoin tämän korean seppeleen sinulle."

"Miksi te siitä nimitätte?"

"Kuuliaisuudeksi."

"Merkitykseltään kahdenvaiheinen sana; sillä kuuliaisuus ei ole mikään

hyvä avu, kun velvollisuus tuottaa häpeätä."

"Minä näen, että sinä ymmärrät, mitä tarkoitan. Sanalla sanoen, minä

käskin sinun tulla saadakseni tietää, miks'et tänä päivänä yhtynyt

minuun, kun minä vein meidän -- meidän --"

"Veromme."

"Olkoon niin: veromme. Miksi olit poissa?"

"Sentähden, että se oli vero: minä en maksa mitään veroa."

"Jos, David, seitsemänkymmentä kolkkoa talvea olisi saattanut

nuoruuteni huimuuden unhotuksiin, minä pitäisin sinua mieletönnä.

Luuletko sinä, että minä siitä syystä, että olen vanha, suostun häpiään

ja hallitsiasukuni orjuuteen? Jos elämä olisi vaan vapauden tai

orjuuden, kunnian tai kunniattomuuden asia, olisi kaikkien helppo

päättää. Tiedä, se ei tarvitse suurta rohkeutta, joka mielii olla

äreänä kansan-ystävänä onnettomassa maassa ja purkaa urhoollista

mielipahaansa kanssakärsiviä vastaan, joitten vaivoja hän ei kykene

lievittämään. Vaan sitä laatua sinun sukusi aina oli. Semmoisia

vapauttajia löytyi kosolta Alroy'n hallitsiasuvussa. Ja mikä seuraus

siitä on ollut? Minä tapasin sinun ja sinun sisaresi orpolapsina, sinun

valtikkasi murtuneena ja sinun sukukuntasi hajonneena. Se vero, jonka

me nyt kumminkin maksamme niinkuin ruhtinaat, otettiin silloin

ruoskalla ja sitä kahleissa tarjottiin. Minä kokosin meidän

hälventyneen kansamme, minä asetin vanhan valta-istuimemme entisellensä

ja tätä päivää, jota sinä arvelet nöyristyksen ja murheen päiväksi,

katsovat kaikki syystä voiton ja pitojen päiväksi; sillä, eikö ole

nähty, että Ismaeliitain kiusallakin valtikka ei ole vielä joutunut

pois Jakobilta?"

"Tehkäät hyvin, heimolaiseni, ja jättäkäät nämät asiat. Minä en

tahtoisi mielelläni unhottaa, että te olette minun sukulaiseni, vieläpä

hyväkin. Älkäämme riidelkö. Vähät minun tunteistani. Ne ovat minun

omani: minä en voi niitä muuttaa. Ja mitä minun esi-isiini tulee, jo he

miettivät paljon, vaan toimittivat vähän, no siinä tapauksessa näyttää

siltä kuin sukusarjani olisi puhdas ja minä heidän todellinen poikansa.

Oli kumminkin yksi heistä sankari."

"Oi! tuo suuri Alroy; sinun sopii hyvin ylpeillä semmoisesta

esi-isästä."

"Minä häpeän hänen edessään, setäni -- häpeän, häpeän."

"Hänen valtikkansa on vielä tallella. Minä en puolestani ole pettänyt

häntä. Ja niin minä nyt joudun siihen, mitä meidän yhteentulomme

oikeastaan tarkoitti. Minä tahtoisin jättää takaisin tämän valtikan."

"Kenelle?"

"Sen oikealle omistajalle, sinulle itselle."

"Voi! ei, ei -- älkäät -- älkäät. Minä pyydän teitä, unhottakaat yhtä

perinpohjin, että minulla on oikeus siihen, kuin minä tästä oikeudesta

luovun. Tämä valtikka -- te olette käyttäneet sitä viisaasti ja

hyvästi; minä rukoilen teitä, pitäkäät se. Minulla ei ole todellakaan,

hyvä heimolaiseni, minkäänlaista kykyä tämän viran tukaliin tehtäviin."

"Sinä himoitset kunniaa, mutta kartat työtä."

"Työ ilman kunniaa on palkkalaisen osa."

"Sinä olet lapsi; sinä elänet kuitenkin, kunnes opit, että elämän

suurin sulo on hiljaiset velvollisuudet ja hyvin ansaittu lepo."

"Jos lepo on minulle määrätty, minä tahdon pitää sitä metsä-elävän

luolassa."

"Oi David! David! sinun luonteessasi, poikani, on jotakin rajua, joka

usein saattaa minun vapisemaan. Sinä olet jo liian paljon yksinään,

lapseni. Ja tästä syystä, niinkuin tärkeämmistäkin, minä soisin, että

sinä vihdoin rupeat siihen virkaan, joka perinnön kautta on sinun. Sitä

myöten kuin minä vähäisellä kokemuksellani neuvon-antajana voin auttaa

sinua, minä aina olen altisna sinulle; ja, paitsi sitä, meidän

Jumalamme ei hylkää sinua, joka olet orpolapsi ja kuninkaallista

sukua."

"Älkäätte, hyvä heimolaiseni, jatkako. Minua ei erittäin haluta nousta

semmoiselle valta-istuimelle, joka asettaa minut orjien ensimäiseksi."

"Joutavia! sinä olet nuori. Elämmekö me orjiksi? Onko tämä sali mikään

palvelian huone? Missä komeassa haremissa näkisimme näin kalliita

mattoja ja näin uhkeita sohvia? Minusta ei tunnu siltä kuin olisin

orja. Raha-arkkuni ovat täynnä dirhemejä. Onko tämä orjantapaista?

Karavanin rikkain seurue on aina Bostenag'in. Onko tämä orjan oloa?

Astu Bagdadin basaarin poikki ja sinä huomaat minun nimeni

mahtavammaksi kuin kalifin. Osottaako tämä orjuutta?"

"Heimolaiseni, sinä teet työtä muitten hyväksi."

"Niin me kaikki teemme, niin mehiläinen tekee, ja kuitenkin on hän

vapaa ja onnellinen."

"Hänellä on kumminkin pistin."

"Jota hän ei voi käyttää kuin yhden kerran; ja kun hän pistää --"

"Hän kuolee, mutta niinkuin sankari. Semmoinen kuolema on makeampi kuin

hunaja."

"Kyllä, sinä olet nuori, sinä olet nuori. Minulla oli myöskin kerta

aikeita. Kaikki vaan unelmia, unelmia. Minä tahtoisin mielelläni nähdä

sinun onnellisena, lapseni. Noh, anna noitten kasvojen kirkastua;

lopulta on tämä päivä kuitenkin suuri päivä. Jos sinä olisit nähnyt,

mitä minä olen nähnyt, David, sinäkin olisit kiitollinen. Tule,

kemuilkaamme. Ismaeliita, tuo kirottu Hagarin lapsi, tunnustaa

tänään, että sinä olet ruhtinas; tänä päivänä sinä myöskin täytät

kahdeksantoista vuotta. Kansamme tavat vaativat nyt, että sinä otat

vastaan miehen-ijän kunniamerkit. Tästä päivästä siis sinun

hallituksesi alkaa; ja meidän juhlassamme minä esittelen kansan

vanhimmat heidän ruhtinaallensa. Jää hyvästi hetkeksi, lapseni. Pue

kasvosi hymyihin. Minä hartaasti odotan sinun tuloasi."

"Jääkäät hyvästi."

Hän käänsi päätänsä ja silmäili heimolaistansa, kun tämä astui ulos:

hänen katkera katsantonsa lauhkeni vähitellen, kun Bostenag poistui:

alakuloisuus astui ivan sijaan; hän huokaili, hän heittäysi sohvalle ja

peitti kasvonsa käsillään.

Yhtäkkiä hän nousi ja astui epätasaisesti ja kiivaasti edes-takaisin

huoneessa. Hän seisahti, hän nojautui yhtä pylvästä vastaan. Hän puhui

vapisevalla ja hillityllä äänellä.

"Voi! sydämeni on täynnä huolia ja suru pimittää sieluni! Mikä minä

olen? Mitä nämät kaikki ovat? Raskas pilvi peittää elämäni. Isieni

Jumala, salli sen puhjeta!"

"Minä en tiedä, mitä minä tunnen -- kuitenkin, mitä minä tunnen, on

mielettömyyttä. Näin oleminen ei ole elämistä, jos elämä on semmoinen,

joksi minä olen toisinaan sitä mielessäni kuvaillut ja joksi rohkenen

sitä ajatella. Jos elämä on siinä, että hengittää, että syö, että

nukkuu, että valvoo ja taas hengittää, että taas huomaa elämän

toivottomaksi -- jos elämä on siinä, miksipä nämät alati ahdistavat

ajatukset, jotka hiljalleen kuiskuttelevat, että kuolema olisi

parempi?"

"Pois! Paha henki kiusaa minua. Mutta mihin? Mikä nimetön teko on

saastuttava tätä kättä? Se ei saa tapahtua: kaksi kertaa kahden

tuhannen vuoden vanha kuninkaallinen veri, se ei saa kuolla -- kuolla

niinkuin unelma. Oi! sydämeni on täynnä huolia ja suru pimittää

sieluni!"

"Kuule! vaskitorvet julistavat häväistystämme. Voi! jospa ne vaan

kutsuisivat taisteloon! Sotalaumojen Herra! anna minun voittaa niinkuin

David tai kuolla, Herra, niinkuin Saul!"

"Miksi minä elän? Oi! jos vaan se ajatus, joka salaisesti väijyy

sydämessäni, voisi vastata -- ei tuon torven ääni puhuisi lujemmin eikä

selvemmin. Väärän aatteen palveliana minä viivyn tässä varjokkaassa

elämässä ja kasvattelen noita äänettömiä kuvia, joita ainoastaan minun

silmäni näkevät, kunnes ne viimein ovat varustetut kaikilla elämän

kauheilla ehdoilla ja hengittävät ja toimivat ja synnyttävät

sallimuksen ja kauneuden, ajan ja kuoleman ja kunnian vireän maailman.

Ja tuosta tekojen häikäisevästä erämaasta minä sitten kuljen pois ja

herään ja havaitsen itseni tulleen tähän kolkkoon orjuuden maahan aivan

niinkuin laitani nyt on. Hirveätä! hirveätä!"

"Isieni Jumala! -- sillä minä en todellakaan julkene nimittää sinua

heidän viheliäisten lastensa Jumalaksi -- salli minun kuitenkin, Sinain

muiston kautta, sanoa sinulle, että vielä jotakin entisen veren

kaltaisa juoksee näissä suonissa ja että vielä löytyy yksi, joka

mielellänsä tahtoisi puhua kasvoista kasvoihin sinun kanssasi -- puhua

ja voittaa."

"Ja jollei se lupaus, jossa me pysymme kiinni, ole pelkkää petosta,

anna hänen tulla, tulla, vieläpä pian tulla, sillä sinun palveliasi

Israel, Herra, on nyt niin pahamaineinen orja, niin suruun vaipunut ja

niin ylenkatsottu, että silloinkin, kun isämme ripustivat harppunsa

Babelin virran synkkien vesien rannoilla, he olivat kuin paradiisissa

siihen verraten, mitä me kärsimme."

"Voi! He eivät kärsi; he kantavat osaansa eivätkä tunne mitään.

Muutoin meidän varjokas kerubimme tähän aikaan jälleen vartioitsisi

liiton-arkkia. Tahto työn synnyttää ja se, joka kauan jotakin aatetta

vaalii, vaikka kuinka hurjaa tahansa, huomaa, että hänen unelmansa oli

vaan tulevien tapausten ennustaja."

"Ja nytkin kirkas leimaus välähtää sieluni pimeyden puhki -- siltä

minusta näyttää, siltä näyttää -- voi! tuskalloisin olo on se, kun

epätoivossa kunniaa uneksii. Ei, ei, minä elän ja kuolen aivan halpana

olentona; kauneus ja rakkaus ja maine ja mahtavat työt, naisten hymyt

ja miesten katseet ja tuo jalostuttava oman arvon tieto ja koko tuon

suuria tuottavan innon vinheä virta -- nämät eivät ole minua varten --

ja minä, Alroy, pyhien kuningasten jälkeinen, jonka sielu himoitsee

valtaa, minä seison täällä turhaan kädelläni tavoittaen kadonnutta

valtikkaani, häpeän-alaisena orjana! Ja elänkö minä kuitenkin? Elänkö!

kyllä, hauskastikin. Kuule! ilo pitää uhkeita pitojansa näitten

hupaisten muurien sisäpuolella. Me riemuitsemme tänään; vaan kuitenkin,

ennenkuin tuo komea aurinko, jonka vankka kulku seisautettiin

miekkojemme edessä, joille se nyt ei katso soveliaaksi paistaakaan;

ennenkuin tuo komea aurinko, ikäänkuin sankari kunniakkaalta

sotatanterelta, astuu leponsa valoisaan majaan: joku teko tehdään."

"Minun esi-isäni, urhoolliset esi-isäni, jollei tämä hermoton käsi voi

lunastaa takaisin perintöämme, jos tuo saastainen metsäkarju vielä

rypee suloisessa viinitarhassasi, Israel, en minä kumminkaan ole sinua

häväisevä. Ei! anna minun hukkua. Davidin huone ei ole enään; meidän

pyhä siemenemme ei saa enää piillä eikä pilaantua, ikäänkuin ruostunut

tavara, tässä pahentuneessa maassa. Jollemme voi kukoistaa, niin

kuolkaamme!"

"Voi! älä sano niin, veljeni!"

Hän kääntyy ja luo silmänsä kasvoihin, kauniisin kuin tähdikäs yö;

hänen sydämensä on täynnä, hänen äänensä matala.

"Oi' Miriam! sinä mustien ajatusten karkoittaja! Sinäkö se olet? Miksi

olet täällä?"

"Miksi minä olen täällä? Etkö sinä ole täällä? ja tarvitseeko minun

tuoda elin mitään tukevampaa syytä? Voi! kallis veljeni, tule nyt

ottamaan osaa juhlaamme! Huoneittemme seinät ovat koristetut

semmoisilla kukilla, joita sinä rakastat; minä poimin niitä

suihkulähteen reunoilta; pyhät lamppumme ovat puhdistetut ja

järjestetyt ja sinun täytyy panna niitten ensimäinen liekki palamaan.

Portin ulkopuolella neitsyeni vartovat tarjotaksensa sinulle

juhlavaatteita. Tule siis, armas veljeni, ottamaan osaa juhlaamme."

"Miksi juhlaa viettäisimme?"

"Voi! eivätkö nämät lamput ole sinun kalliin nimesi kunniaksi

sytytetyt, nämät kukkakiehkurat ripustetut! Tänä päivänä on ruhtinas

annettu meille, tänä päivänä --"

"Ruhtinas ilman ruhtinaskuntaa."

"Vaan ei ilman sitä, joka saattaa valtakunnat mieluisaksi ja jota monen

hallitsijan sydän on halannut -- kuuliaisia alamaisia, David."

"Orjia, Miriam, kanssa-orjia."

"Mitä me olemme, veljeni, siksi Jumalamme on tahtonut meidät;

nöyrtykäämme ja vapiskaamme."

"Minä en tahdo nöyrtyä, vapista en voi."

"Hiljaa, David, hiljaa! Tämä ylpeä mieli se oli, joka käänsi Jumalan

koston meidän puoleemme."

"Tämä ylpeä mieli Kanaan valloitti."

"Voi veljeni, armas veljeni! He kertoivat minulle, että mustat

ajatukset vaivaavat sinua, ja minä tulin, toivoen, että Miriam voisi

ne haihduttaa. Meidän entisyytemme, Alroy, on ihana unelma; ja

tulevaisuutemme on kumminkin yhtä ihana toivo; ja mitä nykyisyyteemme

tulee, sinä olet minun veljeni. Sinun rakkaudessasi on nyt minun onneni

ja minä pidän enemmän sinun satunnaisista syleilyksistäsi ja

harvinaisista hymyistäsi kuin kaikesta sukukuntamme lahonneesta

loistosta, pulskeista puutarhoistamme ja hohtavista saleistamme."

"Kuka on vartiolla tuolla ulkona?"

"Kaleb."

"Kaleb."

"Hallitsija!"

"Mene sanomaan heimolaiselleni, että minä heti tulen pitoihimme. Jätä

minut hetkeksi, Miriam. Ei, pyyhi pois nuot kyynelet."

"Oi, Alroy, ne eivät ole surun-kyyneliä!"

"Jumala olkoon sinun kanssasi! sinä olet elämäni sulo ja lohdutus. Jää

hyvästi, jää hyvästi!"

"Minä huomaan, että naisten vaikutus minuun on hyvin suuri. Ei

senlaatuisista sankareita saada. Minä en tiedä rakkaudesta mitään

paitsi siitä puhtaasta ystävyydestä, joka sitoo minun tähän tyttöön,

joka on orpolapsi ja minun sisareni. Me olemme niin yhdenkaltaiset,

että kun hän viime pääsiäisenä piloillaan kääri turbanini päänsä

ympärille, heimolaisemme nimitti häntä Davidiksi."

"Minun sukukuntani tyttäret eivät miellytä minua, vaikka he ovat

erinomaisen ihanat. Jos meidän nuorukaisemme olisivat yhtä urhoolliset

kuin nuot ovat kauniit, me vielä tanssisimme Sionilla. Minä olen

kuitenkin usein ajatellut, että, jos saisin kallistaa tätä synkkää

otsaani jotakin lumivalkoista povea vastaan, joka olisi minun omani, ja

asua erämaassa kaukana ihmisten näkyvistä ja kaikesta siitä huolesta ja

vaivasta ja viheliäisyydestä, joka vaikeroi ja hikoilee ja huokailee

minun ympärilläni, minä kenties pääsisin tuon ylen suuren tuskan

vointeesta, joka kalvaa olentoani. Vähät siitä! Elämä ei ole kuin

unelma ja minun elämäni täytyy olla kurja unelma."